Heimojärjestelmä - alempi kehitystasoko

Edellä on tarkasteltu, kuinka maanviljelyn aloittaminen, väestön kasvu ja kiinteän asutuksen syntyminen antoivat alkusysäyksen hierarkkisesti organisoitujen kaupunkien ja valtioiden kehittymiselle. Ilmiö oli yleismaailmallinen ja näkyi kaikkialla, missä olosuhteet olivat sopivat. Joka paikassa ei kuitenkaan kehittynyt mahtavia kaupunkivaltioita tai imperiumeja jo yksistään siitä syystä, että ihmisiä ei ollut tarpeeksi. Seuraavaksi tarkastelemme, millaisia olivat pienimuotoiset asutuskeskittymät eli heimot ja kylät. Olivatko ne valtioita pienoiskoossa?

Moni ehkä ajattelee, että kylä- ja heimojärjestelmä on jonkinlainen primitiivinen vaihe matkalla kohti nykyaikaisia valtioita; vaihe, joka kaikkien kansojen on käytävä läpi ennen kuin ne voivat siirtyä valtiollisen elämän ihanuuteen. Tähän ajattelutapaan kuuluu määritellä kansan takapajuisuuden aste sen perusteella, kuinka kauan kansa on ollut valtiollisen elämänmuodon vaikutuspiirissä. Länsimaisen yhteiskunnan asukas, olipa hän poliitikko, tiedemies tai tavallinen kansalainen, pitää yleensä omaa yhteiskuntajärjestelmäänsä kehityksen huipentumana. Hän näkee mielessään eräänlaiset evoluution portaat, joiden eri askelmilla eri järjestelmät ovat. Portaiden alimmalla askelmalla on metsästäjä-keräilijä -yhteisöjä ja huipulla moderni länsimainen demokratia. Länsimaiden asukas kutsuu noita alimpien askelmien elämänmuotoja "primitiivisiksi kulttuureiksi" erotuksena omasta oikeasta kulttuuristaan.

Ajatus heimojen ja kylien lähes ikiaikaisesta vanhuudesta on ymmärrettävä - mutta väärä luulo. Nuo elämänmuodot eivät ole sen vanhempia kuin kaupungit ja valtiot - itse asiassa monet niistä ovat jopa nuorempia. Useimmat heimoihin perustuvat järjestelmät ovat olleet olemassa alle 3000 vuotta, ja monet eurooppalaisten "löytämät" heimot ehtivät olla olemassa ainoastaan muutamia satoja vuosia ennen liittämistään jonkin länsimaisen suurvallan alaisuuteen.

Kaskiviljely ja paimentolaisuus, jotka ovat ensimmäiset askeleet puhtaasta metsästäjä-keräilijä -elintavasta kohti kiinteää elinkeinonharjoittamista, eivät vielä pakota ihmisiä asumaan yhdessä paikassa. Metsästys ja keräily voivat säilyä niiden rinnalla toisena elinkeinona. Kaskiviljelyä voidaan harjoittaa vuoron perään eri paikoissa, eikä liikkuva elämänmuoto estä kotieläinten kesyttämistä.

Perinteistä paimentolaisuutta on yleensä pidetty varsin tasa-arvoisena elämäntapana, onhan se samantapainen liikkuva elämäntapa kuin keräilykin. Tasa-arvoisuus on kuitenkin osin näennäistä. Paimentolaiskulttuureita tutkinut ranskalainen C. Lefebure on todennut, että vaikka paimentolaissukujen päämiehet ovat periaatteessa samanarvoisia keskenään, he eivät ole taloudellisessa mielessä tasa-arvoisia. Varakas paimentolaisperhe voi luoda ympärilleen sosiaalisen ja taloudellisen suhdeverkoston, josta on hänelle paljon hyötyä. Hänellä on helpompi pääsy hyville laidunmaille ja juomavesien ääreen kuin hänen varattomammilla kumppaneillaan. Hänellä on varaa palkata paimenia. Hän voi hankkia suuremman vaikutusvallan vanhimpainneuvostossa, jossa päätetään yhteisistä asioista. Lopulta hän voi tätä kautta saavuttaa arvohenkilön tai johtajan aseman.

Kun aiemmin tarkastelimme metsästäjä-keräilijäihmisiä, saatoimme todeta heidän elävän taloudellisesti ja poliittisesti suhteellisen tasa-arvoisina. Koska kiinteää varallisuutta ei ole, kukaan ei voi saavuttaa rikkautta ja taloudellista valtaa. Koska ihmiset eivät ole sidottuja tiettyyn asuinpaikkaan, mahdollisuus alistaa heidät poliittisen vallan alaisuuteen on rajallinen, ja yritys tällaiseen todennäköisesti johtaa vain ryhmän hajoamiseen.

Heimoyhteiskunnissa on kiinteää varallisuutta, ja yhteiskuntien jäsenet asuvat pysyvästi paikallaan. Sekä taloudellinen että poliittinen valta ovat siis mahdollisia - ja niitä esiintyy. Tulemme perimmäisten kysymysten äärelle, kun yritämme ratkaista, kumpi näistä vallan lajeista on syntynyt ensin. Onko taloudellinen eriarvoisuus kaiken taustalla? Vai onko taloudellinen eriarvoisuus seurausta uskonnollisesta ja poliittisesta eriarvoisuudesta? Vai riippuvatko asiat mitenkään toisistaan? Nämä kysymykset tuottivat aikoinaan päänvaivaa jopa Karl Marxille, kun hän yritti osoittaa taloudellisten suhteiden olevan taustavoima, joka "viime kädessä" määrittää myös muut yhteiskunnalliset suhteet. Marxin myöhemmät tulkitsijat ovat olleet erimielisiä siitä, kuinka ehdoton Marxin tarkoittama "viime kädessä" oikeastaan on.

Kun lähdetään tutkimaan vierasta heimoyhteiskuntaa, törmätään helposti ongelmiin. Eivätkä ongelmat johdu niinkään tutkimuksen kohteesta kuin tutkijan omista arvoista. Länsimaiseen kapitalismiin tottuneen on monesti vaikea ymmärtää erilaista taloudellista ajattelutapaa, jossa ei ensi näkemältä näytä olevan minkäänlaista "järkeä". Asioihin perehtymällä järjestelmän logiikka kuitenkin selviää.

Eräs seikka, missä ajattelumme eroavat, on sukulaisuuden merkitys. Lyhyesti sanottuna suku on heimoyhteiskunnissa paljon tärkeämpi kuin meillä. Jäänteitä tästä ilmiöstä voi jokainen havaita vaikkapa vertaamalla kehitysmaiden hallintokäytäntöä eurooppalaisten valtioiden vastaavaan. Vaikka nykyiset kehitysmaat eivät enää ole heimoyhteiskuntia, monet niistä ovat varsin vähän aikaa sitten olleet, ja niiden asukkailla on vielä jäljellä vanhaa "heimoajattelua". Tämä ilmenee mm. siten, että vallassa olijat pyrkivät jakamaan valtaa ja etuisuuksia sukulaisilleen. Jos he eivät näin tekisi, he toimisivat ikivanhaa moraalikoodia vastaan ja menettäisivät arvostustaan suvun keskuudessa. Niinpä, jos kukaan ulkopuolinen ei puutu asioihin, kehitysmaan presidentin suku omistaa vähitellen huomattavan osan maan liike-elämästä. Näin on käynyt mm. Indonesiassa. Eurooppalaisessa ajattelussa sukulaisen suosimista pidettäisiin sopimattomana.

Heimoyhteiskunnissa on hämäävää se, että niissä ei useinkaan näytä olevan sosiaalisia luokkia niinkuin me luokat ymmärrämme. Monissa niistä ei myöskään ole selkeää poliittista järjestelmää tai poliittista johtajuutta. Yksilön yhteiskunnallinen asema ei ilmene niissä samalla tavalla poliittisena valtana ja materiaalisena rikkautena kuin moderneissa valtioissa, vaan asema määräytyy sukulaisuuden ja uskonnon kautta. Sukulaisuudella ja uskonnolla on heimo-järjestelmässä siis aivan toinen - ja paljon tärkeämpi - merkitys kuin meidän yhteiskunnassamme.

Vaikka heimoyhteiskunnissa ei ole hallitusta, valtiota, eikä keskitettyä poliittista johtoa, niissä on silti henkilöitä, jotka tavoittelevat valtaa ja käyttävät valtaa. Niissä kaikissa on myös jonkinlainen "poliittinen järjestelmä", jonka puitteissa päätetään alueen puolustamisesta, sisäisen järjestyksen ylläpitämisestä ja yhteistoiminnasta.

Richard M. Keesing toteaa, että kaikki sosiaaliset järjestelmät sisältävät oman muuttumisensa siemenet. Tällä hän tarkoittaa sitä, että jokaisessa järjestelmässä on sisäänrakennettuna mekanismi, jonka avulla järjestelmä alkaa kehittyä kohti entistä suurempaa vallan keskittymistä - kohti valtiota - kunhan vain olosuhteet muuttuvat sopiviksi. Jos esimerkiksi tuotantojärjestelmä kehittyy ja tarjoaa mahdollisuuden taloudellisten resurssien kasaantumiselle, syntyy ennen pitkää uusi kauppiaiden ja isäntien luokka. Kun tälle luokalle kertyy valtaa, koko tuotantosuhteiden järjestelmä muuttuu. Tämä muuttuminen puolestaan heijastuu yhteiskuntaa ylläpitävään ideologiaan ja poliittiseen järjestelmään.

Kaikissa yhteiskunnissa, alkeellisimmissakin, on siis olemassa ikäänkuin valmis "ydinreaktori", joka vain odottaa käynnistämistään. Kun ihmiset - yleensä tarkoittamattaan - saavat tuon laitoksen käynnistymään, alkaa päättymätön ketjureaktio, jonka pysäyttäminen on lähes mahdotonta. Keesing kuvailee asiaa seuraavasti: "Voimme olettaa, että pakotteiden määrääminen toinen toisiamme kohtaan - eli vallan omistaminen - on perustava ja kaikkialle tunkeutuva motiivi kaikissa ihmisyhteisöissä. Sosiaalisen elämän dynamiikkaan kuuluu kaikkialla se, että ihmiset kehittelivät keinoja ja välineitä pystyäkseen määräämään yhä enemmän pakotteita yhä useampia ihmisiä kohtaan yhä useammassa asiassa ja yhä laajemmalla alueella."

Erilaisia versioita heimoyhteiskunnan järjestäytymisessä on ollut lähes yhtä paljon kuin on ollut heimoyhteiskuntiakin, joten mitään kaikkialla pätevää heimoyhteiskunnan poliittista kaavaa ei ole olemassa. Jonkinlaisen idean eräästä tällaisesta yhteiskunnasta kuitenkin saamme, kun tarkastelemme Uuden Quinean itäpuolella sijaitsevien Trobriand-saarten asukkaiden elämää heimojärjestelmän aikana. Trobriand-saaret tulivat maailmalle tunnetuiksi maineikkaan sosiologin Bronislaw Malinowskin tutkimuksista vuosisadan alkupuolella.

Trobriand-saarten asukkaat elävät kylissä, jotka sijaitsevat eri osissa saaria. Osa kylistä on pieniä, vain parikymmentä taloutta käsittäviä, ja osa huomattavasti suurempia. Kylän asukkaat saattavat kaikki kuulua yhteen "alaklaaniin", mikä tarkoittaa yhteisestä esiäidistä periytyvää sukulaisryhmää. Maa-alue on alaklaanin jäsenten yhteisomistuksessa. Isommissa kylissä alaklaaneja on useampia. Trobriand-saarten luonnonvarat ovat jakautuneet tasaisesti, joten yksikään kylä ei pääse hyötymään niistä ratkaisevasti enempää kuin muut. Tuotanto on kuitenkin eriytynyt, siten, että eräillä alueilla keskitytään maanviljelykseen, toisilla kalastukseen, joillakin käsityöhön jne. Järjestelmä siis edellyttää vaihdantaa.

Saarten tärkein ravintokasvi on jamssi, ja sitä viljellään kylien puutarhoissa. Puutarhanhoitoon osallistuu tavallisesti koko kylän väki yhtenä "viljelytiiminä". Töitä johtavat alaklaanien päälliköt sekä erityinen "puutarhanoita", joka toimii teknisenä neuvonantajana. Jokaisella perheellä on puutarhassa oma palstansa, jota perhe viljelee yksityisesti. Joskus muutama talous yhdessä tai jopa koko viljelytiimi voi muodostaa työryhmän, joka hoitaa yhdessä jäsenten palstat. Ryhmä saa tällöin palkaksi osan sadosta. Yhteistyötä tehdään myös silloin, kun joku tarvitsee apua talon tai varaston rakentamisessa. Työstä maksetaan ruokapalkka.

Myös Trobriand-saarilla on näkyvissä viitteitä orastavista luokkaeroista. Sukuvelvoitteet nimittäin vaativat viljelijöitä luovuttamaan osan sadosta korkeille päälliköille, jotka varastoivat jamssia ja käyttävät sitä maksuvälineenä rakennuttaessaan saarelle jamssivarastoja, kanootteja ja muita haluamiaan asioita. Ylimääräinen jamssi tarjoaa päälliköille mahdollisuuden käyttää "palkallista" työvoimaa.

Työnjako pelloilla perustuu yksinomaan sukupuoleen ja ikään. Miehet tekevät raskaimmat työt ja naiset ja lapset kevyemmät. Työkalut ovat yksinkertaisia; puukeppejä ja kivikirveitä. Perheet kilpailevat siitä, kuka saa kasvatetuksi suuremman jamssisadon. Työtä tehdään ahkerasti, ja jamssia tuotetaan enemmän kuin sitä tarvitaan ravinnoksi. Perheen sosiaalinen arvostus määräytyy sen mukaan, kuinka paljon jamssia se pystyy jakamaan alaklaanin päällikölle sekä perheen isän sisarelle ja muille naispuolisille sukulaisille. Puolet tuotetusta jamssista - paras tuotanto - jaetaan tällä tavalla.

Arvostuksen ja kunnian saamista pidetään niin tärkeänä, että lahjoitusten määrissä suorastaan kilpaillaan. Monesti paras lahjoitettu jamssi saa lopulta mädäntyä käyttämättömänä - mikä ei haittaa, sillä jamssin tarkoitus tässä vaiheessa on enemmän symbolinen kuin käytännöllinen. Tämä ilmenee siinäkin, että lahjoitusjamssia ei edes kasvateta samassa tarhassa kuin omaksi ravinnoksi tarkoitettua. Puutarhanoitien apua käytetään vain lahjoitusjamssin kasvatuksessa.

Jamssi on trobriandilaisille lähes samaa kuin raha länsimaiden asukkaille. Se jolla on paljon jamssia, voi saada kaikkea muutakin. Naiset, jotka saavat jamssia miespuolisilta sukulaisiltaan, voivat vaihtaa sillä itselleen vaatteita. Kalastajien kanssa jamssia voi vaihtaa kaloihin.

Perheet pitävät jamssia näytteillä erityisissä jamssivarastoissa talojensa lähistöllä. Se, että jamssia mätänee käyttämättömänä suuret määrät, ei ole häpeä, vaan asiantila päinvastoin lisää omistajan sosiaalista statusta. Onhan ylimääräinen jamssi merkki siitä, että omistajalla menee hyvin; vaikka hän on hoitanut lahjoitusvelvollisuutensa ja varannut perheelleen tarvittavan ravinnon, satoa on jäljellä vielä mätänemäänkin. Jamssi ei säily ikuisesti. Vastalahjaksi siitä annetaan kivikirveen teriä ja saviruukkuja. Niiden suuri määrä kertoo sekin jotain. Esineet ovat merkki menneiden vuosien jamssilahjoituksista.

Jamssi on trobriandilaisille vallan ja aseman mittari, ja korkeat päälliköt panevat parasta jamssiaan näytteille varastoihinsa. Huolimatta näennäisestä asemastaan, korkeilla päälliköillä ei ole virallisesti määriteltyä valtaa tai valtiollisia instituutioita käytössään. Heillä ei ole poliisivoimia, jotka takaisivat alamaisten kunnioituksen ja perisivät säädetyt jamssimäärät. Sen sijaan päälliköt työskentelevät itse omissa puutarhoissaan ja melovat itse omia kanoottejaan.

Päälliköillä on kuitenkin muutama ratkaiseva etuoikeus. Vain he saavat pitää useita vaimoja. Ja vaimot merkitsevät lisää lahjaksi saatavaa jamssia - sitähän annetaan sisarille ja naispuolisille sukulaisille. Toisaalta vaimon pitäminen maksaakin. Korkeat päälliköt saavat myös muita lahjoja. Alaklaanien päälliköt antavat heille mm. koruja, jotka ovat peräisin mm. heimon nuorilta miehiltä.

Korkeat päälliköt voivat saavuttaa mainetta ja kunniaa myös ns. Kula-vaihtojärjestelmässä, jossa osallistujan arvo määräytyy sen mukaan kuinka paljon ja kuinka arvokkaita vaihtokumppaneita hänellä on. Kula-järjestelmän piiriin kuuluu useita eri saarilla asuvia heimoyhteiskuntia, joiden välillä vaihdetaan erilaisia koriste-esineitä. Vaihtorituaaleissa käytetään koristeellisia kanootteja. Kula-seremonioiden yhteydessä käydään myös tavanomaista vaihtokauppaa, jota ei kuitenkaan kaksi Kula-partneria saa käydä keskenään. Kula-seremonioilla on arveltu olevan rauhaa vahvistava merkitys muuten varsin sotaisten heimojen välillä.

Saaren poliittinen järjestelmä rakentuu alaklaaneista, joita sitovat toisiinsa sukulaisuusverkostot. Alaklaanit on jaettu kahteen eri arvoasteikkoon; päällikköklaaneihin ja alamaisklaaneihin. Kylä voi siis olla joko ylempää luokkaa tai alempaa luokkaa sen mukaan millainen klaani sitä kontrolloi. Päällikköklaanit kilpailevat lisäksi keskenään arvostuksesta. Päällikköklaanin johtajalla on oikeus ottaa enemmän kuin yksi vaimo, kun taas alamaisklaanin päälliköllä tällaista oikeutta ei ole. Tämä merkitsee ratkaisevaa eroa "jamssilahjoissa" ja sitä kautta varallisuudessa ja vaikutusvallassa.

Korkeimpien klaanien päälliköt ovat mahtavia miehiä, joita kohtaan alaisten on osoitettava kunnioitusta. Päälliköiden asemaa korostetaan eri tavoilla. He johtavat kyläänsä, ja he voivat jopa organisoida sodan jotain kilpailevaa klaania vastaan. Heillä on näkyvin rooli Kula-järjestelmässä. Korkein klaaninjohtaja johtaa myös useiden klaanien muodostamaa rykelmää. Tämä hänen asemansa perustuu kuitenkin enemmän vapaaehtoisuuteen kuin pakkoon, mikä pätee hänen johtajuuteensa yleensäkin. Johtaja joutuu ansaitsemaan arvostuksensa ryhmänsä kautta pitämällä huoli sukulaissuhteistaan ja tekemällä viisaita naimakauppoja.

Mikä pitää järjestelmän stabiilina? Miksi vahvin päällikkö ei kaappaa kaikkea valtaa itselleen ja luo Trobriand-saarista itselleen totalitaarista diktatuuria?

Päälliköiden valtaa kenties hillitsevät juuri sukulaisverkostot. Monine vaimoineen päällikkö on liian monien alamaistensa läheinen sukulainen voidakseen ylläpitää pakkovaltaan perustuvaa diktatorista komentoa ketään kohtaan. Sukulaisuus toisaalta merkitsee sitä, että hänen ei tarvitse. Hän saa kunnioitusta ja arvostusta muutenkin. Saarten suhteellisen harva asutus ja aineellisten rikkauksien vaatimattomuus eivät toisaalta mahdollista minkään kullassa kimaltelevan "Inkavaltion" tai orjia käyttävän "faaraojärjestelmän" luomista. Täytenä pullisteleva jamssivarasto on saarten asukkaille riittävä arvostuksen mitta.

Trobriandien poliittinen ja samalla myös taloudellinen johtajuus perustuu menestymiseen ja perittyihin oikeuksiin. Se perustuu taloudellisten resurssien hallintaan ja kontrollointiin – mukaan luettuna työvoima. Se perustuu myös uskonnollisiin myytteihin sekä esi-isistä juontuviin poliittisiin myytteihin. Periaatteet lienevät yleismaailmallisia.

Jo ensimmäisen maailmansodan aikaan Trobriand-saarilla asui joitakin eurooppalaisia helmikauppiaita. Tulokkaat eivät voineet käsittää trobriandilaisten logiikkaa raha-asioissa. Saarelaiset kelpuuttivat helmistään maksuksi vain perinteisiä ja rahalliselta arvoltaan rihkamaksi luokiteltavia koriste-esineitä, mutta he eivät välittäneet rahasta. Toisaalta he pyydystivät mieluummin kaloja kuin helmiä, vaikka helmistä maksettiin 10-20 kertaa paremmin kuin kaloista. Kun puutarhatyöt kutsuivat, suurellakaan rahalla ei saanut houkuteltua heitä helmiä sukeltamaan.

Mutta kaikki tuo "viattomuus" on ollutta ja mennyttä. Tätä nykyä länsimainen elämänmeno on jo saavuttanut Trobriand-saaret. Raha on korvannut jamssin vaihtovälineenä ja Kula-rituaaleissa pörisivät jo 70-luvulla perämoottorit perinteisten kanoottien tilalla.

Trobriand-saarten heimoyhteiskunta antaa oikeastaan liiankin idyllisen kuvan siitä, millaisia useimmat heimoyhteiskunnat ovat olleet. Kaikkialla Etelämeren saarilla ei ole vallinnut aivan noin harmoninen tunnelma - ei esimerkiksi Marinidien saarten Anim-heimon keskuudessa.

Anim-heimon kaikki poikalapset alistettiin uskonnollisen kultin nimissä heimon miesten seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, ja jokainen nainen joutui avioliittonsa aluksi kokemaan heimon miesten joukkoraiskauksen. Viimemainitussa toimenpiteessä yli jäänyt siemenneste sekoitettiin ruokiin tai käytettiin rituaaliseen koristeluun. Miehen ja naisen välinen avioliitto oli muutenkin lähinnä nimellinen instituutio. Anim-heimon miehet elivät nimittäin keskenään homoseksuaalisissa suhteissa. Koska tämänkaltaiset seksuaaliset tavat johtivat sukupuolitauteihin ja naisten hedelmättömyyteen, heimo uhkasi kuolla sukupuuttoon. Ongelma ratkaistiin siten, että miehet kaappasivat ryöstöretkillään mukaansa vieraisiin heimoihin kuuluvia lapsia, jotka otettiin oman heimon täydennykseksi. Koska Anim-heimon jäsenet olivat ihmissyöjiä, kaapattujen lasten vanhemmista ei tullut ongelmaa. Heidät käytettiin ravinnoksi. Ei ole tiedossa, syötettiinkö heidän lihaansa myös heidän omille lapsilleen.

Ihmisveri on virrannut myös Havaijin saarilla, joiden yhteiskunnalliset olot ovat hyvä esimerkki Trobriandien heimoa suuremman yhteisön poliittisesta järjestelmästä. Havaijilainen yhteiskunta jakautui kolmeen perinnölliseen luokkaan; aatelittomiin, aatelisiin ja alaluokkaan. Suurin näistä luokista oli aatelittomien luokka. Kaksi alinta luokkaa joutui elämään aatelisten tiukassa alamaisuudessa. Aateliset jakautuivat kolmeen sisäiseen luokkaan; papistoon, sotureihin ja poliittisiin virkamiehiin. Aatelistoon kuuluvien arvo määräytyi syntymäjärjestyksen mukaan. Ylimmät aateliset olivat niin arvostettuja, että ellei heitä kohtaan osoittanut äärimmäistä ja hienotunteista kunnioitusta, seurasi kuolemanrangaistus.

Havaijin saaret oli jaettu alueisiin, joita kutakin hallitsi korkea päällikkö, jolla oli absoluuttinen valta alaisiaan kohtaan. Hän ainoana sai suorittaa ihmisuhreja. Hänen valtansa selitettiin olevan peräisin Jumalalta. Vallankäytön toteuttajina oli papistoa, korkeita sotilasjohtajia sekä paikallispäälliköitä. Järjestelmä oli erittäin hierarkkinen.

Havaijilainen heimojärjestelmä olisi muuten ollut hyvin vakaa, mutta toistuvat sodat vieraita alueita vastaan, tekivät siitä epävakaan. Sotien tuloksina saaria vuoroin liitettiin ja vuoroin irrotettiin hallintoalueista. Valloitus, tappio tai kapina saattoivat milloin tahansa tehdä lopun päällikön vallasta. Päällikön taustalla käytiin kaiken aikaa salaista valtataistelua. Havaijilaista järjestelmää voitaneen pitää eräänlaisena heimotason totalitarismina, jossa ovat jo näkyvissä kaikki suuremman valtion piirteet.

Olemme nyt tarkastelleet hyvin pintapuolisesti muutaman esimerkin avulla ensiksi metsästäjä-keräilijäyhteisöjen ja sitten heimoyhteiskuntien rakenteita. Vaikka järjestelmät eroavat toisistaan, perusmekanismi on molemmissa sama: Kun rajatussa tilassa on rajallisesti resursseja ja riittävä määrä ihmisiä niitä tavoittelemassa, syntyy kilpailua. Kilpailu erottelee toisistaan menestyjät ja vähemmän menestyvät. Edellisistä tulee hallitseva luokka ja jälkimmäinen saa tyytyä alistetun osaan. Hallitseva luokka kehittää olemassa olevia järjestelmiä, mm. uskontoa, siihen suuntaan, että ne omalta osaltaan vahvistavat syntyneitä luokka-asetelmia. Resurssien rajallisuuden aste, järjestelmän sulkeutuneisuuden aste sekä ennen kaikkea yhteisön koko ratkaisevat, pysyykö järjestelmä Bushmanni-ryhmien kaltaisena vaatimattomana keräilijäyhteisönä, tuleeko siitä Trobriandien -tyyppinen suhteellisen tasa-arvoinen heimoyhteiskunta, kehittyykö se jyrkän hierarkkiseksi heimotason hirmuvallaksi vai ilmeneekö järjestelmä jonkinlaisena valtiona.