Yhteiskunta - sattuma vai päämäärä

Mitä kauemmaksi ajassa taaksepäin mennään ihmiskunnan vaiheita tutkittaessa, sitä vähäisempää ja tulkinnanvaraisempaa aineistoa on käytettävissä. Vähäinen aineisto, lähinnä fossiilit, jättää tilaa arvailuille ja tulkinnoille. Antropologit eri puolilla maailmaa ovatkin keskenään samaa mieltä oikeastaan vain siitä, että on olemassa paljon asioita, joista he eivät ole samaa mieltä.

Vaikka tiedemies yrittäisi olla niin objektiivinen kuin mahdollista, hän ei voi täysin neutraloida pois omaa maailmankuvaansa ja ennakkokäsityksiään aineistoa tulkitessaan. Erityisesti tällä on merkitystä aloilla ja asioissa, joissa absoluuttisesti oikeaa lopputulosta ei aina pystytä todistamaan. Antropologia on tällainen tieteenala. Sen puitteissa voidaan esittää yhä uusia ja uusia teorioita, ja joskus tällaiset uudet teoriat syrjäyttävät aikaisemmin vallalla olleet. Tunnettu paleoantropologi Richard Leakey onkin todennut alastaan: "Lopullinen totuus muistuttaa kangastusta: se yleensä katoaa, kun sitä lähestyy."

Fossiililöytöjen sekä viime vuosikymmeninä saavutettujen biologisen ja molekyylitason antropologian tutkimustulosten perusteella monet nykytiedemiehistä olettavat, että noin kymmenen miljoonaa vuotta sitten Afrikassa eli parikymmentä erilaista ihmisapinalajia, joista yhtä voidaan pitää nyky-ihmisen esi-isänä. Tästä esi-isästämme irtautuivat omaksi lajikseen nykyisen gorillan esivanhemmat noin 9,5 miljoonaa vuotta sitten, ja simpanssi seurasi perässä runsaat 32 miljoonaa vuotta myöhemmin. Jäljelle jäänyt laji jakaantui vielä muutamiksi sukuhaaroiksi, joista epäonnekkaimmat vähitellen karsiutuivat, ja joista ainoan jäljelle jääneen päässä on nykyihminen, Homo Sapiens.

Eräs merkittävä askel apinalajin kehittymisessä kohti ihmisyyttä tapahtui silloin, kun laji alkoi kävellä kahdella jalalla. Tämän arvellaan tapahtuneen yli neljä miljoonaa vuotta sitten, aikana, jolta ei ole säilynyt ihmisapinoiden vaiheista kertovia fossiilitodisteita. Syytä kahdelle jalalle nousuun ei varmasti tiedetä, mutta sen oletetaan johtuneen luonnonolojen muuttumisesta. Erään teorian mukaan kahdella jalalla kulkeminen olisi kehittynyt siksi, että näin urosapina on voinut käsiään käyttäen kantaa ruokaa puolisolleen yhä kauempana olevista ruokapaikoista. Kun puolison ei ole tarvinnut olla mukana ruoanhakumatkoilla, se on pystynyt tuottamaan enemmän jälkeläisiä, ja niin kahdella jalalla kävelyyn perustuva elämänmuoto on vähitellen valikoitunut hallitsevaksi. Toisen olettamuksen mukaan apinat ovat ryhtyneet kulkemaan pystyasennossa siksi, että näin ne ovat pystyneet helpommin ja turvallisemmin vaeltelemaan metsäsaarekkeista toiseen ravintoa etsiessään. Kyseessä on ollut apinan elämäntavan toteuttaminen ympäristössä, jossa apina ei voi elää.

Mikä syy pystyasentoon nousemiselle olikin, tämä kulkemismuoto on ilmeisesti ollut lajin kehittymisen kannalta hyvä, koska näin kulkeva olento on säilynyt läpi vuosimiljoonien ja elää edelleen. Nimitys "olento" on tässä sikäli oikea, että silloin ei tarvitse ottaa kantaa tieteen suureen kysymykseen: milloin ihmisestä tuli ihminen? Tiedemaailma on nimittäin jokseenkin yhtä mieltä siitä, että kahdelle jalalle noussut apina säilyi apinana vielä pitkään, ja että nykyihminen on ollut ihminen jo kauan. Missä kulkee raja näiden kahden lajin välillä, siinä käsitykset eroavat suuresti. Toisen äärilaidan mukaan, jota mm. Richard Leakey edustaa, ihmisyyden piirteet kehittyivät vähitellen, ja niinkin varhain kuin 1,5 miljoonaa vuotta sitten eläneet olennot voidaan katsoa ihmisiksi. Jotkut antropologit puolestaan olettavat ihmisyyden tuntomerkkien kehittyneen vasta varsin myöhään, ehkä noin 200 000 - 150 000 vuotta sitten, jolloin nykyihmisen katsotaan syntyneen (arvioissaan kaikkein varovaisimmat tutkijat katsovat täysin nykyaikaisen ihmisen ilmestyneen maailmaan vasta noin 35 000 vuotta sitten - Neandertalin ihmisen jälkeen).

Vanhin tunnettu ihmisen heimon jäsen on nimetty "Ardiksi". Siihen kuuluvia fossiilijäännöksiä löysi Tim Whiten johtama tutkimusryhmä vuonna 1992 Etiopiasta. Löytö määriteltiin Arthipithecus ramidus -lajiin kuuluvaksi, ja sen iäksi arvioitiin 4,2 miljoonaa vuotta. Vanhin rinnakkaiseen etelänapinoiden heimoon kuulunut fossiililöydös on vuodelta 1995, ja sen löysi Meave Leakeyn ja Alan Walkerin tutkimusretkikunta Kanapoista, Turkama-järven alueelta. Löydön iäksi määriteltiin neljä miljoonaa vuotta, ja sille annettiin nimi "Ana" - lajinsa Australopithecus anamnensis mukaan. Apina -loppuisesta nimestään huolimatta "Ana", kuten "Ardikin", on ollut täydellinen pystyssäkävelijä.

Richard Leakey olettaa, että ratkaiseva käänne ihmisen kehityksessä tapahtui runsaat kaksi ja puoli miljoonaa vuotta sitten, jolloin syntyivät ensimmäiset Homo-sukuun kuuluvat lajit. Tuota aikaa edeltäviä kahdella jalalla käveleviä hominideja voidaan vielä pitää pelkkinä apinoina. Ei ole vielä päästy yksimielisyyteen siitä, montako ihmissukuun kuuluvaa lajia oli olemassa 2-3 miljoonaa vuotta sitten. Useimmat antropologit olettavat lajeja olleen kaksi: Vankkarakenteinen eteläapina - Australopithecus, ja ihmismäisempi Homo Habilis. Leakey arvioi lajeja olleen kolme tai enemmänkin.

Olipa kahdella jalalla kävelevien lajien lukumäärä alunperin mikä tahansa, tutkijat ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että edellä mainitut kaksi lajia säilyivät rinnakkaisina pitkään, kunnes eteläapina lopulta hävisi sukupuuttoon noin miljoona vuotta sitten. Homo Habiliksesta (käteväihminen) kehittyi Homo Erectus (pystyihminen) noin 1,6 miljoonaa vuotta sitten ja myöhemmin lajista irtaantuivat Neandertalin ihminen sekä Homo Sapiens, joista ensiksi mainittu kuoli sukupuuttoon noin 35 000 vuotta sitten - evoluution mittarilla mitattuna siis lähes meidän aikanamme. Nykyihmisen ja Neandertalin ihmisen yhteinen kantamuoto eli yli 500 000 vuotta sitten. Tällaisen yksinkertaisen sukupuun on ihmiselle esittänyt mm. etelä-afrikkalainen professori Philip Tobias. Kuitenkin eräät tutkijat ovat esittäneet ihmisen sukupuuhun jopa kuuttatoista eri lajia!

Tulkintaerot lajien määrissä juontuvat tutkijoiden erimielisyydestä siinä, mitkä eroavuudet oikeuttavat nimeämään fossiilin omaksi lajikseen. On muistettava, että vain harvoin löytyy varhaisten hominidien täydellisiä luurankoja ja kalloja. Tavallisimmin määritelmät on tehtävä paljon pienemmistä fossiilin kappaleista.

Mikä sitten johti ihmisapinat suureen harppaukseen kohti ihmisyyttä? Monet tiedemiehet olettavat, että tähän muutosvaiheeseen on kuulunut sukupuolten välisen kokoeron pieneneminen, aivojen koon kasvaminen sekä lapsuusvaiheen piteneminen. Viimemainittu tekijä on edistänyt tietojen ja taitojen siirtymistä sukupolvelta toiselle. Myös ihmisolentojen ruokavalio on tullut entistä enemmän lihaa sisältäväksi. Liha sisältää proteiineja, joita tarvitaan kookkaiden aivojen ylläpitoon. Johtunee metsästyksestä, että tähän muutosvaiheeseen ajoittuvat myös varhaisimpien kivityökalujen löydöt.

Ihmisyyteen siirtymisen ulkoisena tunnusmerkkinä pidetään metsästäjä-keräilijä elämäntapaan siirtymistä. Se puolestaan on johtanut jonkinasteiseen työnjakoon sekä yleensäkin sosiaalisen vuorovaikutuksen tiivistymiseen. Koska kaikki ihmisryhmän jäsenet eivät voi osallistua suoraan saaliin kaatamiseen, metsästäminen on merkinnyt väistämättä ravinnon jakamista. Tämän arvellaan olleen yksi merkittävä seikka lisää "ihmisyyden" kehittymisessä.

Metsästäjä-keräilijät eivät yleensä viihdy samassa paikassa kuin muutamia päiviä, korkeintaan viikon tai pari. He pystyttävät alkeellisen leirinsä johonkin ja tekevät sieltä käsin saalistus- ja keräilyretkiä ympäristöön. Kun lähialueet on tyhjennetty, ryhmä siirtyy uuteen paikkaan.

Eräät tutkijat ovat nähneet metsästyksen aloittamisessa myös arveluttavia piirteitä. Professori Raymond Dart kirjoitti 1950-luvulla tutkielmassaan "Muutos apinasta ihmispedoksi" seuraavasti:

"Ihmisen historian veren tahrima, teurastusten täyttämä lähdeaineisto egyptiläisten ja sumerien vanhimmista muistiinpanoista toisen maailmansodan äskeisiin julmuuksiin julistaa yhtäpätevästi varhaisaikojen yleismaailmallisen ihmissyönnin, eläinten ja ihmisten uhraamisen ja kiinteisiin muotoihin pukeutuneiden uskontojen niille kehittämien vastineiden sekä ihmiskunnan kautta maailman harjoittamien päänahkojen keräilyn, pääkallojen metsästyksen, ruumiinsilpomisen ja vainajien hyväksikäytön tapojen kanssa, että tämä yhteinen verenhimo on erottava tekijä, tämä vaarallinen tottumus, tämä Kainin merkki, joka erottaa ihmisen ihmistä muistuttavista sukulaisistaan ravinnon hankkijana ja liittää hänet sen sijaan vaarallisimpiin petoihin."

Kovaa tekstiä. Monet tunnetut tiedemiehet, mm. Konrad Lorenz, katsovat, että ihmisten väliset sodat ovat sukua eläinten rituaalisille taisteluille ja luontaiselle reviirinpuolustukselle. Sodat kuuluvat tämän teorian mukaan erottamattomana osana ihmisen elämään, ja niitä on aina ollut. Antropologi Raymond Dartin sekä eräiden muiden toteamat fossiilien "taisteluvammat" tukevat tällaista olettamusta.

Roger Lewin ja Richard Leakey eivät usko ihmisten "marssivan tahdissa aggressiivisen geeniensä käskystä" vaan he väittävät, että halukkuus tällaisen olettamuksen tekemiseen on jo sinänsä kulttuurisidonnainen ilmiö. He katsovat, että territoriaalisuus, halukkuus oman alueen puolustamiseen, on joustava käyttäytymispiirre, johon vaikuttavat myös ekologiset tekijät - ja ihmisen kohdalla myös hänen vapaa tahtonsa. Lewin ja Leakey uskovat, että evoluutio on kehittänyt ihmisistä yhteistoimintaan pyrkiviä olentoja, joiden keskinäiset väkivaltaisuudet eivät johdu peritystä "sotaisuuden geenistä" vaan lähinnä materiaalisista tekijöistä sekä kulttuuripohjaisista väärinkäsityksistä. Ihmisten halu puolustaa omaisuuttaan ja joidenkin toisten ihmisten samanaikainen halu hankkia lisää omaisuutta johtaa helposti väkivaltaiseen yhteenottoon. Syntyy taistelua rajallisista resursseista.

Nykyihmisen, Homo Sapiensin ilmaantuessa maailmaan noin 200 000 - 150 000 vuotta sitten sen edeltäjä Homo Erectus oli jo levittäytynyt Afrikasta eri puolille maailmaa. Sen leviäminen oli alkanut jo noin miljoona vuotta sitten. Tiedemiehet eivät ole vielä päässeet yksimielisyyteen siitä, kehittyikö Homo Erectus kaikkialla lähes yhtä aikaa Homo Sapiensiksi vai tapahtuiko tällainen kehittyminen vain yhdessä paikassa, josta uusi Homo Sapiens sitten lähti vaeltamaan eri puolille maailmaa syrjäyttäen samalla Homo Erectukset. Viimemainittu olettamus on tällä hetkellä suosituin. Siihen liittyen on jopa esitetty näkemys, että kaikilla nykyihmisillä olisi yhteinen esiäiti, jolle on annettu nimikin: "Mitokondria-Eeva. Teorioita hämmentää Neandertalin ihminen, joka ei oikein tunnu sopivan kuvioihin.

Viime aikojen DNA-tutkimukset ovat tuoneet lisää kannatusta teorialle, että nykyihminen olisi lähtöisin Afrikasta, josta se olisi levinnyt ja syrjäyttänyt muualla jo asuneet Homo Erectukset ja Neandertalin ihmiset. Tämä on tapahtunut lähinnä viimeisimmän sadantuhannen vuoden aikana. Geneetikkojen Michael Hammer ja Stephen Zeguran tekemät DNA-analyysit viittaavat siihen, että nykyihminen olisi lähtenyt Afrikasta monta kertaa, ja että ihmisiä olisi myös palannut Afrikkaan. Ihmisten vaeltelu on ollut oletettua laajempaa (vuosituhansissa ehtii). Hammerin ja Zeguran tekemien DNA-analyysien mukaan suuri osa nykyafrikkalaisten perinnöllisestä muuntelusta on peräisin Aasiasta! John Cleggin, Rosalin Hardinin ja Malia Fullertonin geenitutkimukset osoittavat, että jo 200 000 vuotta sitten ihmisiä oli laajoilla alueilla Afrikassa ja Aasiassa.

Entä mitä oikeastaan tarkoitetaan sanonnalla, että jokin laji on "syrjäyttänyt" jonkin toisen? Onko syrjäyttäminen samaa kuin väkivalta ja kansanmurhat? Onko se jälleen uusi todistus nykyihmisen väkivaltaisista juurista, niin kuin monet tiedemiehet uskovat? Richard Leakey ei usko näin olevan. Hänen mukaansa syrjäytymiseen kulunut aika, kymmeniätuhansia vuosia, oli niin pitkä, että tuona aikana jo pelkkä normaali kamppailu ankaria luonnon-olosuhteita vastaan on saattanut johtaa toisen lajin tappion ja toisen voittoon ilman että toisen lajin olisi tarvinnut tuhota toinen.

Leakeyn mukaan arkeologisia todisteita ihmisten sotaisuudesta löytyy ainoastaan viimeisten 10000-15000 vuoden ajalta, eli aikakaudelta, jolloin asutus oli vakiintunut tai alkoi vakiintua paikoilleen. Leakey uskookin, että sotien syynä on pysyvän omistamisen tarve väestöjen asetuttua paikoilleen asumaan ja ryhdyttyä harjoittamaan maanviljelyä. Väkivallasta tuli hänen mielestään suorastaan pakkomielle, kun väestöt kasvoivat ja kyky suurten sotajoukkojen organisoimiseen kehittyi. Leakey ei usko väkivaltaisuuden olevan ihmisen synnynnäinen ominaisuus, vaan ainoastaan "valitettava sopeutuma tiettyihin oloihin". Hän toisaalta myöntää, että todisteiden puuttu-minen ei ole samaa kuin päinvastaisen todistaminen.

Kuten on todettu, varhaiset fossiililöydöt eivät juuri kerro ihmisten elämäntavoista. Arkiset käyttöesineet tehdään yleensä tuhoutuvista materiaaleista, joten niitä ei ole säilynyt.

Edes siitä ei ole yksimielisyyttä, milloin ihminen alkoi käyttää puhuttua kieltä. Arviot vaihtelevat suuresti. Se, että ihmisen piirtämiä kuvia ei ole säilynyt yli 30000 vuoden takaa, viittaa eräiden tutkijoiden mukaan siihen, että ihmisellä ei ole voinut tätä aikaisemmin olla kehittynyttä kieltäkään. Puhuttu kielihän on eräs abstraktin ajattelun tunnusmerkki niin kuin on piirtäminenkin. Toiset tutkijat taas todistelevat, mm. viittaamalla löydettyjen kallojen ominaisuuksiin, puhutun kielen olleen mahdollinen jo paljon aikaisemmin.

Kielen synnystä on esitetty monenlaisia teorioita. Erään teorian mukaan tulen käytöllä, nukkumisajoilla ja kielen kehittymisellä on yhteyttä. Kuten tunnettua, vuorokauden pimeä aika on tropiikissa pitkä, eikä pimeän tultua oikeastaan voi tehdä juuri muuta kuin nukkua. Kun leirinuotioita opittiin polttamaan, ne pidensivät valoisaa aikaa ja myös valveilla olemisen aikaa. Tätä ylimääräistä valoisaa aikaa ei kuitenkaan voinut viettää muualla kuin leirissä. Niinpä ihmiset istuskelivat nuotioiden ääressä vahvistamassa sosiaalisia suhteitaan - ja oppivat puhumaan.

Aiemmin selostetut Dian Fosseyn ja Jane Goodallin ihmisapinatutkimukset ovat herättäneet paljon mielenkiintoa eri alojen tutkijoiden keskuudessa. Niiden innoittamana on käynnistetty muitakin vastaavia havainnointiprojekteja, joista tunnetuimpia on Barbara Smutsin vuosia kestänyt paviaanien tarkkailu Keniassa. Luonnosta saatujen tulosten ansiosta tutkijat ovat oppineet tarkkailemaan myös eläintarhojen simpanssien elämää uudesta näkökulmasta. Kaikki tutkimukset ovat tuoneet lisävahvistusta Fosseyn ja Goodallin havainnoille apinoiden "ihmismäisestä" käyttäytymisestä. Brittiläiset psykologit Richard Byrne ja Andrew White ovat laatineet tutkimustiedon pohjalta kirjan "Machiavellian Intelligenge". Siinä he osoittavat psykologian näkökulmasta, kuinka monimutkaista ja älyllisesti vaativaa ihmisapinoiden sosiaalinen elämä on. Apinat tarkkailevat ja pyrkivät käyttämään hyödykseen monimutkaisia suhdeverkkoja ja suorittavat ovelia harhautustemppuja.

Apinoita laboratorioissa tutkivat psykologit ovat yhtä mieltä siitä, että apinat ovat älykkäämpiä kuin mitä niiden tarvitsisi olla, jos tavoitteena olisi pelkästään hengissä säilyminen luonnossa. Sama pätee keräilijäasteella oleviin ihmisiinkin. Luonnon ilmiöt ovat toistuvia ja ennustettavia, joten luonnossa voi selvitä pelkillä opituilla vaistoilla - kuten suurin osa eläimistä tekeekin. Lajitovereiden temput ja oikut sen sijaan eivät joka kerta noudata samaa kaavaa. Niihin vastaaminen vaatii kekseliäisyyttä ja älykkyyttä. Onkin päätelty, että niin apinoiden kuin ihmistenkin älykkyys on kehittynyt ennen kaikkea sosiaalisten taitojen vaatimuksesta. Tämä ajatus törmää perinteiseen antropologiseen käsitykseen, jonka mukaan tekniikka ja siihen liittyvät innovaatiot olisivat olleet ratkaisevin ihmisen älykkyyttä kehittävä tekijä. Uusin tutkimustieto nostaa ratkaisevimmaksi tekijäksi kyvyn "sosiaalisten työkalujen" käyttämiseen.

Richard Leakey toteaa, että biologian näkökulmasta katsoen apinanaaraiden tärkein tehtävä on mahdollisimman monen aikuiseksi päätyvän jälkeläisen tuottaminen ja urosten tärkein tehtävä on siittää niin monia jälkeläistä kuin mahdollista. Leakeyn mielestä sekä urokset että naaraat pääsevät tavoitteisiinsa helpommin, jos ne voivat turvautua ystävien ja sukulaisten tukeen. Niinpä kädelliset kuluttavatkin suuren osan elämästään erilaisten liittosuhteiden ylläpitämiseen. Ja se vaatii ja myös kehittää älykkyyttä.

Leakey toteaa, että tietoisuus on ollut se asia, joka on lopulta kohottanut ihmisen ihmiseksi. Tietoisuudella hän tarkoittaa uudenlaista maailmakuvaa, jollaista ihminen tarvitsi selviytyäkseen metsästäjä-keräilijä elämäntavan ja monimutkaistuvien sosiaalisten suhteiden haasteista. Ratkaisevaksi hän näkee tässä yhteistoiminnan sosiaalisen taidon, jota hän kuvailee seuraavasti:

"Yhteistoimintaan kuuluu käsitys yhteisistä tavoitteista ja arvoista ja halu edistää yhteistä hyvää, se on enemmän kuin vain yksilöiden yhdessä tekemää työtä. Siinä kehittyivät käyttäytymissäännöt, moraali, käsitys oikeasta ja väärästä monimutkaisen sosiaalisen järjestelmän piirissä. Ilman yhteistoimintaa - laumojen sisällä, laumojen kesken, heimoyhteiskunnan puitteissa, tekniset taitomme olisivat jääneet pahoin vajaiksi."

Arvionsa lopuksi Leakey siteeraa biologi Condrad Waddingtonin lausuntoa: "Evoluutio on tehnyt ihmisestä eettisen eläimen."

Kivikaudeksi kutsutaan aikaa, jolloin ihmiset tekivät työkalunsa kivestä. Kiven käyttö työkaluihin ei estänyt käyttämästä myös muita materiaaleja, mutta kiviset esineet ovat ainoita, joita on säilynyt nykypäiviin. Uudemmaksi paleoliittiseksi kivikaudeksi kutsutaan ajanjaksoa, joka alkoi noin 35 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten jääkauden loppuessa ja maanviljelyn alkaessa. Vanhempi paleoliittinen kivikausi ulottuu 35 000 vuoden takaisesta ajasta aikaan, johon on ajoitettu vanhimmat löydetyt ihmisen valmistamat kiviesineet.

Millaista on ollut esihistoriallisen, "kivikautisen", ihmisen arkinen elämä käytännössä? Millaisissa sosiaalisissa ryhmissä hän on elänyt? Onko niissä ollut havaittavissa piirteitä tulevista yhteiskunnista?

Kuten jo todettiin, tietoa ihmisen elintavoista on valitettavan vähän - ei kai muuten olisi tarvinnut etsiä vastauksia simpanssien ja gorilloiden käyttäytymistä tutkimalla. Varhaisihmisten oletetaan joka tapauksessa eläneen muutaman kymmenen hengen ryhmissä, joiden jäsenet ovat useimmiten olleet sukua keskenään. Nämä ryhmät ovat aika ajoin olleet tekemisissä muiden ryhmien kanssa, jolloin on harjoitettu mm. tavaroiden vaihtamista ja ehkä muitakin rituaaleja. Joskus on kokoonnuttu yhteen uskonnollisten menojen merkeissä, jollaisista mm. luolamaalausten uskotaan olevan todisteena.

Vanhimpien ihmisen elämästä kertovien arkeologisten löytöjen on arvioitu olevan vajaa kaksi miljoonaa vuotta vanhoja. Tällaiset varhaiset löydöt ovat hyvin epämääräisiä, koska ne vaativat pitkälle menevää tulkintaa. Esineet ovat lähinnä erilaisia lohkottuja ja teroitettuja kiviä, joilla ihmisten on arveltu kaapineen lihaa kuolleiden eläinten luista. Joistakin luufossiileista on löytynyt tähän viittaavia raapimajälkiä. Oikeastaan vasta viimeisen miljoonan vuoden ajalta on löytynyt monimutkaisia ja selvästi tulkittavia ihmisten valmistamia esineitä. Ns. Heidelbergin ihmiset esimerkiksi ovat jättäneet jälkeensä merkkejä elämästään eri puolille Eurooppaa. Tämä ihmislaji eli 600 000 - 400 000 vuotta sitten ja lajin edustajat muuttuivat vähitellen n. 230 000 vuotta sitten Neandertalin ihmisiksi. Heidän jäljiltään on mm. Saksasta löydetty kivikärjillä varustettuja puukeihäitä sekä erilaisia puusta, luusta ja kivestä valmistettuja esineitä.

Viime vuosina on Bilzinglebenistä Saksasta löydetty Dietrich Manian johtamissa kaivauksissa Heidelbergin ihmisten tulisijoja sekä heidän asumustensa luu- ja kiviperustuksia, jotka ovat halkaisijaltaan 2,7 - 3,9 metriä. Löydöistä vanhimmat on ajoitettu 412 000 vuoden ikäisiksi. Asumusten on päätelty olleen samantapaisia, joita myöhemmät bushmannit ovat käyttäneet Afrikassa. Heidelbergin ihmisten jäljiltä on Bilzinglebenistä löydetty myös litteistä kivistä ja luista tehty pyöreä 8 metriä leveä areena, jonka sisällä on ollut katkaistu 40 cm mittainen norsun sääriluu, johon on raaputettu 28 säännöllistä poikkiviivaa. Areenan on arveltu olleen jonkinlainen rituaalitila, ja se on eräs vanhimpia todisteita ihmisen abstraktista ajattelusta ja symbolien käytöstä. Viime aikoina on eri puolilla maailmaa löydetty muitakin viitteitä siitä, että ihmisen taiteelliset ominaisuudet ja symbolien käyttö juontuvat paljon kauemmaksi kuin tähän saakka oletetut n. 40 000 vuotta. Israelista mm. on löydetty vulkaanisesta kivestä veistetty naishahmo, jonka on arvioitu olevan vähintään 233 000 vuotta vanha, mutta mahdollisesti paljon vanhempikin.

Fossiilit kertovat paljon, mutta eivät kaikkea. Lisää tietoa saadakseen antropologit ovat tutkineet viimeisiä elossa olevia metsästäjä-keräilijäasteella eläneitä ihmisiä, sillä näiden ihmisten kulttuuri on nähty tavallaan kuin ikkunana ihmiskunnan aitoon kivikautiseen "luonnontilaan". Näitä kulttuureja tutkimalla on yritetty selvittää, millainen on ihmisen aito perusluonne, jota nykyaikainen sivistys ei ole vielä "pilannut". Ongelmana on ollut se, että yksikään nykyaikoihin säilynyt keräilijäkansa ei ole enää viime vuosisatoina tai vuosituhansia elänyt aitoa "kivikautista" elämää, vaan organisoituneiden kansojen vaikutus on tavalla tai toisella ehtinyt ulottua jo kaikkialle. Ikään kuin heijastuksena eri puolille maailmaa nousseista heimojärjestelmistä ja valtiojärjestelmistä myös marginaalialueilla asuvien elämäntavat ovat muuttuneet. Joskus on osoittautunut, että metsästäjä-keräilijät eivät olekaan olleet aina metsästäjä-keräilijöitä, vaan he ovat taantuneet nykyiseen elämäntapaansa oltuaan aiemmin jo meitä lähempänä olevalla tasolla. Näin on arveltu tapahtuneen mm. Tasaday -kansalle, jonka yllättävä "löytyminen" Mindanaon viidakoista herätti suurta huomiota 70-luvulla.

Vertailua eri aikakausina eläneiden metsästäjä-keräilijöiden välillä vaikeuttaa se, että nykyiset metsästäjä-keräilijät elävät karuilla syrjäseuduilla, kun taas kivikauden metsästäjä-keräilijät asuivat suurriistaa kuhisevassa Keski-Euroopassa.

Niinkuin monessa muussakin asiassa, myös metsästäjä-keräilijäryhmien elämää tutkittaessa törmätään tutkijoiden omiin ennakkoasenteisiin. Marxilaiset ja feministiset tutkijat esimerkiksi ovat mielellään nähneet alkuasukkaat luontaisesti tasa-arvoisina ihmisinä, jotka luontaisella elämäntavallaan todistavat taloudellisen tasa-arvon ja seksuaalisen tasa-arvon ihmiskunnan luonnolliseksi olotilaksi. Toista arvomaailmaa edustavat tutkijat ovat puolestaan pyrkineet todistelemaan, että myös alkuasukkaiden parissa on eriarvoisuutta, ja että eriarvoisuus siis on luonnosta lähtöisin oleva ilmiö, jolle ei voida mitään.

Kumpi tutkijaryhmä on mahtanut saada enemmän tukea "uskolleen"? Havaintojen tulkitseminen riippuu edelleenkin arvostuksista. Paikasta toiseen vaeltava keräilijäkansa ei voi hankkia merkittävää yksityistä omaisuutta, se ei voi kerätä varastoja, eikä se tee mitään ylimääräisellä työvoimalla. Niinpä ei ole oikeastaan mitään, mihin sosiaalinen tai seksuaalinen eriarvoisuus voisi perustua. Todistaako tämä siis, että ihmiset eivät luontaisesti luo eriarvoisuutta, ellei "kapitalistinen systeemi" vaikuta heihin? Vai onko kyse vain siitä, että eriarvoisuuteen ei tietyissä oloissa ole käytännön mahdollisuuksia, vaikka "halua" olisikin? Tähän teemaan palataan myöhemmin.

Metsästäjä-keräilijäryhmien poliittiset järjestelmät vaihtelevat. Mitä suurempia ryhmät ovat, sitä todennäköisemmin niissä ilmenee jonkinasteista "päällikkyyttä" ja vallan keskittymistä. Australiaan aikoinaan saapuneet löytöretkeilijät esimerkiksi kohtasivat alkuasukasryhmiä, joiden miehet kantoivat turbaanikruunuun puettua "kuningastaan" olkapäillään. Huolimatta tämäntapaisesta poliittisen vallan ilmenemisestä, metsästäjä-keräilijäyhteisöjen johdon on yleensä todettu olevan epävirallisempaa kuin kiinteiden yhteisöjen. Johtajuus perustuu tavallisimmin johtajan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, ja johtaja käyttää päätösvaltaansa osana ryhmän tasa-arvoista päätöksentekoa tai yleistä konsensusta. Keräilijäryhmien johtajuus ei siis ole mitään aseelliseen pakkovaltaan perustuvaa diktatuuria vaan mahdollisimman kaukana siitä.

Esimerkinomaisesti voimme tarkastella tässä lyhyesti, millainen on ollut Nevadan autiomaassa eläneiden Shoshoni-intiaanien ja Kalaharin autiomaassa elävien bushmannien sosiaalinen organisaatio - silloin kun nämä kansat olivat metsästäjä-keräilijöitä.

Shoshonit elävät vaihtelevassa ympäristössä, jossa on autiomaata, havumetsiä, jokia ja järviä. Talvisin sää on ankaran kylmä ja kesäisin kuumaa ja kuivaa. Pääasiallisena ravintona Shoshonit käyttävät jäniksiä ja muuta pikkuriistaa sekä pähkinöitä, hedelmiä, kasviksia jne. Ruokaa pitää etsiä laajalta alueelta, joten heidän elämänsä on liikkuvaa, eikä kiinteitä asuntoja voi olla.

Shoshoni-perheet, joihin kuuluu mies ja vaimo tai useampia vaimoja lapsineen, viettävät ruokaa hankkien ja vuodenaikojen mukaan paikasta toiseen kulkien noin 80 % ajastaan erillään muusta heimosta. Silloin kun ruokaa on runsaasti, muutamat perheet elävät tilapäisesti yhdessä. Samoin ankarimman talven ajan ne elävät yhdessä leiriytyneenä. Muinakin aikoina perheet joskus kerääntyvät yhteen osallistuakseen jänisten tai antilooppien metsästykseen. Tällöin leirissä tanssitaan ja vietetään uskonnollisia riittejä.

Aviopuolisot otetaan aina vieraista perheistä, ja usein perheet järjestävät avioliiton. Monesti tehdään jopa niin, että kun kahden eri perheen tytär ja poika ovat menneet keskenään naimisiin, myöhemmin myös perheiden nuoremmat lapset menevät keskenään naimisiin. Jos mies ottaa kaksi tai useampia vaimoja, he ovat yleensä sisarukset. Jos aviopuoliso kuolee, hänen jäljellä olevan sisaruksen toivotaan menevän naimisiin lesken kanssa, jos se on mahdollista. Tällaiset "moniavioliiton" vahvistamat perheet koordinoivat usein liikkumisensa ja oleskelevat yhdessä, milloin se vuodenajan, ravintotilanteen ym. huomioon ottaen on mahdollista.

Bushmannit olivat tutkimusjanakohtana 50-luvulla metsästäjä-keräilijöitä, jotka elivät noin 20-60 hengen ryhmissä. Yhteensä heitä oli noin tuhat.

Jokaisella bushmanniryhmällä on oma alueensa, jolla saavat keräillä vain ryhmän omat jäsenet. Ryhmällä on myös oma vesikuoppa, johon sillä on etuoikeus. Jos kuoppa kuivuu, ryhmä muuttaa tilapäisesti sukulaisryhmän luo. Metsästäjät saavat liikkua toisten alueilla vapaasti. Ryhmät koostuvat perheistä, joihin voi kuulua isä ja äiti sekä heidän lapsensa mutta joskus myös eri sukupolvia lapsineen. Joissakin perheissä on mies ja useampia vaimoja. Lähisukulaisten avioliitot ovat kiellettyjä. Kun mies menee naimisiin, hän muuttaa noin 8-10 vuodeksi vaimon isän luokse asumaan ja tekee hänelle tai hänen suvulleen työtä. Vasta saatuaan lapsia hän voi viedä vaimon mennes-sään ja muuttaa takaisin syntymäkotiinsa. Mutta hän voi myös jäädä vaimonsa kotiin, jos niin päätetään.

Jokaisella ryhmällä on päällikkö, joka valitaan konsensusperiaatteella. Hänellä on muodollinen määräysvalta ryhmän varastoista ja liikkeistä, mutta hänen todellinen "poliittinen" valtansa on hyvin vähäinen ja asemansa lähinnä symbolinen, sillä päätökset tehdään yleensä yhteisymmärryksessä. Päällikön asema riippuukin hyvin paljon hänestä itsestään ja hänen taidoistaan organisoida ja suunnitella asioita sekä pitää yllä harmoniaa ryhmän sisällä. Johtajuus periytyy vanhimmalle pojalle. Jos ryhmässä tulee paha konfliktitilanne esimerkiksi johtajan ja hänen nuoremman veljensä tai muun sukulaisensa välille, tilanne ratkaistaan siten, että riitelevä henkilö lähtee toiseen ryhmään, jossa hänellä mahdollisesti on sukulaisia, tai jos erimielisiä jäseniä on useampia, he voivat lähteä ryhmästä ja perustaa uuden ryhmän.

Kun uusi jäsen tulee ryhmään avioliiton kautta, hän saa samat oikeudet kuin syntyperäinen ryhmän jäsen - sillä erotuksella, että oikeudet lakkaavat, jos hän eroaa ryhmästä. Syntyperäinen jäsen sen sijaan ei menetä oikeuksiaan palata ryhmään täysivaltaisena jäsenenä, vaikka hän muuttaisi välillä poiskin.

Tällainen oli siis eräiden 1800-1900-luvulla eläneiden metsästäjä-keräilijäryhmien sosiaalinen organisaatio. Emme voi varmuudella tietää, ovatko myös kivikautiset metsästäjä-keräilijäryhmät eläneet tällä tavalla järjestäytyneinä. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että niillä olisi ollut jokin muu tapa järjestää yhteinen elämänsä, olivathan olosuhteetkin pääasiassa samat.

Huomattakoon, että edellä kuvattiin keräilijäryhmien organisaatiota vain hyvin pinnallisesti, eikä esimerkiksi käsitelty sitä, miten nämä ryhmät rankaisevat rikollisiaan. Todennäköisesti päätös toimenpiteestä tällöinkin tehdään yhteisesti, ja murhaan tai muuhun pahaan rikokseen syyllistynyt poistetaan ryhmästä - tavalla tai toisella. Tähän asiaan palataan myöhemmin lakeja ja niiden syntymistä käsiteltäessä.

Keräilijäryhmien välillä vallitsee todennäköisesti usein rauhanomainen tila ja yhteisymmärrys - mutta ei aina. Taisteluista ja tappamisista on todisteita ainakin Australian aboriginaalien keskuudessa, ja monet tutkijat uskovat ryhmien välistä väkivaltaa harrastetun jo kivikaudella. Siitä, ovatko kaikki löytyneet murskatut ihmiskallot todisteita nimenomaan ihmisten välisistä taisteluista, on tosin olemassa erimielisyyttä.

Australialainen antropologi Roger M. Keesing on esittänyt, että ihmisten käyttämästä teknologiasta voidaan päätellä jotain myös heidän organisoitumisasteestaan. Mitä yksinkertaisempia käytetyt esineet ovat, sitä vähemmän työtä ja organisointia niiden valmistaminen ja käyttö vaatii (tässä mielessä verratkaamme toisiinsa vaikka kivikirvestä ja nykyaikaista mikrotietokonetta). Koska kivityökalut säilyivät yksinkertaisina ja lähes muuttumattomina kymmenientuhansien ja jopa satojentuhansien vuosien ajan, tästä voidaan päätellä, että myöskään ihmisyhteisöjen rakenteissa ei tapahtunut nopeita muutoksia. Kivikausi oli tietyssä mielessä vakaata aikaa. Teknologian kehitys kiihtyikin vasta siinä vaiheessa, kun myös yhteisöjen rakenteissa alkoi tapahtua muutoksia. Tätä käsitystä tukevat mm. havainnot, että monilla keräilijäkansoilla olisi ollut tilaisuus monimutkaisen teknologian käyttöönottoon, mutta niillä ei ole ollut kiinnostusta siihen, koska ilmankin on tullut toimeen. Australian alkuasukkaat, aboriginaalit, esimerkiksi olisivat voineet ryhtyä harjoittamaan maanviljelyä, mutta he eivät halunneet käyttää tätä tilaisuutta vaan pysyivät keräilijöinä lähes meidän aikoihimme saakka?

Kiinnostus uuden tekniikan käyttöön ottamiseen on yleensä herännyt vasta kun jokin seikka - väestönkasvu, ravinnonpuute, johtavan luokan (yhteiskuntien synnyttyä) tarve rikastua tms. - on pakottanut ihmiset siihen. Ihminen on perusluonteeltaan laiska, eikä hän halua ruveta raivaamaan metsiä ja kyntämään peltoja, jos ruuan voi saada helpommallakin.

Maanviljelyyn siirryttiin täysin erillisesti ainakin kolmella eri alueella: Lähi-Idässä, Kaakkois-Aasiassa ja Väli-Amerikassa. Antropologit ovat pitkään pohtineet sitä, mikä yksittäinen tekijä sai ihmiset aloittamaan maanviljelyn lähes samanaikaisesti eri puolilla maapalloa (viljelemisen arvellaan alkaneen Kaakkois-Aasiassa kaikkein ensimmäiseksi, noin 9700 eKr.). Jotkut ovat sitä mieltä, että tähän ajoi väestönkasvu ja siitä johtunut lisääntynyt ravinnontarve. Toiset taas uskovat, että väestönkasvu oli seurausta maanviljelyksestä, ei sen syy. Olipa alkuperäinen järjestys mikä tahansa, nämä asiat joka tapauksessa edistivät toinen toistaan. Maanviljelyllä saatu lisäravinto kiihdytti väestönkasvua, ja väestönkasvu pakotti lisäämään maanviljelyä. Ja niin edelleen.

Sitä, milloin ja miten ja missä ensimmäiset kotieläimet kesytettiin ja ensimmäiset jyvät kylvettiin maahan, ei todennäköisesti koskaan tulla tietämään. Tämänhetkinen arvio viittaa ns. hedelmällisen puolikuun alueelle nykyisen Kaakkois-Turkin seuduille. Joka tapauksessa arvioidaan, että keräily ja metsästys pysyivät vielä pitkään viljelyn ja karjanhoidon aloittamisen jälkeenkin tärkeimpinä ravinnonhankintatapoina. Keesing toteaa, että viljellyt siemenet ja kasvatettu liha tuottivat vain noin kolmasosan ihmisten ravinnosta esimerkiksi nykyisen Iranin alueella ajanjaksona 7500-6750 eKr. Loppu oli hankittava luonnosta. Yhtenä syynä maatalouden varsin hitaaseen leviämiseen oli sen sitovuus ja työläys - minkä nykypäivänkin maatilalliset tietävät.

Keesing arvelee, että karjanhoidolla tasoitettiin ongelmia, joita aiheutui vuosittaisten satojen vaihtelusta. Hyvänä satovuonna viljaa voitiin varastoida ja syöttää lampaille ja vuohille, joita puolestaan voitiin huonona satovuonna käyttää ravintona ja vaihtoesineinä. Vilja oli tavallaan kuin rahaa ja eläimet säästöpossuja.

Ruoan tuottamiseen siirtyminen nopeutti myös muun teknologian kehittymistä. Kun ruokaa ei enää syöty metsästys- tai keräilypaikalla, sitä piti pystyä varastoimaan ja keittämään. Tätä tarkoitusta varten alettiin valmistaa saviastioita, joita myös koristeltiin yhä taidokkaammin. Koriste- ja taide-esineet yleistyivät muuallakin. Uusi tuotantotapa vaati työkaluja ja tarve-esineitä. Paikalleen vakiintunut asutus johti pysyvien talojen rakentamiseen. Talojen rakentamiseen tarvittiin uusia materiaaleja ja työkaluja. Niiden valmistamiseen tarvittiin...

Kuten huomaamme, ihmisten elintapojen muuttuminen johti kiihtyvään uudistumiseen, jossa jokainen uusi asia vaikutti muihin asioihin ja synnytti tarpeita jatkaa uudistumista. Alkoi eräänlainen tekninen vallankumous - joka jatkuu yhä.

Roger M. Keesing kirjoittaa: "Muutoksen aallot, jotka ruoantuotantoteknologia lähetti ympäri Vanhaa Maailmaa eivät olleet vielä ehtineet sen kaukaisimmille rajoille, kun uusi turbulenssi alkoi muuttaa Lähi-Itää."

Turbulenssilla Keesing tarkoittaa kaupungistumista ja valtioiden muodostumista, jota hän kuvailee sekä hitaaksi evoluutioksi myös nopeaksi "revoluutioksi" eli vallankumoukseksi. Evoluutiolla hän tarkoittaa ilmiön suhteellisen hidasta ja asteittaista yleistymistä ja vallankumouksella sen vaikutuksia ihmisyhteisöjen kokoon ja ihmisten elintapaan.

Kaupunkityyppinen sivilisaatio kehittyi suurelta osin toisistaan riippumatta mutta jokseenkin samaa kaavaa noudattaen kuudessa eri paikassa: Lähi-Idässä, Egyptissä, Intiassa, Kiinassa, Väli-Amerikassa ja Perussa. Tiedemiehet ovat pitkään yrittäneet löytää yhteistä syytä tähän ilmiöön.

Sitä mukaa kun kaupunkityyppinen asutus kasvoi, kaupunkeja ympäröivistä maanviljelijöistä tuli eräässä mielessä oma "talonpoikien" säätynsä, jonka tehtävä oli tuottaa ruokaa kaupungeissa elävälle eliitille ja käsityöläisille.

Keinokastelu aloitettiin ensimmäiseksi Eufrat ja Tigris -jokien laaksossa ns. Ubaid-ajanjaksona v. 4750 - 3500 eKr. Kasteluverkostolla haluttiin muuttaa ympäristöä, ja niiden vaatima organisaatio oli yksi tekijöistä, joka johti sosiaalisten rakenteiden muuttumiseen. Erityisesti koska Ubaid-kulttuurilla ei ollut kaupunkeja tai valtioita tai muutakaan keskeistä poliittista organisaatiota, uskonnollisilla tekijöillä arvellaan olleen merkittävä vaikutus; vanhin Ubaid-kulttuurin rakennelma onkin alttari. Ubaid-kulttuurin asukkaat elivät kylätyyppisissä yhteisöissä. Tästä huolimatta kulttuurin piirissä tiedetään olleen käsityöläisiä, työläisiä, pappeja ja kauppiaita, jotka välillisesti elivät maanviljelyksellä. Ruoanjakelun, kaupan ja vesiverkostojen organisoinnin keskuspaikkoja olivat taidokkaasti rakennetut temppelit.

Ubaid-kulttuuria seurasi Uruk-kulttuuri, jonka aikana yhteiskuntarakenteet alkoivat voimakkaasti muuttua. Kaupunkeja perustettiin (mm. Ur), jättimäisiä temppeleitä rakennettiin, erikoistunut työvoima lisääntyi, kauppa kasvoi, kirjoitustaito ja kirjanpidon alkeet kehittyivät. Kehityksen pimeämpää puolta edustavat sellaiset saavutukset kuten sotavaunut, valloitussodat ja todennäköisesti myös orjuus.

Uruk-kulttuuria seurannut Dynastioiden aikakausi, vuosina 2900-2400 eKr., toi tullessaan yhä lisää muutoksia. Uskonnon ja papiston valta-asema heikkeni ja korvautui despoottisten kuninkaiden vallalla. Uskonnollisten säädösten tilalle tuli maallisia lakeja. Uusi hallinto perusti valtansa sotajoukkoihin ja linnoitettuihin kaupunkeihin. Pronssista valmistetut aseet tekivät armeijoista entistä mahtavampia.

Egyptissä maanviljely alkoi noin vuoden 3000 eKr. paikkeilla eli myöhemmin kuin Mesopotamiassa ja todennäköisesti viimemainitun vaikutuksesta. Muutamassa sukupolvessa hajanaiset maanviljely-yhteisöt oli alistettu faaraon, "elävän jumalan" alaisuuteen. Egyptiläinen järjestelmä poikkesi Mesopotamian järjestelmästä mm. siinä, että Egyptissä ei ollut kaupunkikeskuksia eikä merkittävää teollisuutta, kauppaa tai keskiluokkaa. Järjestelmä rakentui hovin ja "jumala-faaraon" sekä häntä palvelevien käsityöläisten, kirjanpitäjien, virkamiesten ja pappien ympärille. Muinaista Egyptiä onkin kutsuttu "hovisivilisaatioksi" erotuksena Mesopotamian "kaupunkisivilisaatioille". Ääritotalitaristisen ja jäykän järjestelmänsä vuoksi Egypti ei suuremmin vaikuttanut ulkopuolisten alueiden kulttuurin kehittymiseen eikä kehittynyt itsekään.

Kuten Mesopotamiassa ja Egyptissä myös Intiassa maanviljelyn kehittyminen alkoi joen ympärillä, Indus-virran laaksossa. Maanviljely oli alkanut siellä vähitellen joskus vuoden 4000 eKr. paikkeilla. Se synnytti kaupunkityyppistä asutusta noin vuodesta 2300 eKr alkaen, ja parhaiten tämän ajanjakson kaupungeista tunnetaan Mohenjo-Daro ja Harappa. Kaupunkien palatsit, linnoitukset ja vilja-aitat viittaavat voimakkaaseen keskusvaltaan, vaikkakaan uskonnollisen ja maallisen järjestelmän valtasuhteista ei kovin paljon tiedetä. Vaikka intialaisen ja mesopotamialaisen kulttuurin välillä tiedetään olleen yhteydenpitoa, intialaisen kulttuurin katsotaan syntyneen itsenäisesti. Mohenjo-Daron ja Harappan kaupungit hävisivät varsin nopeasti noin vuoden 1750 eKr. tienoilla, eivätkä tutkijat ole päässeet yksimielisyyteen siitä, johtuiko tämän kulttuurin tuhoutuminen valloituksista vai jostakin muista syystä. Uusi intialainen kaupunkikulttuuri alkoi kehittyä niemimaan toisella laidalla, Gangesin laaksossa, noin 500 vuotta edellä mainitun kulttuurin häviämisen jälkeen.

Kiinassa maanviljely alkoi ensiksi Keltaisen joen suistossa, ja myös siellä kuten muualla se johti vähitellen keskittyneeseen harvainvaltaan. Vuoden 1500 eKr. tienoilla Kiinassa tiedetään jo olleen vahvan Shang-dynastian, jonka aikana oli olemassa kirjoitustaito, kalenteri, pronssiesineiden valmistustaito, kuninkaallinen valtajärjestelmä, temppeleitä, yhteiskuntaluokat, militarismi, kaupankäynti sekä kaupunkikeskukset. Kiinan varhaiset kaupungit poikkesivat Mesopotamian ja Intian kaupungeista siinä, että niiden muurien sisällä asui vain aristokratiaan kuuluvia. Vähitellen kaupunkeja kuitenkin laajennettiin, ja niiden muurien sisälle pääsi myös käsityöläisiä. Toisin kuin Mesopotamiassa Kiinassa ei varhaisina aikoina otettu käyttöön keinokastelua.

Ensimmäinen uuden mantereen kaupunkikulttuuri, Olmac-kulttuuri, syntyi noin vuosien 1500 - 1200 eKr. välisenä aikana Väli-Amerikassa, lähellä Vera Cruzia, soisella Meksikon lahden rannikkokaistaleella, joka ensi näkemältä ei vaikuta erityisen sopivalta maanviljelyyn, mutta joka kuitenkin pystyi tuottamaan ravintoa lisääntyneelle ihmispopulaatiolle. Kulttuuria eteenpäin vievänä voimana näyttää olleen uskonnollinen kultti ja siihen kuuluva yliluonnollinen "jaguaari-ihminen". Olmac-kulttuuri kehitti kirjoitustaidon, kalenterin ja Amerikan mantereen ensimmäisen monumentaalisen arkkitehtuurin. Kulttuuri katosi yllättäen noin vuonna 200 eKr., eikä syytä tähän tiedetä - niin kuin ei tiedetä täysin syitä sen syntymiseenkään.

Seuraava väli-amerikkalainen kulttuuri oli Maya-kulttuuri, jonka ensim-mäinen, perustava vaihe ajoittuu noin kuudensadan vuoden ajalle ajanlaskumme alun molemmille puolille. Maya-kulttuuria ei pidetä organisaatioltaan kovin tehokkaana, mutta sen taiteelliset ja tieteelliset savutukset arvioidaan korkeiksi. Aiemmat arviot Mayojen rauhanomaisesta ja harmonisesta elämäntavasta ovat uusien todisteiden myötä saaneet antaa tilaa arkisemmalle - tuskin kuitenkaan yllättävälle näkemykselle: myös Mayojen kulttuuri perustui hallitsevan yläluokan yliherruuteen ja sotaisiin valloituksiin. Mayojen kulttuuri tuhoutui lopullisesti Espanjalaisten saapuessa maahan 1500-luvulla.

Muita Väli-Amerikan kulttuureja ovat olleet nykyisen Meksikon paikalla eläneet Teotihucanit sekä myöhemmin Azteekit ja Toltecit.

Teotihucanien valtakunta oli olemassa noin vuosina 250 - 750, ja tätä sotaista valtakuntaa hallittiin varuskuntakaupungeista käsin samalla tavoin kuin Roomaan valtakuntaa Atlantin toisella puolella. Valtakunnan johdossa oli aristokratiaa, kuten tämäntyyppisissä valtiossa yleensäkin. Valtakunnan sosiopoliittista järjestelmää suurine markkinoineen, erikoistuneine käsityöläisineen, talonpoikineen, byrokraatteineen ja sotilaineen pidetään hyvin kehittyneenä.

Teotihuanien valtakunnan luhistuttua johtavaan asemaan nousivat Azteekkien ja Toltekien valtakunnat, jotka kumpikin olivat sotaisia ja valloitushaluisia. Erityisesti Azteekkien tiedetään harjoittaneen erittäin raakoja valloituksia ja vaatineen kovaa kunnioitusta. Vangiksi saamiaan heidän uskotaan tappaneen suurissa "verilöylyissä". Azteekit harjoittivat suurimittaista ihmisten uhraamista jumalilleen. Pelkästään Tenochtitlanin pääpyramidille omistetuissa uhrimenoissa vuonna 1487 arvioidaan tapetun 70-80000 ihmistä. Arviot vuotuisten ihmisuhrien "normaalimääristä" liikkuvat välillä 15000 - 250000. Suuresta määrästä päätellen jotkut tutkijat ovat arvelleet osan uhratuista tulleen syödyksi. Uhrien virallinen tarkoitus on ollut jumalien lepyttäminen, jotta saataisiin hyvä sato. Jos sato on ollut hyvä, papit ovat vaatineet osan siitä itselleen. Jos sato on ollut huono, papit ovat vaatineet lisää uhreja. Uskonnollinen dogmi on kummassakin tapauksessa vahvistunut. Ihmisuhrit ovat olleet eräs keino pappien ja muun yläluokan aseman vahvistamiseksi, ja uhrien metsästyksessä kunnostautuneet on palkittu sotilasarvoilla.

Uskonnolla ja siihen liittyvillä kulteilla on ratkaisevan tärkeä merkitys varhaisten valtakuntien synnyssä eri puolilla maailmaa. Yliluonnollisilla voimilla uhkaaminen olikin kenties ainoa asia, jolla ihmiset saatiin osallistumaan pyramidien, temppeleiden ja muiden valtavien kohteiden tekemiseen, joista ei näyttänyt olevan heille mitään välitöntä hyötyä.

Uskonnolla oli vaikutusta paitsi Meksikon myös Perun varhaisten kaupunkikulttuureiden syntymiseen. Sattumalta myös Perun varhaiset kaupunkikulttuurit pitivät jaguaaria pyhänä kulttieläimenään. Ensimmäinen jaguaarin tunnuksekseen ottanut ns. Chavin-kulttuuri kukoisti Perussa jo noin vuonna 1000 eKr. eli samaan aikaan kuin Olmac-kulttuuri pohjoisempana. Se ei kuitenkaan koskaan muodostunut kaupunkimaiseksi vaan se säilyi tyypiltään enemmän uskonnollisena. Vähitellen se katosi.

Chavin-kulttuurin kadottua maanviljely tehostui yhä, ja alkoi keinokasteluun perustuva rinneviljely. Se lisäsi ravinnon ja ihmisten määrää. Niinpä vuosina 250-750 alueelle nousi tiukasti organisoituja ja laajentumishalukkaita valtioita, jotka kehittivät edelleen kastelujärjestelmiä, rakensivat temppeleitä, harjoittivat taiteita ja kehittivät metallinkäsittelytaitoja. Yhdistynyt valtakunta, Chimu-kuningaskunta, oli vuoteen 1300 mennessä laajentunut, ja kaupunkimaisia keskuksia oli rakennettu pitkin Perun rannikkoa. Valtakunnan pääkaupunki oli nimeltään Chan-Chan. Samaan aikaan oli myös maan sisäosissa vaikuttanut Inka-valtakunta laajentanut aluettaan ja vaikutusvaltaansa, ja 1500-luvulle tultaessa siitä oli kehittynyt tiukasti organisoitu totalitaristinen valtio - jonka espanjalaiset kuitenkin pienellä joukolla tuhosivat.

Olemme nyt hyvin pintapuolisesti luoneet silmäyksen kehitykseen, joka alkoi maanviljelyn myötä noin 10000 vuotta sitten, ja joka muutamassa tuhannessa vuodessa hävitti pienryhmissä elämiseen perustuneen elämäntavan ja toi sen tilalle sotaisten ja tiukasti organisoitujen totalitarististen valtioiden alamaisuuden - pahimmassa tapauksessa orjuuden ja ihmisten uhraamisen. Edellä ei ole käsitelty kaikkia maailman varhaisia sivilisaatioita, mutta kuitenkin sellaisia primaarisia kulttuureita, joissa voidaan selvästi havaita maanviljelyn yhteys poliittisen vallan keskittymiseen. Myöhemmät sekundaariset kulttuurit, mm. Rooman valtakunta saivat vaikutteita jo olemassa olevista valtioista ja kaupunkikulttuureista.

Roger M. Keesing toteaa, että valtioiden kehittymisen kaava on ollut kaikkialla maailmassa pääpiirteittäin sama. Sinne tänne on ensiksi syntynyt pieniä valtioita sotilaineen, pappeineen ja johtajineen ja hovijuonitteluineen. Pienet valtiot ovat sotineet keskenään ja yhdistyneet naapurivaltioihin - tullakseen lopulta jonkun vielä suuremman valtion nielaisemaksi. Eri paikoissa, niin Himalajan vuoristossa kuin Indonesian saarillakin, on nähtävissä kaupunkien synnyn, valloitusten, hajoamisen ja laajenemisen "kehiä".

Mistä tämä kaikki johtuu? Miksi maanviljely johti eliittien syntymiseen ja sotavoimien luomiseen? Miksi sen myötä maailmaan tuli kaksi ryhmää, joita ennen ei ollut: ylellisyydessä elävät hallitsijat ja kurjuudessa raatavat orjat? Miksi eriarvoisuus lisääntyi?

Keesing tekee yhteenvedon muutamista seikoista, jotka hänen mielestään liittyvät kaupunkien ja valtioiden syntymiseen:

Maanviljelyn tuottavuuden ansioista asutus lisääntyi voimakkaasti ja alkoi syntyä entistä suurempia yhdyskuntia. Kun valta ja omaisuus keskittyivät yhä harvempien käsiin, sukulaisuuteen perustuvat tasa-arvoiset sosiaaliset ryhmät menettivät merkitystään ja korvautuivat uusilla yhteiskuntaluokilla. Sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyi ja luokka-asemat kiinteytyivät.

Ilmaantui keskitettyjä poliittisia auktoriteetteja, joiden valtaannousuun vaikuttivat eri alueilla hieman eri seikat. Vesijärjestelmien ja resurssien kontrolli sekä sotilaalliset operaatiot esimerkiksi olivat kaikki tärkeitä poliittisen luokan nousua ajatellen.

Työvoiman erikoistuminen lisääntyi. Kaupunkikeskuksista tuli toiminnan napoja, joiden kautta integraatio (tavarat ym.) säteili ympäristöön. Teknologiset ja kulttuuriset keksinnöt (mm. kirjoitustaito) mahdollistivat täysiaikaisen erikoistumisen. Syntyi kokoaikaisia ammattimiehiä.

Uskonnon ja papiston merkitys oli suuri varsinkin kaupungistumisen alkuvaiheessa, ja vanhimmat kaupungit kasvoivat usein temppelien ympärille. Uskontoon perustuvia valtioita seurasivat yleensä militaristisemmat ja expansiivisemmat valtiot, ja ne ottivat uskonnon osaksi totalitaristista ja laajentumishenkistä politiikkaansa.

Varhaisten valtioiden kasvuun liittyy hierarkkisten yhteiskuntaluokkien ilmaantuminen. Alimpaan luokkaan kuuluvat orjat, joiden työpanokselle eliittien hyvinvointi pohjimmiltaan perustui. Seuraavan luokan muodostivat ammattityöntekijät, jotka tuottivat eliitille aseita, huonekaluja, vaatteita ja muuta valta-aseman pönkittämiseen tarvittavaa. Kolmas luokka olivat byrokraatit, jotka huolehtivat maataloustuotteiden ja pakkotyövoiman saamisesta talonpojilta. Seuraavana oli papisto, jonka tehtävänä oli maallisen vallan pyhittäminen ja vahvistaminen. Toiseksi ylimpään luokkaan kuuluivat sotilasjohtajat, joiden tehtävänä oli paitsi sodankäynti myös orjatyövoiman ja ryöstösaaliin hankinta. Palkkioksi sotapäälliköt saivat oikeuden tilojen hallintaan ja tuotteisiin tai osan sotasaaliista. Korkeimpana valtakunnassa oli hallitseva perhe tai suku, joka vahvisti valtaansa mm. tekemällä naimakauppoja naapurivaltioiden hallitsijasukujen kesken.

Varhaisia valtioita voidaan tarkastella myös horisontaalisesti, jolloin nähdään keskuskaupunki hallintorakennuksineen ja temppeleineen ja sen ympärillä savimajoissa tai olkikattoisissa kylissä asuvia maanviljelijöitä, jotka olivat ennen olleet itsenäisiä, mutta jotka nyt joutuivat antamaan huomattavan osan sadostaan valtiolle. Kun työvoimaa tarvittiin rakentamaan jotain temppeliä tai palatsia, viljelijät joutuivat tekemään työtä valtiolle. Kun valtio tarvitsi sotavoimaa, viljelijöiden oli pakko ryhtyä sotilaiksi. Jos valtio hävisi sodan, viljelijät joutuivat jonkun toisen valtion orjiksi, ja maatilat ehkä tuhottiin. Jonkin ajan kuluttua tilat mahdollisesti taas toimivat, nyt vain uuden valtion hyväksi. Joutuessaan valtion alamaisuuteen itsenäisestä maanviljelijästä tuli valtiosta riippuvainen "talonpoika".

Varhaiset valtiot eivät hallinneet koko maailmaa, vaan suurin osa maapallon pinta-alasta oli "ei kenenkään maata", jossa keräilijä- ja metsästäjäryhmät elivät samanlaista elämää kuin ne olivat eläneet vuosituhansien ajan. Nekin kuitenkin olivat jollakin tavalla tekemisissä uusien valtioiden kanssa, ja kaupunkien tuottamia tavaroita ja uusia ajatuksia kulkeutui myös niiden keskuuteen. Myös nämä ihmiset alkoivat vähitellen järjestäytyä heimoiksi ja kyliksi sitä mukaa kun väestötiheys kasvoi ja kiinteän elinkeinonharjoittamisen (maanviljely, kalastus jne.) opit levisivät.

Politiikan tutkijat ovat pohtineet paljon sitä, miksi valtakuntien perusrakenne joillakin alueilla maailmassa säilyi muuttumattomana vuosisatojen ja jopa vuosituhansien ajan, ja miksi se joillakin muilla alueilla (esimerkiksi Euroopassa) muuttui ja kehittyi. Karl Marxin mukaan erot selittyvät tuotantotavoilla, jotka ensimmäiseksi alkoivat nykyaikaistua Euroopassa.

Valtio voidaan nähdä koneistona, jonka tarkoituksena on hankkia etuoikeuksia eliitille ja säilyttää johtava luokka vallassa. Tällöin valtion eri elementtejä, kuten uskontoa, armeijaa jne., arvioidaan myös tästä näkökulmasta. Tällaista lähestymistapaa kutsutaan "konfliktiteoreettiseksi". Valtio voidaan toisaalta nähdä myös vakauden ylläpitäjänä ja siten suojan ja hyödyn tuojana asukkailleen. Tällöin poliittisen järjestelmän oletetaan perustuvan "konsensukseen" luokkien välillä, ei pelkästään pakkoon. Tällainen katsantokannan pohjana on "integraatioteoria".

Viimemainittua teoriaa arvioidessaan Keesing toteaa, että pakkotyövoimaksi määrääminen temppeleiden ja pyramidien rakentamiseen, veronmaksuun pakottaminen, kunnioituksen vaatiminen sekä veriset ryöstö- ja valloitussodat ovat olleet hyötyihin nähden korkea hinta valtion jäsenyydestä. Hän olettaakin, että kylien maanviljelijät hyväksyivät tällaisen "sopimuksen", koska muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Ennen kuin teemme lopullisen yhteenvedon ihmiskunnan siirtymisestä pienryhmistä valtioiden alaisuuteen, tarkastelkaamme vielä, millainen oli niiden ihmisten elämänmuoto, jotka eivät enää eläneet pienissä keräilijä- ja metsästäjäryhmissä, mutta eivät olleet vielä suurten valtioidenkaan alamaisia. Tällainen elämäntapa on näkyvissä heimo- ja kylätyyppisissä yhteisöissä, joista viimeisimmät liitettiin länsimaisten imperiumien alaisuuteen vasta 1700- ja 1800-luvulla.

Olivatko heimoyhteiskunnat Hobbesin ja Rousseaun tarkoittama "luonnontila"?