Matkalla totalitarismiin - kritiikkiä

Poliittisiin järjestelmiin kohdistuvaa kritiikkiä on harjoitettu niin kauan kuin on ollut olemassa poliittisia järjestelmiä. Vallanpitäjien reagointi arvosteluun on vaihdellut. Joskus arvostelun on annettu rehottaa vapaasti. Joskus vähäi-sinkin poikittaisen sanan sanominen on ollut menolippu teloituskomppanian eteen. Useimmissa järjestelmissä käytäntö on ollut jotain tältä väliltä.

Suomen nykyinen tiedotusilmapiiri on varsin vapaa, mikä on osoitus vallanpitäjien itsevarmuudesta ja järjestelmän lujuudesta. Arvostella saa, mutta arvosteluaan on vaikea saada kuuluviin ja näkyviin. Modernissa talouden ja politiikan verkostossa kaikki riippuu kaikesta. Järjestelmä toimii kuin yksi suuri automaatti näkymättömän tahdon ohjaamana. Tiedotusvälineet ovat osa "koneistoa", halusivatpa ne sitä tai ei. Tiedotusväline ei voi julkaista mitä tahansa. Jos se leimataan yhteiskuntavastaiseksi, sen ilmoitustulot ja tilaukset vähenevät. Pienten paikkakuntien sanomalehdet ja radio joutuvat erityisen paljon myötäilemään järjestelmää. Pelkästään paikkakunnan ruokakauppoja koskevan hintavertailun julkaiseminen on riittänyt syyksi ilmoitus-boikottiin joutumiselle. Ainoastaan maanalainen tiedotustoiminta voi olla täysin vapaata, mutta taloudelliset realiteetit koskevat sitäkin.

Vaikka tilaajia menetetään ja ilmoitustulot vaarantuvat, kritiikkiä kuitenkin julkaistaan. Järjestelmä on niin varma itsestään, että se jopa kustantaa olemassaoloaan arvostelevaa materiaalia omiin kirjastoihinsa. Ainoastaan kiihkeimmillä ääriryhmillä on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin. Heidän onnekseen on keksitty Internet.

Tässä ei ole tarkoitus esittää edes pintapuolisesti kaikkea nykyiseen yhteiskuntajärjestelmäämme kohdistunutta arvostelua, sillä se olisi mahdotonta. Materiaalia on niin paljon. Käsiteltäköön kuitenkin aivan esimerkin-omaisesti muutamaa nykyjärjestelmään kohdistuvaa kriittistä kannanottoa - sellaisia, jotka ovat herättäneet yleistä huomiota, ja jotka liittyvät tämän kirjoitelman aihepiiriin ja ajatuksiin.

Eräs viime vuosikymmeninä laajaa huomiota herättänyt puheenvuoro on saksalaisen Joachim Hirschin teoria "turvavaltion" kehittymisestä. Hirch analysoi saksalaisen yhteiskunnan kehittymistä 60-luvun puolivälistä 80-luvun alkuun. Tuon ajanjakson jälkeen on tuskin tapahtunut asioita, jotka olisivat kääntäneet kehityksen suunnan. Tietotekniikka ja valvontamenetelmät ovat ainakin tulleet entistä tehokkaimmiksi. Voidaan myös olettaa, että Saksassa 1970-luvulla ilmennyt kontrollikäytäntö on tällä hetkellä todellisuutta myös useimmissa muissa kehittyneissä länsimaissa - Suomi mukaan lukien.

Termin "turvavaltio" Hirsch kertoo lainanneensa eräiltä amerikkalaisilta tutkijoilta. Turvavaltio on Hirschin mukaan "aineellisia turvajärjestelmiä ylläpitävän hyvinvointivaltion ja tämän ylläpidon nykyisin edellyttämän kurinpidon eli tarkkailu- ja valvontavaltion omalaatuinen yhdistelmä".

Hirsch toteaa, että Saksan Liittotasavaltaan on muodostunut kaksi erillistä poliittista kulttuuria; virallinen koneisto ja spontaanit alakulttuurit. Jälkimmäisestä on tullut turvavaltion tarkoin vartioitu "ghetto". Yhtenäisyys yllä-pidetään väkivallan avulla. Politiikka ei enää tapahdu politiikassa, vaan väkivaltakoneistot tekevät omaa politiikkaansa. Samanaikaisesti puolueista on tullut valtionhallinnon lisäkkeitä, "voimansiirtohihnoja", jotka elävät valtion varoilla, ja joita johtavat samat henkilöt kuin valtiotakin. Puolueet ovat byrokratisoituneet ja erkaantuneet kansasta, ja niiden ohjelmat ovat alkaneet muistuttaa yhä enemmän toisiaan. Kansalaisten äänestyskäyttäytyminen on vastaavasti jähmettynyt yhteiskuntarakenteen asettamien linjojen mukaiseksi. Puolueet eivät siis tarjoa kansalaisille todellisia vaihtoehtoja.

Puolueiden jähmettyessä paikalleen kansalaisten poliittinen aktiviteetti on alkanut kohdistua riippumattomaan toimintaan. On syntynyt kansalaisaloitteita, vaihtoehtoliikkeitä ja jopa terrorismia. Tämän kehityksen myötä poliittinen toiminta on näennäisesti "epäideologisoitunut", ja tästä on aiheutunut vaikeuksia joukkojen integroinnille yhtenäisten aatteiden taakse. Puolueista riippuvaiset valtaa pitävät poliitikot ovat alkaneet pelätä oman toimintaperustansa puolesta. Niinpä he ovat käynnistäneet tukahduttamistoimia, jolla "poikkeavaa" politikointia saataisiin hillityksi ennekuin se uhkaa koko järjestelmän perusteita. Tämän tukahduttamisen kohteita ovat mm. yksittäiset henkilöt, jotka saattavat levittää ideologista "poikkeavuutta" tietyissä strategisissa kohteissa (virkakieltojärjestelmä). Tukahduttaminen suunnataan myös autonomisia liikkeitä kohtaan, joiden voi olettaa murentavan vakiintunutta muotoperiaatetta, jota ilman joukkojen poliittinen integrointi ei onnistu. Viimemainittua ryhmää kohtaan koneisto on käyttänyt erityisen väkivaltaisia otteita (tässä yhteydessä tulee mieleen poliisin ahkera pampunkäyttö Tampereen "anarkistimellakoissa").

Hirsch näkee turvavaltion perimmäisinä syinä kapitalistisen tuotantosuhteen leviämisen yhä laajemmalle kapitalistisen yhteiskunnan sisällä. Hän perustaa näkemyksensä Marxin "voittosuhteen laskutendenssin lakiin", jonka hän ei kuitenkaan usko johtavan kapitalismin romahtamiseen vaan sen tarpeeseen jatkuvasti uusia tuotantoehtojaan varmistaakseen voittonsa. Näiden tuotantoehtojen uudistaminen merkitsee Hirschin mukaan automaattisesti myös yhteiskuntasuhteiden rakennemuutosta. Mitä pitemmälle yhteiskunta kapitali-soituu, sitä nopeampitempoisempaa yhteiskunnallisten suhteiden muuttuminen on. Vähitellen perinteiset esikapitalistiset yhteiskuntarakenteet syrjäytyvät, ja juuri nämä ovat olleet yhteiskuntaa koossapitävä voima. Järjestelmä uhkaa hajota, ellei sitä ryhdytä pitämään koossa kontrollivaltion keinoin. Hirsch pitää kapitalismin historiallisena ristiriitana sitä, että "sen kehittyminen täydelliseksi sisältää itsessään sen oman luonto- ja yhteiskuntaperustansa hajottamis- ja tuhoamistendenssin".

Hirsch olettaa, että meneillään olevan kapitalistisen yhteiskunnan läpi-valtiollistuminen "johtaa niin huomattaviin muutoksiin valtion instituutio-rakenteissa, ettei niitä kyetä käsittämään enää valtiomuotojen klassisen typologiakehikon (esim. parlamentaarinen demokratia, sotilasdiktatuuri, fasismi) puitteissa". Käytännössä tämä tarkoittanee mahdollisuutta, että diktatuuri hiipii järjestelmän sisään välittämättä siitä, mikä on yhteiskunnan virallinen valtiomuoto. Hirsch olettaa, että kehitykseen vaikuttaa myös maailmanlaajuinen kapitalismi ja maailmanmarkkinoilla vaikuttavat pääoman lainmukaisuudet. Ne määräävät hänen mukaansa yksittäisten valtioiden toimintoja yhä voimakkaammin ja välittömämmin. Valtio ajautuu yhä enemmän mukaan talouselämään ja sitä tukevaan tuotekehittelytoimintaan, sillä maan kansainvälisen kilpailukyvyn säilyttäminen on elintärkeä asia. Valtion on huolehdittava työvoiman uusiintumisesta. Lisääntyvää valtion panosta tarvitaan myös energia- ja ympäristökysymyksissä.

Yksilötasolla muutokset merkitsevät vanhojen turvajärjestelmien hajoa-mista, pakollista liikkuvuutta ja eristymistä. Perhejärjestelmä haavoittuu eivätkä kaikki perheet enää kykene huolehtimaan lastensa kasvatuksesta. Yhdessä ympäristömuutosten kanssa nämä kaikki tekijät johtavat ei-toivottuihin ilmiöihin, joihin valtion on puututtava. Vähitellen valtio alkaa kokea lähes kaiken poikkeavuuden huolestuttavana "terrorismina".

Kapitalistisessa tuotantoprosessissa yksilö luo tuotteita saadakseen palkkaa, joilla hän voi ostaa uusia tuotteita, jotka tuovat rahaa hänen palkkansa maksamiseen. Tässä tuottamisen ja kuluttamisen kehässä pysyminen vaatii osallistujiltaan yhä enemmän taitoa ja tarmoa, ja niinpä monet putoavat tuon prosessin ulkopuolelle. Nämä syrjään putoajat jäävät valtion huolehdittaviksi ja vahdittaviksi. He eivät integroidu järjestelmään perinteisillä keinoilla. Ilmenee "valtiorettelöintiä", ja kontrollin tarve lisääntyy.

Hirsch olettaa, että myös valtion sisällä tapahtuu muutoksia. Tiedon puute ja ryhmäkuri ovat hänen mielestään johtaneet siihen, että yksittäisten kansanedustajien toimintamahdollisuudet lähenevät nollaa. Puolueista tulee pelkkiä "voimansiirtohihnoja", jotka toteuttavat valtion politiikkaa. Ne ja niiden rinnalla toimivat korporatiiviset organisaatio- ja neuvottelurakenteet ovat oleellinen osa nykyaikaista "turvavaltiota".

Hirsch arvostelee voimakkain sanoin maansa hätätilalainsäädäntöä, joka antaa viranomaisille paljon valtaa. Hän toteaa, että oikeuslaitoksesta, poliisista ja salaisesta palvelusta koostuva turvallisuuskoneisto on vahvistanut voimiaan Saksan Liittotasavallassa, mikä näkyy niiden määrärahojen lisääntymisenä ja henkilökunnan moninkertaistumisena. Samaan aikaan on lainsäädännöllä heikennetty pidätettyjen asemaa. Hirschin mukaan oikeuslaitoksen riippuvuus poliisista on kasvanut. Hän käyttää sanoja "manipulaatio", "mielipideoikeudenkäynti" ja "ajatuspoliisi" kuvatessaan poliisin otetta oikeusjärjestelmästä ja ennakoidessaan tulevaa kehitystä.

Hirsch kuvaa laajasti poliisin vallan ja toimintakentän kasvua ja poliisi-tehtävien laajenemista myös muille kuin poliiseille. Hän pitää paradoksaali-sena ajatusta, että tavallisesta kadunmiehestä on tämän kehityksen myötä tullut samanaikaisesti mahdollinen rikollinen ja poliisin avustaja. Hirsch maalailee kauhukuvia tietojärjestelmän avulla ylläpidettävästä täydellisestä kontrollijärjestelmästä, jossa jokainen yksilö on jokaisen yhteiskunnan osa-alueen tarkkailun kohteena, ja joka lopulta yhdistää kaiken tämän tiedon yhdeksi kokonaisuudeksi. Hirschin mukaan huomattavan monet saksalaisista on jo tällä tavoin kortistoitu - ja heidät voidaan pidättää kun "aika on kypsä". Loppujenkaan kortistoinnille ei ole teknistä estettä.

Valvonta on Hirschin mukaan mennyt niin pitkälle, etteivät edes ministerit ja valtion johtavat virkamiehet - kansanedustajista puhumattakaan - enää kykene sitä hallitsemaan. Päinvastoin he ovat mahdollisesti itse sen kohteita. Koko järjestelmää leimaa "poliisin ja salaisen palvelun ylivalta". Hirsch näkee teoreettisen mahdollisuutena jopa sen, että "turvavaltio voisi suhteellisen helposti kääntyä uudentyyppiseksi fasismiksi, koska tähän tarvittava institutionaalinen rakenne on jo pesiintynyt olemassaoleviin suhteisiin". Käykö näin, riippuu Hirschin mukaan poliittisista voimasuhteista. Kehitystä hillitsee hieman se, että salaisen palvelun jatkuva voimistuminen voi johtaa sen ristiriitoihin poliittisen johdon kanssa. Pääministerit eivät yleensä pidä siitä, että heitä salakuunnellaan.

Turvavaltion "kääntöpuoli" on Hirschin mukaan valtion vieraantuminen tavallisista ihmisistä. Yhä useammat alkavat kokea valtiohallinnon vastus-tajakseen. Syntyy instituutioiden ulkopuolisia liikkeitä. Yhteiskunta jakaantuu kapitalistisesti tuottavaan keskustaan ja syrjäytyneeseen periferiaan. Hirsch katsoo, että talouselämän muutokset johtavat lopulta siihen, että porvaristo katoaa kulttuurisena luokkana. Myös porvarillinen ideologia katoaa. Niiden tilalle tulee "negatiivinen ideologia". Sen tunnuksina ovat epäpolitisoituminen, apatia ja välttämättömyyksiin sopeutuminen. Tässä yhteydessä "turvallisuudesta" muodostuu Hirschin mukaan "keskeinen ideologinen oireyhtymä". Se muodostaa kasvupohjan "turvallisuusideologialle", jolla turvavaltio oikeuttaa itse itsensä.

Tässä yhteydessä pieni sivukommentti: Juuri näitä kappaleita kirjoitettaessa käydään Suomen eduskunnassa turvallisuusaiheista välikysymyskeskustelua. Kolme kontrollivaltiota kannattavaa oppositiopuoluetta on tehnyt hallitukselle välikysymyksen kansalaisten "yleisen turvallisuuden vaarantumisesta". Sisäministeri joutuu antamaan selvityksensä niin "kettutytöistä" kuin rattijuopoistakin.

Hirsch uskoo, että mitä autoritäärisempi turvavaltiosta lopulta kehittyy, sitä ristiriitaisempi ja hauraampi muodostelma se itse asiassa on. Miten sille lopulta käy, on epäselvää. Avoinna on sekä lopullisen "valtiofasismin" että expansipatoristen muutosten tie.

Turvavaltiokritiikkinsä lopuksi Hirsch pohtii keinoja tilanteen inhimillistä-miseksi. Hän tuntee sympatiaa erilaisia vaihtoehtoliikkeitä kohtaan vaikka epäileekin niiden mahdollisuuksia saada aikaan syvää muutosta yhteis-kunnassa. Vaihtoehtoliikkeet ovat hänen mukaansa vaarassa ghettoutua ja muuttua yhteiskuntaa integroiviksi voimiksi, jotka vahvistavat vallitsevia olosuhteita sen sijaan että ne muuttaisivat niitä. Hirschin mielestä muutokseen pyrkivien kansalaisten ei kannata kehitellä valmiita yhteiskuntamalleja tai maailmankatsomuksia, eikä heidän kannata pyrkiä luomaan yhteiskuntaan "sosialismin saarekkeita". Sen sijaan liikkeiden pitää muodostua pieniksi verkostoksi eli "vallankumouksen tukirakenteeksi", joka ei täysin eristäydy muusta yhteiskunnasta vaan on siihen yhteydessä mm. erityisten "siltahenkilöiden" välityksellä. Kaikkiaankin Hirsch pitää tulevaa kehitystä ja vaihtoehtoliikkeiden roolia siinä mahdottomana ennustaa.

Hirsch toteaa suoraan, että "on harhakuvitelmaa että yhteiskunta voitaisiin muuttaa rakenteellisesti porvarillisten instituutioiden avulla, siis puolueiden, vaalien, byrokratian ja vaalien avulla". Hän uskoo, että muutos on saavutettavissa vain "radikaalin reformismin" tietä eli siten, että ihmiset itse muuttavat työ- ja elämänmuotoja sekä yhteiskunnallisia yhteyksiä ja kokemusmahdollisuuksia. Porvarillisella järjestelmällä voidaan tässä muutoksessa taata ainoastaan reunaehtoja, eli järjestelmää käytetään vain taktisena välineenä. Radikaali reformi ei Hirschin mukaan ole sovitettavissa vallitseviin valta- ja integraatiorakenteisiin, joissa se vain ajautuisi "holhoavaksi edustuspolitiikaksi, jolle edustuksellisuudesta, puoluepolitiikasta ja vaali-laskennasta koostuva porvarillinen poliittinen järjestelmä rakentuu".

Hirsch ei usko nykymuotoiseen poliittiseen järjestelmään, sillä hänen mukaansa tässä järjestelmässä ne, joiden puolesta "edustuksellisesti" toimitaan, tehdään tämän etujen vaalimistavan kautta poliittisesti toimintakyvyttömiksi. Näin estetään autonomisuutta ja solidaarista itseorganisoitumista.

Loppulausunnossaan Hirsch kirjoittaa: "Joko reformin toteuttavat ihmiset, jotka pitävät itseään edustajina ja tekevät itselleen ammatin siitä että puhuvat toisille toisten nimissä; tällaista on juuri valtaapitävien toiminta, jossa sorto vain leviää laajemmalle. Tai sitten kyse on reformista, jota asianomaiset itse vaativat, jolloin se ei enää ole reformi vaan vallankumouksellinen toimi, joka erityisluonteensa johdosta asettaa koko vallan ja hierarkian kokonaisuuden kyseenalaiseksi."

Ei liene kovin väärin tulkita Hirschin julistus ainakin jossakin määrin anarkismin teorioita mukailevaksi? Nämä teoriat ovat hienoja ja ihailtavia. Niiden yllä häilyy kuitenkin suuri kysymys: Mikä saa ihmiset muuttumaan? Järjestelmästä pudonneen ihmisen muutoshalun voi ymmärtää, sillä hänellehän järjestelmällä ei ole enää mitään annettavaa. Järjestelmän rattaistossa "Burn-outin" kokeneiden muutoshalun voi ymmärtää, sillä he eivät enää jaksa elää järjestelmän ehdoilla. Ideologisen herätyksen kokeneiden muutoshalun voi ymmärtää, sillä he näkevät vanhan järjestelmän kaameuden. Mutta mikä saa menestyvät ja aatteellisista asioista kiinnostumattomat ihmiset sankoin joukoin hyppäämään tuottamisen ja kuluttamisen oravanpyörästä, josta he kokevat saavansa tyydytystä elämälleen?

Ovatko kapitalistiset tuotantosuhteet ja tuotantovoimat todella poliisivaltion kehittymisen moottori? Ovathan kaikkein pahimmat kontrollivaltiot olleet sosialistisia - eivät kapitalistisia. Olimmepa kapitalistisen talousjärjestelmän "hyvyydestä" mitä mieltä tahansa, meidän on pakko katsoa kontrollivaltion syntyä myös kapitalisesta näkökulmasta - tai muuten katsantomme jää yksipuoliseksi. Emmehän me sentään vielä elä vaihtoehtoisissa kommuuneissa tai alakulttuureissa vaan tukevasti paikallaan olevassa kapitalistisessa järjestelmässä. Vai onko järjestelmämme oikeastaan enää kapitalistinen? Mitä mieltä ovat "äärikapitalismin" edustajat?

Nobel-palkinnon saanut taloustieteilijä Milton Friedman ja hänen kollegansa Rose Friedman ovat käyttäneet voimakkaita puheenvuoroja kritisoidessaan valtiollisen määräysvallan kasvua yhteiskunnassa. Kirjassaan "Vapaus valita" he ovat kuvanneet nykyistä kehityslinjaa matkaksi orjuuteen ja vaatineet kehityksen kääntämistä holhousvaltiosta kohti taloudellista vapautta. Friedmanit näkevät valtion puuttumisen asioihin lähes kaiken pahan syynä - jopa 30-luvun suuri lamakausi oli heidän mielestään valtion epäonnistuneen rahapolitiikan seurausta.

Milton ja Rose Friedman näkevät kaiken vapauden alkujuurena vapaan vaihdannan. Adam Smithin oivallusta mukaillen he olettavat, että jos vaihdanta on vapaaehtoista, sitä ei tapahdu, ellei kumpikin osapuoli usko hyötyvänsä siitä. Heidän mielestään useimmat taloudelliset epäonnistumiset johtuvat siitä, että tätä molemminpuolisen hyötymisen tosiasiaa ei tunnusteta vaan oletetaan yhden yksilön pystyvän hyötymään vain jonkin toisen yksilön kustannuksella.

Friedmanit uskovat jokaisen vaihdantaan osallistuvan pystyvän ajamaan omia etujaan ja siitä huolimatta vaurastuvan. Vapaan hinnanmuodostuksen laki on heidän mielestään paras mahdollinen ohjaamaan ihmisten sosiaalista elämää. Valtion rooliksi jää - Adam Smithin ajatuksia mukaillen - ulkopolitiikan hoitaminen, kansalaisten turvaaminen toistensa sorrolta sekä julkisten palvelujen ylläpito Tähän luetteloon Friedmanit lisäävät vielä niistä ihmisistä huolehtimisen, joita ei voida pitää "itsestään vastuunalaisina" yksilöinä. Tällä he tarkoittavat lähinnä lapsia. Muiden huoltoa tarvitsevien hoidon he mieluimmin jättäisivät yksityisen hyväntekeväisyyden varaan.

Mutta missä on turvavaltio? Mikä rooli Friedmanien ihannevaltakunnassa on on itsenäisellä valvonta- ja kontrollikoneistolla?

Milton ja Rose Friedman toteavat, että "vapaan yhteiskunnan saavuttamisen ja säilyttämisen pääongelmia on taata se, että hallitukselle vapauden säilyttämiseksi annettuja voimakeinoja käytetään vain tähän tarkoitukseen ja estetään niiden tulo vapauden uhaksi". Vapautta kaventavan turvavallisuuskoneiston uhka leijuu siis ideaalikapitalistisen järjestelmänkin yllä. Miettimättä mistä tämä uhka saa käyttövoimansa Friedmanit katsovat perustuslain noudattamisen riittävän sen torjumiseen.

Maanpäällisen mallin ihannevaltiolleen Friedmanit löytävät Hong Kongista. He kannattavat maailmanlaajuista vapaakauppaa ja todistelevat, että sillä on jopa rauhaa edistävä vaikutus.

Verovaroilla ylläpidettävä ja alati kasvava valtiontalous on Friedmaneille kauhistus, sillä se vähentää ihmisten oikeutta itse päättää, mihin he tulonsa - eli työpanoksensa - käyttävät. Friedmanit vertaavat toisiinsa äänestyskoppia ja valintamyymälää päätöksenteon näkökulmasta. Valintamyymälässä kukin voi ostaa rahoillaan sitä, mitä hän itse haluaa. Äänestyskopissa omalla äänellään voi ostaa paikan enemmistössä - ja silloin on tyydyttävä enemmistön valintoihin. Yksilön kannalta olisi siis parasta, että äänestyskoppia käytettäisiin vain ratkaisuihin, joissa yhdenmukaisuus on olennaista. "Äänestyskoppi tuottaa yhdenmukaisuutta ilman yksimielisyyttä, markkinat yksimielisyyttä ilman yhdenmukaisuutta", Friedmanit toteavat.

Friedmanien perusväittämä on, että taloudelliset vapaudet ovat avain kaikkiin muihinkin vapauksiin. Jos taloudellisia vapauksia rajoitetaan, ei voi olla muitakaan vapauksia. Jopa sanan- ja painovapaus ovat riippuvaisia taloudellisesta vapaudesta. Vapaudet ovat Friedmanien mukaan yhtenäinen kokonaisuus, josta ei voi poistaa joitakin osia vahingoittamatta muita osia. "Kaikki mikä vähentää vapautta jossain elämänpiirimme osassa vaikuttaa todennäköisesti vapauteen sen muissakin osissa", he kirjoittavat.

Miten tällaisen ideologian pohjalta voidaan päätyä Hirschin kuvailemaan "turvavaltioon", jonka sisällä raskaat poliisivoimat ja salainen palvelu ovat saavuttaneet jo lähes "fasistisen" kontrolliaseman? Vaatiiko yksityisen omaisuuden ja kapitalististen tuotantosuhteiden turvaaminen aina ja automaattisesti raskaan poliisikoneiston ja armeijan? Tähän viittaisi se, että jo Adam Smith aikoinaan halusi säilyttää valtiosta julkisten töiden ministeriön lisäksi sisä-, ulko-, puolustus ja oikeusministeriön, eli organisaatiot, joiden vastuulla on väkivaltakoneisto. Mutta eivät pelkästään kapitalistiset vaan myös sosialistiset omistus- ja tuotantosuhteet vaativat väkivaltakoneiston tuen. Merkitseekö tämä sitä, että kapitalistit ja sosialistit ilman muuta hyväksyvät kuristavan poliisivaltion hintana taloudellisesta "vapaudestaan"? Vai sokaiseeko taloudellisiin seikkoihin keskittyminen ihmisten silmät väkivaltapoliittisilta tosiasioilta, kuten kävi Hitleriä tukeneille Saksan kapitalisteille ja Stalinia palvoneille Venäjän työläisille?

Friedmanit näkevät perinteisten aristokraattien ja myöhempien sosialistien välillä hämmästyttävän paljon yhtäläisyyttä. Heidän mukaansa sekä aristo-kraattisen diktatuurin että sosialismin kannattajat suosivat "patriarkaalista filosofiaa", jonka mukaan on olemassa pieni muita kyvykkäämpi "eliitti", joka tavallisia ihmisiä paremmin tietää, mikä on "yleisen edun" kannalta parasta. Ja kun tämä eliitti pääsee valtaan, se alkaakin edistää oman luokkansa etuja "yleisen hyvinvoinnin" nimessä.

Milton ja Rose Friedman kiistävät jyrkästi sen varsin yleisen käsityksen, että vapaa kilpailu johtaa tulo- ja varallisuuserojen kasvamiseen. He väittävät, että asia on juuri päinvastoin. Sitä paitsi tasa-arvoa ei heidän mielestään koskaan pidä tavoitella vapauden kustannuksella, sillä maksimaalinen vapaus takaa myös suurimman mahdollisen tasa-arvon. Friedmanit hyväksyvät Thomas Jeffersonin aikoinaan teoretisoiman käsitteen, "vapaus Jumalan edessä", joka voidaan nähdä poliittisena tasa-arvona. he hyväksyvät tietyin varauksin myös mahdollisuuksien tasa-arvon, joka tuottaa inhimillisiä voimavaroja kansakunnan talouteen. Kolmatta tasa-arvon lajia eli "tulosten tasa-arvoa" Friedmanit sen sijaan raivoisasti vastustavat. He eivät voi hyväksyä nykytyyppistä tulonjakoajattelua ja siihen liittyvää sosiaalipolitiikkaa. He eivät hyväksy nykymuodossaan edes valtion ylläpitämiä kouluja - tai edes pakollista oppivelvollisuutta. Byrokraattiset ja päällekkäiset sosiaaliavustusjärjestelmät he korvaisivat yhdellä ns. "negatiivisella tuloverolla - jollaista ovat sittemmin päätyneet suosittelemaan monet muutkin yhteiskuntateoreetikot.

Milton ja Rose Friedman ovat tiedostaneet "yksittäisten askelten politiikan" vaarat vapaudelle - juuri tällaista politiikkaa harjoittamalla suomalaisetkin lainsäätäjät vievät maata kohti totalitarismia. Friedmanit toteavat, että on helppo löytää huomattava lainsäätäjien enemmistö kieltämään esimerkiksi natseilta tai Jehovan todistajilta tai miltä tahansa pienryhmältä kadunkulmassa puhumisen. Näitä asioita pitää kuitenkin käsitellä kokonaisuutena, jolloin kyse ei ole yksittäisen ryhmän oikeudesta puhua vaan kaikkia koskevasta yleisestä asiasta: sananvapaudesta. Sen poistamista kannattamaan ei enemmistöä enää löydykään - ja niinpä kiusallisten pienryhmienkin on annettava puhua rauhassa. Friedmanit haluaisivat samanlaisen "vapaus" -lain koskevan myös taloudellisia oikeuksia.

Milton ja Rose Friedmanin vaeltavat lujassa uskossa Adam Smithin "näkymättömän käden" ohjailuun. Vaikka he Smithin teorian mukaisesti luottavatkin taloudellisen vaihdannan molempien osapuolten "uskovan saavansa" hyötyä ja varallisuutta vaihdon tuloksena, pieni epäilyksen siemen heidänkin ajattelussaan on - miksi he muuten kaavailisivat "negatiivisia tuloveroja" pienitulosten avustamiseksi? Tällaisista asioista huolehtiminenhan kuuluisi "näkymättömän käden" tehtäviin.

Smithin kuuluisa teoria ei ikävä kyllä ota täysin huomioon sitä seikkaa, että taloudellisen vaihdannan osapuolet ovat usein jo lähtökohdiltaan epätasa-arvoisia. Jokin Harvardin yliopiston käynyt rakennusfirman lakimies ja lukutaidoton köyhä mökinmummo tuskin päätyvät täysin tasapuoliseen tonttikauppaan, vaikka he kumpikin yhtäläisesti "uskovat" hyötyvänsä vaihdannasta. Samanlainen epäsuhta on huumekauppiaan ja narkomaanin välillä. Jos toinen vaihdannan osapuoli on tavalla tai toisella pakkotilanteessa, toinen osapuoli hyötyy vaihdannasta kohtuuttomasti. Juuri tällaisissa olosuhteissa (lamakausien, konkurssiaaltojen ja pakkohuutokauppojen vallitessa) ovat tapahtuneet huomattavimmat omaisuuden siirtymät, jotka ovat muokanneet yhteiskuntien luokkarakenteita kymmeniksi ja jopa sadoiksi vuosiksi eteenpäin.

Tässä tarkastelussamme meille selvisi, mitä "äärikapitalistinen" tai uusliberalistinen vapauden käsitys merkitsee. Onko tämän vapauden kääntöpuolena Hirschin määrittelemä turvavaltio? Vaikea kuvitella, että vapauden puolesta puhuvat Milton ja Rose Friedman ainakaan tarkoituksellisesti tällaista valtiota haluaisivat. Olisivathan he olleet valmiit päästämään pienryhmätkin kadunkulmaan puhumaan. He myös kannattivat Yhdysvaltain perustajiin kuuluvan Thomas Jeffersonin 33-vuotiaana laatimia kirjoituksia, joissa hän katsoi, että sen enempää pienellä eliitillä kuin kansalaisten enemmistölläkään ei ole oikeutta pakottaa muita tahtoonsa. Myöhemmät poliittiset järjestelmät eivät tunnetusti ole näitä periaatteita juuri noudattaneet, vaikka pyrkimykset "enemmistön tyrannian" torjumiseen ovat yhä näkyvissä eräissä Yhdysvaltain hallintojärjestelmissä, samoin kansalais- ja ihmisoikeuksissa.

Järjestelmä voi kehittyä turvavaltioksi, vaikka näin ei aiottaisikaan. Täysin vastakkaiset ideologit Hirsch ja Friedmanit näkivät kumpikin järjestelmässä syyn kansalaisten vapauden kapenemiseen. Hirschille syyllinen oli kapitalismi ja sen hallitsemattomat vaikutukset sosiaalisiin suhteisiin. Friedmaneille syyllinen oli kaikkialle hiipivä sosialismi ja siihen kuuluva "patriarkalismi" ja "elitismi". Kummatkin puhuvat "ismeistä" eivätkä näe "koneistoa" sinänsä valtaa haluavana organismina, joka ideologiasta riippumatta haluaa laajentua kaikkialle ja luoda diktatuurin. Ei huolta, tällaisellekin teorialle löytyy arvovaltainen kannattaja: ruotsalainen professori Gunnar Adler-Karlsson.

Adler-Karlssonin tieteellinen katsanto on sosiobiologinen - tai hänen oman määritelmänsä mukaan "eräiden piirien mielestä sosiobiologisesti värittynyt". Adler-Karlsson kritisoi sosiobiologien tapaa vetää suoria yhdyslinjoja eläinten käyttäytymisestä ihmisten käyttäytymiseen - ovathan jälkimmäiset sentään eläneet jo 10000 vuotta valtarakenteiden ja yhteiskuntien piirissä. Paljon voimakkaammin hän kuitenkin kritisoi sosiobiologian arvostelijoita, joiden ajatusmaailma juontuu hänen mielestään Kolumbusta ja Galileita edeltävältä ajalta, eli ajalta, jolloin ihmisen ajateltiin olevan kaiken olevaisen keskipiste. Näiden arvostelijoiden tieteellinen aikaperspektiivi on Adler-Karlssonin mukaan aivan liian lyhyt siihen nähden, kuinka kauan ihmislaji on elänyt maapallolla. Erityisen mahdottomilta hänestä tuntuvat vasemmistolaisesti suuntautuneiden tutkijoiden ajatukset, joiden mukaan ihmislaji ei luontonsa puolesta ole sotaisa ja itsekäs, mutta yhteiskunnat ovat rakentuneet siten, että ne synnyttävät itsekkyyttä ja sotaisuutta. Tällainen päätelmä on Adler-Karlssonin mielestä yhtä totta kuin päätelmä, että tähän asti kuolleiden ihmisten kohtalo ei vielä todista, etteikö tulevaisuudessa voisi ilmaantua kuolemattomia ihmisiä.

Adler-Kalsson uskoo, että ihmiseen evoluution mukana kertynyt geeniperimä määrää millainen hän on ja millaisia hänen muodostamansa yhteiskunnat ovat. Adler-Karlsson esittää ajatustensa tueksi Richard Dawkinsin teorian, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan vain hormonien ja viettien ohjaama "linja-auto", jonka tehtävänä on geenilastin vieminen sukupolven verran eteenpäin. Ratkaisevaa on geenien taistelu, ihminen on vain sivuosassa.

Adler-Karlsson katsoo, että ihminen on perusluonteeltaan aggressiivinen ja vallanhaluinen. Muuten hän ei olisi pitkän evoluution aikana selviytynyt eikä saanut maapalloa valtaansa. Olemassaolon taistelussa ovat Adler-Karlssonin mukaan juuri itsekkäät ja sotaisat yksilöt valikoituneet, ja näin aggressiiviset piirteet ovat korostuneet koko ihmislajissa. Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton. Vaikka ihmisellä onkin taakkanaan näin arveluttava perimä, ihminen voi muuttua paremmaksi ja hän voi kyetä rakentamaan nykyistä paremman yhteiskunnan. Juuri tähän Adler-Karlsson pyrkii ja juuri tähän hänen suurimmat toiveensa kohdistuvat.

Adler-Karlssonin teorian mukaan poliittisella vallalla on jatkuva taipumus yhdentyä, eikä tälle kehitykselle ole näkyvissä muuta loppua kuin kaiken vallan päätyminen yhdelle ainoalle ihmiselle. Valta yhdentyy niin valtioiden välillä kuin niiden sisälläkin. Samanaikaisesti kun poliittinen valta yhdentyy, myös taloudellinen valta keskittyy yhä harvempien käsiin. Eikä tässä kaikki; myös maine ja asema kertyvät yhä harvemmille. Maailmanlaajuisten tieto-verkkojen kautta filmitähdet ja muusikot tulevat hetkessä koko maailman tietoisuuteen. Aiemmin tällaiseen ei ollut mitään mahdollisuuksia. Kaikissa ihmisyhteisöissä kaikilla tasoilla on Adler-Karlssonin mukaan käynnissä valtataistelu, jonka päämääränä on absoluuttinen yksinvalta. Koska taistelussa on paljon osanottajia, yksinvalta harvoin käytännössä toteutuu.

Adler-Karlsson kertoo pohtineensa kolmenkymmenen vuoden ajan erilaisia yhteiskuntatieteellisiä ilmiöitä ja päätyneensä lopulta kaavaan "Min. A/P". Kaavalla, jota hän nimittää "monoteismin kaavaksi", hän tarkoittaa aktiivisten yksilöiden ja passiivisten yksilöiden keskinäisen suhteen minimoitumis-pyrkimystä. Tuo suhde lähestyy hänen mukaansa yhden suhdetta äärettömään. Ketä sitten ovat nämä A ja B -ihmiset? A-ihmiset ovat aktiivisia ja valtaan pyrkiviä ihmisiä. P-ihmiset ovat passiivisia alistujia. Adler-Karlsson uskoo, että hormonit ratkaisevat, kumpaanko ryhmään ihminen päätyy. A-ihmisten keho tuottaa enemmän suorituskykyä lisäävää adrenaliinia ja miessukuhormoni-testosteronia kuin P-ihmisten keho. A-ihmisten joukossa on näin ollen enemmän miehiä kuin P-ihmisten joukossa.

Adler-Karlsson vertaa ihmisten monoteismipyrkimyksiä uskontoihin. Niistäkin monet ovat monoteistisia. Adler-Karlsson menee jopa niin pitkälle, että hän väittää ihmisten luoneen kaikkitietävät ja kaikkivoipaiset mono-teistiset jumalat ilmentämään omia salaisia haaveitaan absoluuttisesta yksinvaltiudesta. Hän kehottaa huomioimaan yhtäläisyyden nimien monoteismi (yksijumaluus) ja monarkia (kuninkuus) välillä. Yhteiskunnallisen kehityksen perusidea on hänen mukaansa se, että A-yksilöt pyrkivät maksimoimaan hallinnassaan olevien P-yksilöiden lukumäärän.

Adler-Karlsson pyrkii tilastojen avulla osoittamaan, että suhdeluku A/P on jo pienentynyt radikaalisti siitä, mitä se on ennen ollut. 10000 vuotta sitten maailmassa arvellaan olleen noin viisi miljoonaa ihmistä. Ihmiset ovat tuolloin eläneet pääasiassa muutaman kymmenen hengen metsästäjä-keräilijäryhmissä, joilla kullakin on yleensä ollut jonkinlainen konsensushengessä valittu "johtaja". Johtajia on siis ollut noin yksi viittäkymmentä "alaista" kohti eli koko maailmassa noin viisi tuhatta. Yhteiskuntakehityksen alettua pienyhteisöt ovat yksi toisensa jälkeen sulautuneet suurempiin yhteisöihin, ja samalla korkeimpien johtajien määrä on vähentynyt. Uusien suuryhteisöjen johtajilla on luonnollisesti ollut enemmän valtaa kuin entisillä pienryhmien johtajilla. Nykypäiviin tultaessa maapallon väestömäärä on kasvanut yli tuhatkertaiseksi - ja samalla ylimpien johtajien määrä on pudonnut 158:aan. Huomattakoon, että puhumme koko ajan poliittisista johtajista, joiden yläpuolella ei ole enää ketään - siis valtionpäämiehistä.

Mutta mikä saa A-ryhmän pienenemään ja P-ryhmän kasvamaan? Johtuuko A-ryhmän pieneneminen P-ryhmän kasvusta vai johtuuko P-ryhmän kasvu A-ryhmän keskinäisestä taistelusta; siitä, että A-ryhmän jäsenet vähentävät toisiaan keskinäisessä kilpailussa? Adler-Karlsson pohtii hieman näitä olettamuksia ja myöntää, että hän ei pysty osoittamaan sataprosenttista teoriaa kehityksen syistä. Tärkeämpää kuin syyt ovat hänen mielestään seuraukset. A/P-suhteen minimointipyrkimys on tuonut näennäistä hyvää alamaisille, mutta tämä on tapahtunut maapallon ja luonnon kustannuksella.

Adler-Karlsson uskoo A/P-suhteen minimoitumispyrkimyksen olevan luonnonlaki, jolle emme mahda mitään. Tämä luonnonlaki heijastuu yhteiskuntakehitykseen siten, että ilmenee vuorottaisia tyrannian ja vapautumisen aaltoja. Diktaattorit kuvittelevat valtakuntiansa pysyviksi, mutta ne hajoavat. Vapaudesta haaveilevat vallankumoukselliset kuvittelevat saavuttavansa pysyvän vapauden, mutta se muuttuu enemmin tai myöhemmin tyranniaksi - joka taas aikoinaan hajoaa. Vapauden vaiheista huolimatta kehityksen kokonaissuunta on kohti yhä suurempaa vallankeskittymistä. Tyrannian ja vapauden luonnonlain mukaisesti nykyiset länsimaiset demok-ratiatkin ovat huomaamattaan matkalla kohti diktatuuria. Eikä tässä tarvita edes mitään vallankaappausta. Muodollinen demokratia voi Adler-Karlssonin mukaan ajautua hyvin lähelle diktatuuria, kunhan vallassa olevat poliitikot vain oppivat tarpeeksi hyvin manipuloimaan kansan ajatuksia joukkotiedotusvälineiden avulla.

Adler-Karlsson olettaa, että yhteiskuntiemme totalitarisoitumiskehityksen syynä on enemmänkin ryhmä- kuin yksilökäyttäytymiseen vaikuttava evoluutio. Sellaiset ryhmät ovat säilyneet olemassaolon taistelussa parhaiten, joissa A- ja B-ihmisten välinen roolijako on ollut selkein. Voimakkaiden johtajien vetämät ryhmät ovat puolustautuneet petoja vastaan rohkeammin ja tehokkaammin kuin tasapäisemmät ryhmät. Ne ovat myös laajentaneet reviiriään tehokkaammin. Evoluutio on siis valikoinut tietynlaista ryhmäkäyttäytymistä, ja tämän kehityksen seurausta ovat nykyisetkin ihmisten epätasa-arvoon perustuvat yhteiskuntamme. Epätasa-arvo on geeneissämme.

Yhteiskuntakehityksen moottorina Adler-Karlsson pitää miehistä ylivaltaa, sotaa ja väestönkasvua. Kehitys etenee vääjäämättömän kaavan mukaisesti. Sukupuolivietti johtaa väestönkasvuun, jolloin olemassaolon resurssit käyvät riittämättömiksi. Eri ryhmien välille syntyy kilpailua ja sotia. Sotamenestykset johtavat lisääntymiseen ja yhdentymiseen. Yhdentyminen johtaa tehokkaampaan työnjakoon, joka mahdollistaa lisää lapsia. Sukupuolivietin seurauksena ajaudutaan taas ennen pitkää liikaväestöön ja kilpailuun rajallisista resursseista. Kierre jatkuu koko ajan. Väestö lisääntyy, sotii ja yhtyy isommiksi kokonaisuuksiksi yhä harvempien johtajien alaisuuteen. Tässä prosessissa "järki" on Adler-Karlssonin mukaan "vain kaunis koriste, jonka me jälkikäteen liitämme tapahtumiin".

Adler-Karlsson uskoo, että perintötekijät vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen enemmän kuin yleensä luullaan. Hän todistelee ajatustaan mm. viittaamalla J.Philippe Rustonin tutkimukseen, jonka kohteena oli 573 aikuista kaksosparia, ja jossa vertailtiin kaksosten asenteita. Tässä tutkimuksessa selvisi, että ihmisrakkauden ja aggressiivisuuden periytymisessä yhteisellä ympäristöllä ei ollut juuri mitään merkitystä. Eräät muut tutkimukset tukevat näitä havaintoja. Adler-Karlsson ei pidä mahdottomana, etteivätkö myös poliittiset asenteet voisi olla biologisesti perittyjä - eräät tutkimustulokset kun hänen mukaansa viittaavat tähän suuntaan.

Adler-Karlsson myöntää, että hänen geneettisen perimän mallinsa voi joistakin tuntua vastenmieliseltä. Niinpä hän esittää sen lisäksi toisen teorian, joka johtaa samaan päämäärään ilman että tarvitsisi ottaa huomioon geneettistä perimää. Tätä toista teoriaa Adler-Karlsson kutsuu "isojen aivojen determinismiksi" tai "heikoksi determinismiksi". Tiedetään, että pieni lapsi oppii parin, kolmen ensimmäisen ikävuotensa aikana puhumaan hänelle täysin tuntematonta vierasta kieltä pelkästään kuuntelemalla sitä. Myös toisen vieraan kielen oppiminen on tässä vaiheessa mahdollista, jolloin lapsesta tulee kaksikielinen. Lapsen vanhetessa "helppous" vieraan kielen omaksumiseen nopeasti heikkenee. Adler-Karlsson olettaa, että lapsi on ensimmäisten ikävuosiensa aikana altis oppimaan pysyvästi paitsi puhekieltä myös sosiaalista "kieltä" eli sosiaalista käyttäytymistä. Yläluokan lapset oppivat käyttäytymään hyvin ja keskustelemaan sivistyneesti. He oppivat komentamaan palvelusväkeä. Alaluokkaiset lapset sen sijaan eivät opi sivistyneitä tapoja. He eivät voi komentaa palvelusväkeä vaan joutuvat tottelemaan omia karkeita isiään. He oppivat julmuuksia ja kirouksia ja riitelyä äidin kanssa. Kummankin luokan lapset säilyttävät nämä opitut tavat läpi elämän, eikä niitä enää voi totaalisesti pyyhkiä pois mielestä, niin kuin ei ensimmäistä oppimaansa puhekieltäkään.

Adler-Karlsson olettaa, että yläluokkien vanhemmat ovat ehkä kautta historian opettaneet lapsilleen tiettyä valloitushaluista taistelukäyttäytymistä, ja tämä yhdessä geeniperimän kanssa selittää yhteiskuntia hallitsevien A-ihmisten valikoitumisen ja uusiutumisen.

Adler-Karlssonin analyysi yhteiskuntien kehityksestä osuu monilta osin oikeaan, vaikka hänen joidenkin päätelmiensä tieteelliset perusteet saavat varmaan kriittisimpien tiedemiesten hiukset nousemaan pystyyn. Johtopäätökset, joita Adler-Karlsson analyysinsä lopuksi tekee, hämmentävät taas niiden mieliä, jotka olisivat toivoneet häneltä radikaalimpia vastaehdotuksia eri puolilla väijyvään diktatuurin uhkaan.

Adler-Karlsson uskoo, että emme voi muuttaa ihmiskunnan peruslakeja, koska ne ovat geneettisesti ja biologisesti määräytyviä. Emme siis pysty luomaan tasa-arvoa, eikä meidän edes tule yrittää niin tehdä. Anarkistit ja muut tasa-arvoon pyrkivät ryhmät tekevät turhaa työtä; niiden haaveilema "tasa-arvo" johtaisi lopulta vain entistä kauheampaan tyranniaan, niin kuin tapahtui kun pyrittiin "tasa-arvoiseen" kommunismiin. Haaveet tasa-arvosta ja vallankumouksesta ovat Adler-Karlssonin mukaan päiväunia, joihin voi paeta - eivät realistista politiikkaa. Luonnonvalinnan sääntöjen mukaan joidenkin ihmisten kuuluu olla huipulla ja joidenkin kuuluu olla pohjalla. Joidenkin kuuluu olla rikkaita, ja joidenkin kuuluu olla köyhiä. Jos rikkaus tasataan pakolla, riittää sitä kaikille vähemmän.

Kun emme voi pyrkiä tasa-arvoon emmekä voi tehdä vallankumousta, mitä oikeastaan voimme tehdä?

Adler-Karlsson ehdottaa, että meidän tulee ensiksi toimia siten, että tyrannia tai vallankumous ei pääsisi tuhoamaan nykyistä järjestelmää - johon meidän on tehtävä hienosäätöä, jotta "koneisto" toimisi parhaalla mahdollisella tavalla. Toiseksi meidän tulee "mahdollisuuksien tasa-arvon" hengessä selvittää, keiden tulee istua valtapyramidin eri osissa ja miksi. Osa ihmisistä on syntynyt tai kasvatettu hallitsemaan, jotkut taas alistumaan. Kolmantena päämääränä meidän tulee Adler-Karlssonin mukaan motivoida ihmiset työskentelemään vapaaehtoisesti yhteiskunnan puitteissa ilman diktatuurin ja pakon uhkaa.

"Radikaalipasifistiksi" julistautunut Adler-Kalsson haluaa antaa neuvoja. Muutoksen on hänen mielestään alettava pienistä asioista. Maailma ei voi muuttua, jos ihmiset eivät välitä edes siitä lähiympäristöstään, johon he itse voivat vaikuttaa. Köyhien ihmisten tulisi voittaa laiskuutensa ja kehittää kiipimismentaliteettiaan pärjätäkseen paremmin. Ihmisten tulisi laajentaa spontaani lähimmäisenrakkautensa globaaliksi. Järjestelmien tulisi toimia perheiden tavoin. Elinikäinen tarveorjuus ja palkkaorjuus olisi korvattava muutaman vuoden kestävällä "kansallisella orjuudella", jonka aikana ihminen ansaitsee yhteiskunnalle sen minkä ansaitsee - ja saa sitten elää loppuikänsä miten tahtoo, kansalaispalkkaa nauttien. Sodat pitäisi pyrkiä estämään. Adler-Karlssonin visioissa siintää lopullisena päämääränä jonkinlainen "maailmanvaltio", joka väistämättä min.A/P-lain mukaan toteutuu. Tämän yhdentymisen vaihtoehto on maailman tuhoutuminen.

Vaikka Adler-Karlsson kuvaileekin hyvin valtataistelua ja yleistä tendenssiä vallan keskittymiseen, kaikkia hänen mielipiteitään ei voi kritiikittä sivuuttaa. Adler-Karlsson todistaa, että ihmiset ovat hormoniensa ja geeniensä vuoksi mitä ovat, eikä heidän peruskäyttäytymiseensä voi vaikuttaa. Kuitenkin hän heti perään pikkutarkasti neuvoo, miten ihmisten tulisi muuttua, jotta elämämme maapallolla olisi onnellisempaa. Adler-Karlsson yksinkertaistaa asioita. On totta, että vanhempien koulutustasolla ja yhteiskunnallisella asemalla on vaikutusta heidän lastensa koulutustasoon ja yhteiskunnalliseen asemaan. Hallitsevaa A-ihmistyyppiä ja alistuvaa P-ihmistyyppiä ei tämän yhteyden perusteella kuitenkaan voi pitää erillisinä rotuina, jotka eivät koskaan sekoittuisi toisiinsa. Sekoittuminen on jo pelkästään avioliittojen kautta täydellinen, ja ilman sekoittumistakin A-suvut rappeutuvat helposti P-suvuiksi, koska niiden hemmotellut perilliset ovat liian laiskoja taistellakseen paikastaan yhteiskunnassa. Aktiivisimmat nousijat - Stalin, Hitler, Bill Gates, Bill Clinton - tulevat aina valtasukujen ulkopuolelta, ja uudet valtasuvut syrjäyttävät entiset.

Meissä kaikissa on aineksia olla A-ihminen tai P-ihminen. Tuleeko meistä vallanhimoisia pyrkyreitä, välinpitämättömiä alistujia vai jotain siltä väliltä riippuu kymmenistä eri tekijöistä, joista vain yksi on peritty luonteemme. Lapsuudenkokemuksemme, perhetaustamme, kyvykkyytemme selvitä haasteista, kiinnostuksemme eri asioista, tilanteet, joihin joudumme, ympä-ristö, jossa elämme, ihmissuhteemme... listaa voisi jatkaa pitkään. Nämä kaikki vaikuttavat siihen, mitä me käytännössä olemme. Geenimme ovat siinä määrin samanlaisia, että suurin ratkaiseva tekijä on sattuma.

Pitäisikö meidän siis rakentaa yhteiskuntamme sattuman varaan?

Pitäisi - ainakin Matti Hyryläisen mielestä. Tutkijainsinöörin virasta omaperäiseksi yhteiskuntateoreetikoksi 70-luvulla siirtynyt Matti Hyryläinen toi vuonna 1987 julkisuuteen uudenlaisen poliittisen teorian, jolle hän antoi nimen "persoonakratia". Se on uusi yhteiskuntajärjestelmä, ja se on suunniteltu vaihtoehdoksi diktatuurille ja demokratialle.

Monien muiden ajattelijoiden tavoin Hyryläinen tajuaa niin diktatuurin kuin nykymuotoisen demokratiankin ongelmat. Hän analysoi päätöksentekotapoja ja jaottelee ne kolmeen eri vaihtoehtoon: a) Joidenkin ihmisten oikeassa oloa painottavaan, b) enemmistön tahtoa painottavaan ja c) yksilöiden välistä tasa-arvoa painottavaan. Diktatuurissa päätökset tehdään ensiksi mainitulla periaatteella. Diktaattori on "oikeassa" ja hän päättää. Muiden mielipiteellä ei ole merkitystä. Demokratiassa enemmistön tahto ratkaisee vaalien välityksellä, ja vähemmistön on alistuttava. Millainen voisi olla kolmas vaihtoehto? Hyryläinen analysoi darwinilaisen kehitysopin ideaa ja pyrkii ottamaan siitä mallia yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Hänen tulkitsemansa kehitysopin mukaan elämä on syntynyt täysin sattumalta, ja ympäristö on valinnut sattumanvaraisista mutaatioista kulloinkin sopivimmat ja elinkelpoisimmat. Sattumat ovat vähitellen johtaneet yhä suurempaan mielekkyyteen, samalla kun elämänmuodot ovat kehittyneet yhä monipuolisemmiksi. Ihmisen kehityttyä tarpeeksi hänen oma mielekkyytensä on hylännyt sattumat. Ihminen on päätynyt yhteiskuntarakenteisiin, joissa "pyrkimykset asioiden varmuuksiin kasaantuvat liian suuriksi ja fyysisesti romahtaviksi rakenteiksi".

Sattumien avulla voidaan siis päästä mielekkyyteen. Periaatetta ei kuitenkaan saisi hylätä, kuten on tehty. Sattuman pitäisi antaa ohjata myös yhteiskuntia. Hyryläisen kehittelemässä persoonakratiassa jokaisen ihmisen mielipide on samanarvoinen. Sattuman annetaan ratkaista, mikä mielipiteistä otetaan yhteisen päätöksenteon pohjaksi. Mitä enemmän kannattajia jollakin mielipiteellä on, sitä suurempi mahdollisuus sillä on toteutua, kun arvonta suoritetaan.

Hyryläisen persoonakratian käytännön toteutus rakentuu osittain perinteisten hallintorakenteiden ajatukselle. Järjestelmän valtaelimet ovat äänestäjäkunta, edustusto ja johtaja. Lakiehdotuksia voivat tehdä sekä johtaja että edustusto. Laki astuu voimaan, mikäli kaksi näistä kolmesta valtaelimestä sen hyväksyy. Jos ehdotus on puhtaasti johtajan oma mielipide, se tarvitsee tuekseen sekä edustuston että kansan hyväksynnän. Edustuston vaalien ajankohta arvotaan sattumanvaraisesti tietokoneella, jotta ehdokkaiden todelliset teot - ei vaalipropaganda - ratkaisisivat heidän mahdollisuutensa tulla valituiksi. Päätökset edustuston sisällä ja kansan keskuudessa tehdään arpomalla. Yksi sattumanvarainen kansalainen tai edustaja riittää periaatteessa ilmituomaan koko kansan tai koko edustuston tahdon. Hyryläinen on valmis joustamaan tässä periaatteessa hieman demokratian suuntaan, jolloin päätöksen pohjaksi valitaan kymmenen kansalaisen ja kahden edustajan mielipide. Hyryläinen myöntää, että hänen järjestelmässään on sisäistettynä niin demokratia kuin diktatuurikin, ja että järjestelmä voi helposti kehittyä jompaan kumpaan suuntaan, mikäli ulkoiset uhkat tai muut tekijät sitä vaativat.

Vaikka Hyryläinen olettaakin, että hänen järjestelmänsä johtaisi poliittisen kulttuurin siihen suuntaan, että valtiovalta vähitellen kuoleutuisi, voisi käydä myös toisin päin. Järjestelmä, joka voi kehittyä diktatuuriksi, yleensä myös kehittyy diktatuuriksi, ainakin mikäli Gunnar Adler-Kalssonin min.A/P -lakia on uskominen. Johtaja voi tehdä yksinvaltaisia päätöksiä esimerkiksi ehdottamalla samaa lakia uudestaan ja uudestaan hieman eri tavalla muotoiltuna, kunnes arpaonni suosii häntä, ja edustustosta löytyy joku lakia kannattava. Edustusto sen sijaan ei voi saada läpi lakeja, joita johtaja ja kansa vastustavat.

On mahdollista, että pitkällä aikavälillä Hyryläisen persoonakratia todellakin johtaisi järkeviin tuloksiin. Onhan hänen esittämänsä periaate tavallaan jo nyt olemassa. Luonnonvalinta on kautta aikojen karsinut pois elinkelvottomia mielipiteitä ja käytäntöjä. Maata ei enää ajatella littanaksi maailmankaikkeuden keskipisteeksi, orjuutta ei enää pidetä hyväksyttävänä, kuninkuuden ei enää ajatella olevan Jumalasta, saksalaiset eivät enää pidä itseään arjalaisina jne.

Jos mielipiteiden "luonnonvalintaa" yritetään nopeuttaa arvonnan avulla, saatetaan päätyä katastrofeihin. Ihmiskunta ei sentään ole mikään laboratorio, eivätkä ihmiset ole koe-eläimiä. Persoonakratiassa järkevillä ehdotuksilla on keskimäärin suurempi todennäköisyys toteutua kuin tyhmillä ehdotuksilla, onhan ihmisten enemmistö jotakuinkin järkevä. Täysin tuhoisien ehdotusten mahdollisuus on kuitenkin myös olemassa. Kun maailma tuhoutuu ydinsodassa, ihmisiä tuskin lohduttaa tieto, että se tapahtui pienellä todennäköisyydellä.

Persoonakratia ei ole perinteistä yhden "oikeassa" olevan ihmisen diktatuuria. Se ei myöskään ole edusteista enemmistön diktatuuria, jossa kansalaisten on alistuttava valitsemansa parinsadan kansanedustajan päätöksiin. Tasa-arvoako se siis on? Ehkä, mutta kierolla tavalla. Persoonakratia on diktatuuria, jossa ei ratkaise enemmistö eikä oikeassa oleminen vaan diktaattoreiden kollegio ja puhdas sattuma. Kenestä tahansa voi tulla hetkellinen diktaattori arpaonnen ja oman mielipiteensä kautta. Kansalaiset joutuvat alistumaan vuosittain muutaman sadan mielivaltaisesti valitun diktaattorin päätöksiin.

Tasa-arvon kannalta ei ole oleellista, kuka päätöksen tehnyt, jos itse päätös on epätasa-arvoinen. Kun poliisi pamputtaa, mitä väliä on, keneltä se on saanut valtuutuksensa.

Hyryläinen kritisoi perinteisiä ehdotuksia maailman tilanteen parantamiseksi. Ne ovat muotoa: "tuotantoa on ohjattava vähemmän luontoa rasittavaan suuntaan", "meidän on luovuttava aseista", "ihmisten on opittava kuluttamaan vähemmän", "koneet on rikottava" jne. Hyyryläinen toteaa, että tällaisten ohjeiden mukaan toimien on yhtä mahdotonta saavuttaa tuloksia kuin alkemistien pajassa oli mahdotonta valmistaa kultaa.

Miksi hän sitten ehdottaa, että nykyinen järjestelmämme on korvattava persoonakratialla?

Matti Hyryläisen persoonakratia esiteltiin edellä lähinnä siksi, että se on tavallisuudesta poikkeava yritys ratkoa nykyjärjestelmien ongelmia. Hyryläisen ehdottama järjestelmä todennäköisesti hautautuu historian roskakoreihin monien muiden toteutumattomien ehdotelmien joukkoon. Tällaisten tasa-arvoon tähtäävien ehdotusten putkahteleminen aika ajoin esiin osoittaa joka tapauksessa monien pitävän nykyjärjestelmäämme epätasa-arvoisena. Uudet ehdotukset osoittavat myös sen, että Platonin, Hobbesin, Rousseaun ja Marxin käymä keskustelu yhteiskuntamuotojen paremmuudesta ei ole vielä ohitse, vaan sitä käydään yhä. Tämän keskustelun valossa nykyinen parlamentaarinen järjestelmämme ei ole sen lopullisempi kuin olivat Inkojen tai Azteekkien menneet yksinvaltiudetkaan. Monet itsestäänselvyytenä pitämämme asiat ja käsitteet ovat vain ohimenevää harhaa.

Ei yleensä tarvitse lukea kuin muutama rivi politiikkaa käsittelevää tekstiä kuin jo törmää sanoihin "tasa-arvo" ja "kansanvalta". Nämä sanat esiintyvät niin yksittäisten kansalaisten, puolueiden kuin valtionkin julkaisemissa teksteissä. Kansalaiset haluavat näitä asioita, puolueet lupaavat toteuttaa näitä asioita ja valtio väittää näiden asioiden jo toteutuneen.

Valtiosääntökomitea kirjoitti välimietinnössään vuonna 1974 seuraavasti:

"Kansanvalta on sellainen hallitusjärjestelmä, jossa kansalaisilla on yhtäläinen oikeus ja tosiasiallinen mahdollisuus määrätä, ketkä tosiasiallisesti valtaa käyttävät, ja myös valvoa, miten valtaa käytetään. Se on alhaaltapäin tulevaa vaikuttamista yhteiskunnan asioiden hoitamiseen, kansalaisten osallistumista heihin itseensä kohdistuvaan vallankäyttöön. Kansa on kaiken julkisen vallankäytön alkulähde. Vallankäyttäjät ovat kansalle vastuussa toiminnastaan. Ei valtaa ilman vastuuta on yksi kansanvaltaisen järjestelmän perusperiaatteita. Lisäksi kansanvaltainen ajattelu korostaa yksilöiden välistä tasa-arvoa ja hyvinvointivaltiolle ominaista yksilöiden elämän vähimmäistarpeiden toteuttamista."

Kun tarpeet on toteutettu, ovatko ne sen jälkeen todellisia tarpeita? Tällainen kysymys sopisi ehkä parhaiten tuon ylvään julistuksen luonteeseen. Syventykäämme nyt kuitenkin tekstiin hieman vakavammin.

Olettakaamme, että Suomessa on vallalla julistuksessa määritelty "kansanvalta". Onko kaikilla kansalaisilla julistuksen tarkoittama yhtäläinen mahdollisuus määrätä, ketkä valtaa käyttävät? Mitä tarkoitetaan sanalla "valvoa"? Mitä tarkoitetaan osallistumisella omaan itseensä kohdistuvaan vallankäyttöön? Miten vallankäyttäjien "vastuu" ilmenee? Mitä tarkoitetaan yksilöiden välisellä tasa-arvolla?

Edellä mainittuihin kysymyksiin on kenen tahansa helppo vastata itsekin, eivätkä eri ihmisten vastaukset todennäköisesti kovin paljon poikkea tosistaan.

Kansalaisten "yhtäläinen" mahdollisuus vaikuttaa siihen, ketkä valtaa käyttävät loppuu jo politiikkaan osallistumisen alkumetreillä eli äänestyskopissa. Se joka ei äänestä jonkin puolueen ehdokasta, voisi saman tien jäädä kotiinsa. Sitoutumaton ehdokas tarvitsee monta kertaa enemmän ääniä kuin puolueiden ehdokkaat, eikä hänellä ole käytössään puolueen vaalikampanjarahoja. Tällaisen ehdokkaan äänestäminen näkyy prosentin tuhannesosien lisäyksenä TV-ruudun pylväässä "muut". Vallankäyttöön sillä ei ole vaikutusta. Hyvin epämääräinen vaikutus on myös puolueen ehdokkaalle annetulla äänellä. Ääni voi nimittäin päätyä jollekin toiselle ehdokkaalle, jota äänestäjä ei ikinä äänestäisi. Vaaliliitot voivat viedä äänen jopa aivan eri puolueelle. Ero kommunistimaiden yhden puolueen vaalilistan ja Suomen muutaman puolueen vaalilistan välillä on yllättävän vähäinen. Kummassakin tapauksessa tiedetään jo ennen vaaleja, mitkä puoluetoimistot tulevat hallitsemaan maata vaalien jälkeen: samat kuin ennen vaalejakin. Ainoastaan henkilönimissä on Suomen järjestelmässä pientä epävarmuutta.

Kansalaisen oikeus "valvoa" vallankäyttöä ei käytännössä merkitse muuta kuin, että kansalaisella on oikeus ilmoittaa vallankäyttäjän tekemästä rikoksesta tai virkavirheestä, jos sellainen tulee hänen tietoonsa. Harjoitetun politiikan sisällöstä hänellä ei ole mitään sanomista. Seuraavissa vaaleissa hän tosin voi antaa äänensä jonkin toisen puolueen ehdokkaille. Vallankäyttäjien pääosaa eli virkamiehistöä ei kuitenkaan valita vaaleilla.

Edellä olevan "kansanvallan julistuksen" lopussa on pakollinen maininta yksilöiden välisestä tasa-arvosta. Tuota väitettä ei tarvinne tämän tarkemmin analysoida. Riittää, kun todetaan, että väitteet "tasa-arvosta" ovat poliittisessa järjestelmässämme sanoja vailla merkitystä. Kansalaiset voivat kyllä olla lain edessä tasa-arvoisia, mutta koska laki on jo sinänsä määritellyt eri asemissa toimivat ihmiset eri arvoisiksi, tasa-arvolla ei ole mitään merkitystä.

Valtiosääntökomitean julistuksessaan käyttämä sana "kansanvalta" on epämääräinen. Sehän ei kerro yhteiskuntajärjestelmästä ja kansalaisten keskinäisistä valtasuhteista mitään. Millainen järjestelmä tahansa voi väittää olevansa kansanvaltainen. Jopa Adolf Hitler käytti Taisteluni -kirjassaan kaavailemastaan diktatuurista nimitystä "germaaninen kansanvalta". Kansanvalta joutaa niin järjestelmänä kuin käsitteenäkin syrjään. Samoin syrjään joutaa myös käsite "demokratia", sillä sekin voidaan määritellä miten halutaan.

Alkuperäisessä helleenisessä demokratiassa valtaa käytti vapaiden miesten enemmistö. Syrjässä olivat niin orjat kuin vapaiden miesten vähemmistökin. Vaikka orjaluokkaa ei olisikaan, demokratia merkitsee pelkkää enemmistön diktatuuria. Kaikkein brutaalimmalla tavalla kansanvallan ja demokratian käsitteillä leikkivät kommunistit. Heidän "kansandemokratiansa" osoittivat, kuinka sisällyksettömiä nämä käsitteet lopulta ovat. Jos halutaan luoda järjestelmä, jonka kantavana periaatteena on kansalaisten tasa-arvo, järjestelmän nimen - mikä se sitten onkin - tulee ilmaista "absoluuttisen poliittisen tasa-arvon" ajatusta.

Lainsäädäntöneuvos Antti Kivivuori on kirjoittanut teoksessa "Näennäinen demokratia", että Suomen lait eivät synny demokratian periaatteen mukaisesti. Hänen mielestään demokratiaa hämärtäviä piirteitä löytyy mm. lainsäädäntötyön tietopohjan keräämisestä, lainvalmistelusta sekä lakeihin liittyvästä julkisesta keskustelusta. Kollektiivinen päätöksenteko ja anonyymit lainvalmistelijat häivyttävät vastuun. Tilannetta ei paranna se, että "tiedotusvälineet toimivat kritiikittömästi tai suorastaan manipuloivasti".

Kun lainsäätämisvallan ja laintulkitsemisvallan rajaa siirrettiin parlamentilta tuomareiden hyväksi vuonna 1980, korkein oikeus sai Kivivuoren mukaan ennakkotapaustuomioistuimen aseman. Korkeimman oikeuden jäsenen Eeva Vuoren mökkikaupoista syntynyt kuohunta ja vaatimukset Vuoren eroamiseksi osoittivat, että edes valtion ylimmät virkamiehet eivät voi vaikuttaa korkeimman oikeuden kokoonpanoon tai toimintaan. Kuinka siis tavallisilla kansalaisilla voisi olla mahdollisuus määrätä ja valvoa tuomioistuimen vallankäyttöä?

Kivivuori ei ehdota vallankumousta, sillä lainsäädäntöneuvokset eivät ehdota vallankumouksia. Hehän ovat järjestelmän tuotteita. Kivivuoren kritiikistä voi kuitenkin havaita, että jopa järjestelmän sisällä on ihmisiä, jotka ovat havainneet lakien syntymekanismissa epädemokraattisia piirteitä. Jo lainvalmisteluvaiheessa erilaiset demokraattisen kontrollin ulkopuolella olevat piilovaikuttajat, kuten asiantuntijana käytetyt poliisit, pääsevät vaikuttamaan lakien syntyyn. Mitä "kovempi" eli poliisin valtaa lisäävämpi laki on, sitä suuremmin poliisi itse pääsee vaikuttamaan lain sisältöön - onhan poliisi nimenomaan tällaisten pakkokeinolakien asiantuntija.

Antti Kivivuori ei ole ainoa, joka on havainnut systeemimme vieraantumisen demokratian ihanteista. Ympäristökysymyksissä julkisuutta saanut asianajaja Matti Wuori on taitavasti medioita hyväksi käyttäen jo pitkään painottanut järjestelmän epäkohtia. Hän on nimittänyt nykyistä lakitehtailua "yltiölegalismiksi", joka on paitsi tukahduttava myös tehoton yhteiskunnan ohjailukeino. Tällaisessa lainsäädäntökulttuurissa sääntelyn muodolliset toimivaltanäkökohdat ajavat Wuoren mukaan itse sääntelyn sisällön ohitse. Wuori on todennut, että Suomessa on 50 000 eri normia pelkästään säätelemässä eri viranomaisten keskinäisiä toimivaltarajoja.

Wuori arvostelee voimakkaasti ympäristönsuojelun tilaa ja viranomaisten keskittymistä ympäristöntuhoajien sijasta luonnonsuojelijoiden ahdistelemiseen. Ympäristötuhot lisäävät radikaalia luonnonsuojelua, mikä lisää kontrollikeinojen käyttöä, mikä edelleen radikaalistaa ympäristöaktivistien toimintaa. Seurauksena voi olla ekoterrorismia ja demokratian luisumista yhä totalitaarisempaan suuntaan. "Valvonta- kontrolli- ja turvavaltiokehitys murentaa ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeuksien rakennetta, joka on sittenkin ohut kuin munankuori", Wuori toteaa ja jatkaa:

"Maailma, jossa osa ihmiskuntaa, rikas vähemmistö, pysyy hengissä alistamalla köyhää enemmistöä ja alistumalla itse enemmän tai vähemmän totalitaariseen sisäiseen järjestykseen, ei ole - edes laji-itsekkäistä syistä - elämisen arvoinen".

Tällaisessa maailmassa me kuitenkin elämme.