Oikeusjärjestys

Olipa kyse simpanssilauman johtajan, heimopäällikön tai pääministerin vallasta, sen takeena on väkivalta - ja viime kädessä alistumattoman yksilön elämän lopettaminen. Väkivallan mahdollisuus häilyy taustalla myös silloin, kun yhteiskunnan alemmilla tasoilla ratkaistaan ihmisten välisiä valtasuhteita. Eikä väkivalta menetä merkitystään kaikkein vaatimattomimmissa tilanteissakaan, esimerkiksi poikaporukoiden välienselvittelyissä.

Vaikka väkivalta on ikään kuin "liima", joka vahvistaa ja ylläpitää valtasuhteita, sen läsnäolo jää helposti huomaamatta. Avointa väkivaltaa ei nimittäin usein käytetä, vaan pelkkä tietoisuus siitä riittää pitämään tilanteen stabiilina. Eikä ainoastaan poliittinen valta vaan myös taloudellinen valta perustuu väkivaltaan. Poliittinen valta takaa yleensä taloudellisen vallan väkivaltakoneistonsa avulla, mutta olojen ollessa epävakaat väkivalta voi tulla osaksi taloutta aivan peittelemättömänäkin. Mafian avoin toiminta ja väkivaltaiset välienselvittelyt ovat eräs osoitus tällaisesta.

Karl Marx ei ollut täysin väärässä väittäessään, että oikeusjärjestelmän tehtävänä on omistavan luokan omaisuuden suojeleminen. Näinhän todella on: valtio on palkannut joukon väkivaltaisia henkilöitä (poliiseja) estämään omaisuutemme joutumisen toisten väkivaltaisten henkilöiden (rikollisten) haltuun. Valtio suojelee meitä, sillä se haluaa hallittavanaan olevan mieluummin joukon varakkaita lainkuuliaisia kansalaisia kuin joukon varakkaita rikollisia.

Jotta jokaista alistussuhdetta ei joka kerta tarvitsisi ratkaista väkivaltaisin keinoin, vallankäyttäjät ovat aikojen kuluessa kehittäneet järjestelmän, jonka tehtävänä on valtasuhteiden säätely ja kontrollointi. Tämä järjestelmä on nimeltään oikeusjärjestys. Lait ovat oikeusjärjestyksen pelisääntöjä. Ne ovat valtion ja kaikkien sen valtaa käyttävien aseman perusta. Ei ole siis ihme, että lait ovat aina olleet vallanomistajille pyhiä ja loukkaamattomia.

Vallan pelisäännöt ovat olleet olemassa jo niin kauan, että nykyaikainen lakimies ei juuri pohdi, onko jokin laki oikea vai väärä - tai ainakaan hän ei rupea pohtimaan, onko lain säätämisessä tai säätämisen perusteissa ollut jotain pielessä. Tällaisten kysymysten pohdiskelun hän jättää Karl Marxin kannattajille ja muille konfliktiteoreetikoille, jotka pyrkivät osoittamaan, että oikeusjärjestys on pelkästään hallitsevan luokan väline alistetun luokan sortamisessa. Nykyaikaiselle lakimiehelle riittää tietoisuus siitä, että valtio ja lait ovat olemassa, ja hänen tehtävänään on elää ja elättää itsensä niiden puitteissa.

Nykyaikaisen länsimaisen oikeustieteen taustalta voi löytää valtio-oikeudellisen positivismin periaatteita. Niiden mukaan valtio on "tahtosubjekti" siinä kuin yksityinen henkilökin - tosin sillä erotuksella, että valtion tahdon katsotaan edustavan yhteisesti kaikkia. Positivistisen ajattelun mukaan valtiotahto on autonomista, suvereenia ja lähtöisin vain itsestään. Valtiotahdosta ei voi vetää riippuvuuslinjaa kansaan tai valtiomuotoon, joten valtiotahdon voi yleisenä tahtona kiteyttää vaikka vain yksi henkilö - esimerkiksi Adolf Hitler. Oikeus on pakkovalta, joka takaa yksittäisten kansalaisten vaihtosuhteet ja tekee niistä oikeussuhteita. Tällä tavoin oikeus vahvistaa omistusoikeuden ja on siten porvarillisen markkinatalousjärjestelmän olemassaolon takaaja.

Maallikko, joka ei ole koskaan opiskellut oikeustiedettä, kuvittelee ehkä löytävänsä alan kirjallisuudesta vastauksen kysymykseen "miksi". Kun hän sitten ottaa käteensä esimerkiksi jonkin rikosoikeutta käsittelevän kirjan ja etsii vastausta siihen, miksi jotkut asiat on julistettu rikoksiksi ja miksi joitakin toisia ei ole, hän löytääkin kirjan alkulehdiltä lattean määritelmän, jossa kerrotaan, että "rikos on asia, jonka lainsäätäjä on säätänyt rikokseksi". Miksi lainsäätäjä on säätänyt jonkin asian rikokseksi on merkityksetöntä. Kuitenkin juuri tämä kysymys maallikkoa olisi eniten kiinnostanut. Niinpä hän panee kirjan pois ja ihmettelee, mitä oikeustiede lopulta on. Hän miettii, mitä tieteellistä on siinä, että joukko ihmisiä pänttää päähänsä valtavan määrän kieltoja, jotka joku toinen ihmisjoukko on aikojen kuluessa lakikokoelmiin säätänyt. Näiden kieltojen soveltaminenko on tiedettä?

Positivistisen ajattelun mukainen oikeustiede ei kysele tai kyseenalaista valtion ja sitä ylläpitävien lakien perusteita. Sille riittää perusteeksi valtion, oikeuden ja laillisuuden olemassaolon tosiasia. Niinpä mitään epäoikeutettuja tai huonoja lakeja ei voi olla olemassakaan. Oikeus ei tunne moraalia. Monesti tulee mieleen, mahtavatko lakimiehetkään tuntea.

Jo Montesquen ja eräiden muiden esittelemä valtion vallan jakaminen kolmeen osaan tekee oikeudesta tietyllä tavalla irrallisen ja riippumattoman osan valtiota. Oikeutta pidetään formaalisena ja abstraktina

järjestelmänä, joka on yhtäläinen kaikkia yhteiskunnan jäseniä kohtaan, ja jossa oikeusnormit on erotettu konkreettisista yksilöistä ja tilanteista ja suhteista.

Oikeuden moraalittomuus ja riippumattomuus muista kuin valtiosta alentaa sen itsenäisestä toimijasta pelkäksi työkaluksi, joka tottelee kuuliaisesti kulloisenkin käyttäjänsä käskyjä. Oikeus on kuin auto, joka ei kysele, istuuko ratin takana pakeneva murhaaja vai häntä takaa-ajava poliisi. Oikeus ei estänyt Hitleriä tuhoamasta juutalaisia, eikä se estänyt Stalinia pystyttämästä vankileirejä. Oikeus ei rankaissut Saddam Husseinia, kun hän määräsi joukkonsa hyökkäämään Kuwaitiin. Vallankäytön näkökulmasta voisimme oikeastaan lopettaa oikeuden tarkastelemisen tähän. Oikeudella on kuitenkin myös historiallinen ja filosofinen puolensa, jota ei voi sivuttaa.

Mistä oikeus on saanut alkunsa?

Vallanpitäjän valta on aina perustunut väkivaltaan. Muinainen babylonialainen hallitsija esimerkiksi tuskin on tarvinnut oikeusistuinta alistaakseen jonkun niskoittelevan talonpojan. Hänelle on ollut tarpeeksi oikeutta siinä, kun joukko sotureita on hänen käskystään sytyttänyt kapinallisen talon tuleen ja sivaltanut talossa asuvalta pään irti. Se on ollut isännänvaltaa aidoimmillaan.

Kuten jo simpanssien yhteisöä tarkasteltaessa todettiin, poliittinen johtaja ei salli kilpailevaa vallankäyttöä vaan hän pyrkii ratkaisemaan alaistensa keskinäiset konfliktit. Riita-asioiden ratkaiseminen kuluu siis periaatteessa hallitsijalle, mutta yhdenkään kuninkaan aika ei riitä jokaisen pikku riidan ratkaisemiseen. Tämän vuoksi hallitsija tarvitsee avukseen kiinteän oikeus-järjestelmän virkamiehineen ja kirjoitettuine sääntöineen. Tämä vakituinen oikeus korvaa perinteisten heimoyhteiskuntien käytännön, jossa heimon vanhimmat tarvittaessa kokoontuvat päättämään jostakin oikeudellisesta asiasta. Kun oikeus ja sen toimintamenetelmät vähitellen ovat vakiintuneet, hallitsijat ovat saaneet oikeudesta itselleen kätevän hallinnan apuvälineen suoran väkivallankäytön lisäksi.

Oikeus ja filosofia ovat aina jollakin tavalla liittyneet yhteen tai ainakin askaroineet samanlaisten kysymysten parissa. Monet itseään arvostavat filosofit ovat julkaisseet omat "oikeusfilosofiansa", joille myöhemmät filosofit ovat julkaisseet omat "kritiikkinsä". Hegel ja Marx ovat yksi esimerkki tällaisesta filosofi-kriitikkofilosofi -suhteesta.

Jo 22 vuotta ennen Hegeliä oli toinen suuri saksalainen filosofi Immanuel Kant julkaissut oman "oikeusfilosofiansa" teoksensa "Metaphysik der Sitte" osana. Aivan kuin Hegelkin, Kant oli jossakin määrin ristiriitainen tiedemies, joka esitti erilaisia näkemyksiä eri elämänsä vaiheissa. Eräät Kantin ajatukset ovat hyvin liberalistisia, kun taas jossakin yhteydessä hän esitti lujaa valtiovaltaa tukevia näkemyksiä - joihin tosin liittyi ajatus, että "mitä kansa itse ei voi päättää puolestaan, sitä myöskään lainsäätäjä ei voi päättää kansan puolesta". Kantin myöhemmillä tulkitsijoilla on siis riittänyt pohdiskeltavaa, aivan kuten Hegelinkin. Nämä molemmat miehet työskentelivät riippuvuussuhteessa aikansa hallitsijoihin, joten eri aikoina syntyneiden kirjoitusten eroja voidaan ehkä arvioida tässä valossa. Julkaisemattomana Kantin "pöytälaatikkoon" jäi jopa kirjoitus, jossa hän salli kansalle oikeuden vastustaa lakeja, jotka eivät vastaa sen tahtoa.

Oikeuden alkuperä on Kantin mukaan moraalissa, ja hänen oikeusajattelunsa lähtökohtana on "moraalinen toiminta". Moraali ei ole Kantin mukaan mikään ihmisen luontainen ja alkusyntyinen ominaisuus vaan puhtaasti järjen tulosta ja vapaata luonnollisista mieltymyksistä. Moraalinen toiminta tapahtuu kunnioituksesta moraalilakia kohtaan, jonka ihminen on itse säätänyt. Säätämänsä lain kautta ihmisestä voi tulla vapaa positiivisesti, vapaa mieltymyksistään. Hänestä tulee moraalinen subjekti. Moraalisuuden kannalta ratkaisevaa on toiminnan motiivi.

Millainen toiminta sitten on moraalista, oikeaa?

Kant erottaa legaalisen ja moraalisen toiminnan toisistaan. Valtion säätämien lakien mukainen toiminta on hänen mukaansa legaalista, ja omantunnon säätämien lakien mukainen toiminta on moraalista. Oikeuden pätevyys on Kantin mukaan kuitenkin sekin peräisin moraalista, joten oma moraali ei voi antaa vapautta oikeudesta piittaamattomuuteen.

Kantin määrittelemä oikeuden yleinen periaate kuuluu: "Toiminta on aina oikeaa, kun se tai sen maksiimi mahdollistaa itse kunkin mielenvallan sovittamisen yhteen jokaisen muun mielenvallan kanssa universaalien lakien puitteissa". Tämän määritelmän lähtökohtana on lähinnä negatiivinen vapaus eli kunkin velvollisuus olla loukkaamatta toisten oikeuksia. Periaate ei velvoita moraaliseen toimintaan, positiivisen vapauteen. Näkemys on jossakin määrin liberalistinen, ja tämän ajatustavan mukaisesti Kant ei anna valtiolle Hegelin tapaan jumalallisia tai yli-inhimillisiä ominaisuuksia vaan pitää valtiota lähinnä välttämättömänä pahana, jota tarvitaan huolehtimaan siitä, että ihminen eläisi, jos ei moraalisesti niin vähintään ulkoisten lakien mukaisesti.

Kant ilmaisee oman käsityksensä moraalisuudesta seuraavilla kategorisilla imperatiiveilla: "Toimi vain sen maksiimin mukaan, jonka kautta saatat samalla toivoa, että se tulisi yleiseksi laiksi." "Toimi niin, kun toimintasi maksiimin tahdostasi pitäisi tulla yleiseksi luonnonlaiksi." "Toimi niin, että käytät ihmistä sekä omaa että jokaisen muun persoonaa, aina samalla tarkoitusperänä eikä koskaan pelkästään välineenä."

Vaikka Kant kieltääkin kansaa nousemasta lakeja ja hallitusvaltaa vastaan, hän kritisoi patrimoniaalista hallintotyyliä: "Hallinto, joka on rakennettu kansaan kohdistuvalle hyvälle tahdolle isän suhdetta lapsiinsa vastaavasti, ts. isällinen hallinto, jossa alamaiset alaikäisinä lapsina, kykenemättöminä erottamaan, mikä heille itse asiassa on hyödyllistä ja mikä vahingollista, pakotettaisiin käyttäytymään yksinomaan passiivisesti (...), on suurinta ajateltavissa olevaa despotismia."

Eikö suomalainen pamppu, poliisi ja pakko -politiikka ole juuri tätä?

Kant luettelee kolme "luovuttamatonta ihmisoikeutta", jotka voivat toteutua oikeudellisesti säädellyssä valtiossa ja kansalaisyhteiskunnassa. Ne ovat: a) Vapaus oikeutena olla kunnioittamatta muita kuin niitä velvollisuuksia, joihin itse on antanut suostumuksensa, ja mahdollisuutena toisen oikeuksia kunnioittaen tavoitella sellaista onnea kuin itse haluaa. b) Valtiokansalaisten oikeudellinen tasa-arvo. c) Itsenäisyys, kansalaisten riippumattomuutena.

"Luovuttamattomien ihmisoikeuksien" esittäminen on tavallaan ristiriidassa Kantin ehdotonta tottelevaisuutta vaativien lausuntojen kanssa. Edes luovuttamattomat ihmisoikeudet eivät Kantin mukaan salli kansan nousta tyranniansa vastaan, olipa sorto olisi kuinka sietämätöntä tahansa - paitsi jos vallankumous on laissa sallittu! Yhteiskunnallisen reformin on Kantin mukaan aina lähdettävä hallitsijasta. Myös Kantin aikana tapahtunut Ranskan vallankumous oli hänen mielestään väärin, vaikka sen päämäärät olivat oikeutettuja ja kannatettavia.

Luovuttamattomissa ihmisoikeuksissaan ja moraalin kategorisissa imperatiiveissaan Kant tunnustaa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ihanteet. Hän ei kuitenkaan usko, että näiden ihanteiden pohjalta voidaan hallita valtiota ja oikeuslaitosta. Ne perustuvat maallisempiin hyötynäkökohtiin.

Kant piti ihmiskunnan päämääränä yleistä kosmopolitismia ja ikuista rauhaa. Siitä huolimatta hän, kuten Hegelkin, ihaili sotaa ja sen nostattamaa sankaruutta:

"Jopa sodassa, jota käydään järjestyneesti ja kansalaisoikeuksien pyhittämiseksi, on jotakin ylevää, ja samalla se ylevöittää sotaa näin käyvän kansan ajattelutapaa sitä enemmän, mitä suurempiin vaaroihin se joutuu onnistuen niistä rohkeasti selviytymään: kun sitä vastoin pitkä rauha nostaa hallitsevan esiin pelkän kauppiashengen ja sen mukana alhaisen itsekkyyden, pelkuruuden ja hempeyden, alentaen näin kansan ajattelutavan."

133 vuotta myöhemmin eräs toinen suuri saksalainen, Adolf Hitler, esitti kirjassaan samanlaiset päätelmät rauhantilan kansaa rappeuttavasta vaikutuksesta. Vieläkö löytyy filosofeja, joille sota merkitsee siunausta? Vihreän ekofasismin "guru" Pentti Linkola ehkä?

Historiallisesti oikeusjärjestelmän katsotaan kasvaneen rikosoikeudesta. Oikeuden tehtävänä on ollut työnjaon ja siihen liittyvien alistussuhteiden ylläpitäminen.

Tunnetun saksalaisen sosiologin Max Weberin oikeussosiologiset teoriat pohjautuvat ajatukseen, että oikeus on lähtöisin tavoista. Weber katsoo, että kaikki pysyvät sosiaaliset suhteet edellyttävät tiettyä ennustettavuutta, ja tuo ennustettavuus edellyttää joitakin vakiintuneita tapoja toimia ja reagoida muiden toimiin. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei olisi mitään järkeä, jos kukaan ei voisi koskaan ennalta aavistaa, millaisen reaktion joku hänen toimensa muissa aiheuttaa. Ennustamattomuus onkin Weberin mukaan ainoastaan "mielisairaiden etuoikeus". Weber uskoo useimpien lakien syntyneen siten, että pitkään jatkuneista tavoista on tullut vähitellen sovinnais-sääntöjä, ja sovinnaissäännökset ovat aikaa myöten vahvistuneet oikeus-säännöiksi. Koska oikeussäännöt luovat tapoja, järjestelmä vahvistaa koko ajan itseään.

Lakien kehittymisen taustalla on myös uskonnollinen tekijä. Uskonto tuottaa ja vahvistaa niin tapoja, sovinnaissääntöjä kuin lakejakin. Eikä uskonnon merkitys ole vähäinen. Weber katsoo, että rikosoikeuden historiallisena lähteenä on nimenomaan maaginen usko. Rikoksen on katsottu olevan teko jumalia ja henkiä vastaan. Siviilioikeuden sen sijaan on ajateltu koskevan yksilöiden välisiä asioita, ja oikeuden tehtävänä on ollut näiden asioiden selvittäminen ja mahdollisesti riidanalaisen tilan palauttaminen ennalleen.

Kaikkein vähiten sitova ihmisten käyttäytymistä yhdenmukaistava asia on käyttäytymismuoto. Se voi olla vaikkapa ohimenevä muoti, eikä sen noudattamiseen ole minkäänlaista pakkoa. Tapa on jo astetta vakiintuneempi toiminnan yhtenäistäjä. Se on suhteellisen pysyvä ja pitkään kestänyt asia, mutta sitäkään ei ole aivan pakko noudattaa. Muut yhteisön jäsenet korkeintaan pyörittelevät päätään kohdatessaan kovin paljon vakiintuneista tavoista poikkeavaa toimintaa. Sen sijaan kun on kyse sovinnaistapojen eli konventionaalisten sääntöjen rikkomisesta, muu yhteisö reagoi. Se haluaa langettaa rikkojalle sanktioita. Mitään väkivaltaista koneistoa näiden sanktioiden toteuttamista varten ei kuitenkaan ole olemassa, vaan sanktiot riippuivat tilanteesta. Vasta kun sovinnaistavat on jalostettu oikeussäännöiksi, rangaistuskoneistokin on jo toiminnassa.

Max Weber ei pyri kiistämään sitä tosiasiaa, että lakien perimmäisenä tarkoituksena on valtasuhteiden säätely - ovathan nimittäin hänen määritelmänsä mukaan kaikki sosiaaliset suhteet perimmiltään valtasuhteita. Vallaksi Weber katsoo todennäköisyyden, että yksilö tai ryhmä kykenee toteuttamaan päämääränsä muiden vastustuksesta huolimatta. Tämä määritelmä kuvailee tavallaan vapautta. Toiseksi vallan ilmentymäksi eli auktoriteetiksi Weber kutsuu asetelmaa, jossa jokin yksilö tai ryhmä tottelee toisen yksilön tai ryhmän antamaa erityistä käskyä. Oikeus merkitsee Weberille yksilön vallan lähdettä eli resurssia, jota rajoittavat muiden vastaavat oikeudet. Tämä näkemys heijastelee ajatusta vallan rajallisuudesta ja kunkin vallan riippuvuudesta toisten vallasta.

Lukijan mieleen ehkä palautuu toisaalla tässä kirjoitelmassa esitetty teoria vapauden ja vallan synteesistä ja molempien rajallisuudesta. Siinä missä tämä teoria päätyi esittämään tasa-arvoa parhaana ja luonnonmukaisimpana ratkaisuna vallanjaon ongelmaan, Weber pitäytyy perinteisille linjoille ja hyväksyy ihmisten eriarvoisuuden. Hänen ihannemallinsa on valtiollinen hierarkkinen byrokratia.

Weber myötäilee Karl Marxin ajatuksia oikeusnormien suopeudesta omistavan luokan asialle. Oikeuden voima on Weberin mukaan talouden alueella yleensäkin heikompi kuin muilla sosiaalisten suhteiden alueella. Raha on tunnetusti suuri houkutin, joten taipumus luopua taloudellisista mahdollisuuksista laillisen toiminnan hyväksi on vähäinen. Kaikkein huonoimmin oikeus voi Weberin mukaan vaikuttaa taloudelliseen arvonmuodostukseen, sillä markkinoiden lait toimivat itsenäisesti, eikä kaikkien markkinavoimien hallinta ole lainsäätäjän käsissä.

Vaikka EU:sta ja sen komissaareista ja tuhansista direktiiveistä ei Weberin elinaikana 1800-luvulla vielä edes haaveiltu, hän ennakoi tulevan kehityksen. Hän näki markkinoiden laajenemisen suosivan paitsi taloudellisia monopoleja myös legitiimisen pakkovallan monopolisoitumista "yhdelle universalistiselle pakkolaitokselle". Markkinatalouden rakennekehitys vaatii Weberin mukaan yhä monipuolisempaa oikeusjärjestystä erikoiskoulutettuine ammatti-juristeineen.

Karl Marx on ehkä tunnetuin konsensuspohjaisen oikeuskäsityksen kriitikko. Yhdessä Friedrich Engelsin kanssa hän kirjoitti lukuisia porvarillista oikeusjärjestelmää arvostelevia kirjoitelmia. Marx liitti valtion synnyn erottamattomasti luokkayhteiskunnan syntyyn ja katsoi, että se poikkeaa tässä mielessä kaikista muista yhteiskunnan organisaatiomuodoista, kuten klaani- ja sukulaisjärjestelmistä. Marx ja Engels katsovat, että valtio aseistettuine sotilas- ja poliisivoimineen on väline, jolla taloudellisesti hallitseva luokka alistaa ja sortaa työväenluokkaa.

Marxilaisen teorian mukaan valtio ja oikeus kuuluvat erottamattomasti yhteen, ja valtion säätämät oikeusnormit, toisin kuin alkukantaisten yhteisöjen perinnäistavat, edustavat pelkästään valtion tahtoa, ja valtion tahto taas on yhtä kuin hallitsevan kapitalistiluokan tahto. Valtio määrittää hallitsevan luokan tahdon yleisenä tahtona.

Marx olettaa, että yhteiskuntahistoria on itse asiassa luokkataistelun historiaa, ja että tuotantosuhteet ja kunkin ihmisen paikka tuotantovoimien kentässä on taistelun moottorina. Marxin mukaan esikapitalistisissa yhteiskunnissa ihmisen asema määräytyi suoraan ja avoimesti maaomistuksen sekä sääty- ym. asemien perusteella. Taloudellinen valta ja väkivallan käyttöön perustuva valta eivät olleet selkeästi erillään toisistaan. Porvarillisissa yhteiskunnissa taloudellinen valta ja poliittinen valta ovat eriytyneet. Niissä kansalaiset ovat muodollisesti poliittisesti tasa-arvoisia, mutta taloudellisesti eriarvoisia. Yläluokalle ennen kuulunut oikeus väkivallan käyttöön on siirtynyt valtion väkivaltakoneistolle, joka käyttää väkivaltaa omistavan luokan etujen puolustamiseen. Kun isäntä ennen joutui itse ruoskimiaan tottelemattoman renkinsä, saman työn tekee nyt poliisi. Tämän prosessin myötä valtio on irtaantunut kansalaisyhteiskunnasta ja noussut sen yläpuolelle. Koska valtion toiminta tapahtuu koko ajan näennäisesti yleisen edun nimissä, omistavan luokan suosimista ei heti havaitse.

Marx olettaa, että kommunistisessa yhteiskunnassa valtio, omistavan luokan sortokoneisto, tulee lopulta tarpeettomaksi ja häviää. Vaikka Marx kaavailikin proletariaatin diktatuuria siirtymävaiheena kommunismiin, hän ei ehkä tullut ajatelleeksi, millaisia tekoja vallan makuun päässeet proletaarit ehtisivät tuolla sortokoneistolla tehdä. Tai jos hän sen tajusi, hänen moraalista tasoaan ei voida pitää kovin korkeana. Huonosta ei voi luoda hyvää. Jos perustukset ovat mädät, kaikki mitä niiden päälle rakennetaan myös mätänee. Tästäkö johtui sosialismin sortuminen?

Kuten on jo monesti todettu, poliittiset järjestelmät ovat lähtöisin resurssien niukkuudesta. Niukat resurssit ovat johtaneet kilpailuun, ja kilpailu on tuottanut voittajia ja häviäjiä - yläluokan ja alaluokan. Avoimessa järjestelmässä resurssit ovat rajattomat, joten keskittynyttä yhteiskuntaa ei synny.

Marx olettaa taloudellisten resurssien olleen ratkaisevia. Hän ajattelee, että yhteiskuntien syntysanat lausuttiin silloin, kun ihmiset alkoivat tuottaa ravintonsa sen sijaan, että he olisivat keränneet sen luonnosta. Siinä vaiheessa kun ihminen rajasi palan maata ja sanoi omistavansa sen, oltiin jälleen askelta lähempänä valtiota. Ja loppu onkin historiaa.

Mutta miksi huomio pitäisi keskittää vain taloudellisiin resursseihin? Alkuyhteiskunnissa ei ollut taloudellisia resursseja siten kun me ne ymmärrämme. Siellä ei tuotettu eikä varastoitu. Siellä ei myöskään ollut keskittynyttä valtaa. Samanaikaisesti kun taloudellisia resursseja alkoi kertyä, alkoi myös poliittinen valta olla mahdollinen. Siitä tuli resurssi siinä missä omaisuudestakin. Mikseivät ihmiset siis olisi kilpailleet myös siitä? Keskittyikö Marx niin kiihkeästi tuotantosuhteiden ja taloudellisen vallan analysoimiseen, että hän unohti kokonaan poliittisen vallan? Olivatko Hitler ja Stalin vain rikkaita kapitalisteja, jotka pyrkivät valtaan saadakseen pitää omaisuutensa? Vai olivatko he kapitalistien ase työväestön sortamisessa? Eikö Neuvostoliitto valtiona jo sinänsä todista Marxin valtioteorian vääräksi? Eihän taloudellisen tasa-arvon pitäisi synnyttää äärimmäisen keskittynyttä ja totalitaristista valtiota - eliitin diktatuuria.

Monet kansanedustajat istuvat pankkien ja suuryritysten hallintoneuvostoissa. Tällaisia palkintopaikkoja antamalla heistä on tehty suurpääoman sätkynukkeja. Yhdysvalloissa presidentit käyvät vaalikampanjaansa miljonäärien rahoilla. Miljonäärit ratkaisevat, kenestä tulee presidentti. Taloudellinen valta siis kieltämättä vaikuttaa lainsäädäntöön, mutta nimenomaan taloudellista valtaa koskevaan. Vuorineuvokset ja pankinjohtajat ovat kiinnostuneita ydinvoiman lisärakentamisesta ja työvoimapoliittisista ratkaisuista, mutta heitä eivät jostakin syystä kiinnosta poliisin valtuudet. Kapitalistit ovat antaneet tukensa jopa Adolf Hitlerin kaltaisille poliitikoille niin kauan kun heidän omat elintärkeät taloudelliset etunsa eivät ole vaarantuneet. Kapitalisti näkee rahan, mutta on usein poliittisesti sokea.

Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri poikkeaa jonkin verran eurooppalaisesta, sillä siellä kapitalistit osoittavat kiinnostusta muuhunkin kuin pelkkään talouspolitiikkaan. He tukevat rahoillaan Kansallisen Kivääriyhdistyksen ja muiden vastaavien painostusjärjestöjen toimintaa. Tässäkin tosin taustalla vaikuttavat taloudelliset edut sosialismin ja kommunismin pelkoineen.

Venäjän sekavissa oloissa poliitikot ovat kahmineet itselleen suunnattomia rikkauksia, ja monet rikkauksia hankkineet ovat pyrkineet vaikuttamaan politiikassa. Merkittäviä suomalaisia poliitikkoja on hakeutunut yksityisen sektorin johtotehtäviin, mutta suomalaiset talouden mahtimiehet eivät ole juuri pyrkineet poliittisesti näkyville paikoille, vaan he ovat tyytyneet vaikuttamaan taustalla. Poliittinen valta on resurssi siinä missä materiaalinen omaisuuskin, ja siitä taistellaan. Se on joiltakin osin yhteydessä taloudelliseen valtaan, mutta kuitenkin erillään siitä. Pienipalkkainen poliisi voi raahata suuripalkkaisen vuorineuvoksen putkaan siinä missä duunarinkin. Nykyaikainen väkivaltakoneisto ei ole kenenkään kuuliainen palkkarenki vaan se on yhä suurempaa itsenäistä valtaa käyttävä organismi, joka pyrkii automaatin tavoin kohti yhä suurempaa valtaa siellä missä se vain on mahdollista.

Kansanedustajatkin ovat säätämiensä lakien alaisia. Miksi he hyväksyvät lakeja, joilla heidän omaa vapauttaan vähennetään ja poliisin valtaa lisätään? Tätä pitäisi oikeastaan kysyä heiltä itseltään. Ilmeisesti lainsäädäntökoneisto toimii kuin automaatti ilman, että edustajat pystyvät hallitsemaan koko-naisuutta tai edes tajuamaan sitä. Jos kansanedustajille esitetään paketti kieltoja ja heiltä kysytään, hyväksyvätkö he paketin sellaisenaan, enemmistö ei ehkä ole valmis hyväksymään pakettia. Siinä saattaa nimittäin olla itse kullekin epämiellyttäviä kieltoja. Kuitenkin seuraavien kuukausien aikana kansanedustajat hyväksyvät tuon saman paketin, sillä sitä ei esitetä heille pakettina vaan yksittäisinä asioina. Tänään joku edustaja hyväksyy kiellon, josta ei juuri hänelle ole haittaa. Huomenna toiset hyväksyvät kiellon, josta ei juuri heille ole haittaa. Enemmistöt vaihtelevat ja kieltoverkko tiivistyy. Lakien valmistelijat kätkevät vapaudenrajoitukset ovelasti suurten laki-pakettien osaksi. Politiikan pelisäännöt vaativat, että on äänestettävä niin kuin puolueen johto määrää. Ja puolueen johtoa lobbaavat erilaiset virkamiehet, jotka haluavat itselleen lisää valtaa. Koneisto toimii kuin suuri eläin, jonka tahdottomia osia ihmiset ovat. Ja tuo eläin pyrkii kohti diktatuuria.

Helsingin Sanomain pääkirjoitustoimittaja Keijo Himanen toteaa lehdessään (17.4.1998), että vaikka poliisi on viime vuosina saanut merkittävästi uusia "työkaluja" toimintaansa, sen "ruokahalu toimintavaltuuksien laajentamiseksi kasvaa edelleen". Tällä kertaa ollaan valmistelemassa poliisin salakuunteluoikeuden laajentamista koskemaan myös talousrikoksia - ja "melkein mikä tahansa rikos saadaan helposti talousrikokseksi". Himanen toteaa, että talousrikokset olivat mukana salakuuntelulain valmisteluvaiheessa jo alunperinkin, mutta ne jätettiin tuolloin odottamaan, jotta lain läpimenoa ei olisi vaarannettu. Nyt kun salakuuntelulaki on ollut jonkin aikaa voimassa, "poliisi on katsonut ajan sopivaksi oikeuksien laajentamiselle."

Himanen katsoo, että poliisin oikeuksien jatkuva lisääminen ei ole yhdentekevää kansalaisten oikeusturvan kannalta. Hän muistuttaa aiemmin jo rikos-oikeuden professori Pekka Koskisen kiinnittäneen huomiota tähän asiaan - siis oikeusvaltion arvoihin. Koskinen on pohdiskellut poliisin toimintavaltuuksien lisäämistä ns. "dominoteorian" näkökulmasta, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että yksi poliisille myönnettävä valtaoikeus johtaa ennen pitkää ja yhä helpommin toiseen valtaoikeuteen, joka taas johtaa kolmanteen jne. Jokainen ajatteleva ihminen tajuaa, mikä tämän tien päässä lopulta odottaa.

Onko kaikkien "dominoilmiöiden" takana vain joukko vallanhaluisia yksilöitä? Mikä merkitys on järjestelmällä? Oliko esimerkiksi Natsi-Saksa vain satunnainen vallanhaluisten ihmisten keskittymä - vai jotain enemmän?

Yksittäisistä toimijoista muodostunut koneisto on enemmän kuin osiensa ja niiden ajattelun summa. Se on kuin omaan ajatteluun pystyvä olento, hirviömäinen peto, joka on alkanut toimia itsenäisesti ilman, että sen osat voisivat enää vaikuttaa siihen. Vaikka koneistossa toimivat ihmiset näkisivät, että koneiston toiminta johtaa jonkin alamaisen kohdalla katastrofiin ja erilaiseen päämäärään kuin on tarkoitettu, he eivät mahda asialle mitään, sillä lait ovat mitä ovat, ja asia kuuluu näiltä osin jollekin toiselle virastolle. Koneisto pilkkoo uhrinsa, eikä kukaan sen osista näe kokonaisuutta tai voi siihen vaikuttaa.

Koneiston jäsenet ovat vallanhaluisia ihmisiä, ja he valitsevat kulloinkin sen toimintamuodon, joka maksimoi heidän valtansa. Koneistoa ja sen osia ohjaa tietynlainen valtaevoluutio, jossa elämään jäävät valtaa tuottavat toiminnat, kun taas valtaa tuottamattomat toiminnat kuolevat. Se joka ei jatkuvasti taistele vallasta, menettää vähitellen entisenkin valtansa. Koneiston ainoa keino saada lisää valtaa on ahmia sitä ulkopuolelta, jolloin alamaisten vapaus vähenee.

Mistä tämä automaatti saa käyttövoimansa? Nykivätkö pahvisten kulissien takana naruista valtaa hamuavat poliisit saaden järjestelmän näyttämään eläimeltä ja toimimaan kuin eläin? Tanssivatko kansanedustajat ja virkamiehet tietämättään poliisin pillin mukaan? Ovatko he pelkkiä kumileimasimia todellisen vallan kuuluessa sisäministeriön poliisijohdolle? Eikö Suomi tällöin jo ole poliisivaltio!

Ihmisyksilön luontainen kilpailuvietti ja itsesuojeluvaisto ovat alunperin kehittyneet parantamaan hänen asemaansa olemassaolon taistelussa. Nämä vietit ovat olleet hyödyllisiä ihmisen eläessä perheestään huolehtivana yksilönä metsästäjä-keräilijäyhteisössä. Yhteiskuntarakenteiden muututtua peruuttamattomasti erilaisiksi myös viettien olisi pitänyt muuttua vastaamaan uutta tilannetta. Evoluution hitaus ei ole kuitenkaan tätä sallinut, vaan ihmisten perusvietit ovat yhä paremmin metsästäjä-keräilijätalouteen kuin moderniin kaupunkikulttuuriin sopivia. Vietit, jotka alunperin kehittyivät suojaamaan ihmistä, voivat nyt koitua hänen tuhokseen.

Hirmuvaltaan tähtäävä vallanpitokoneisto käyttää taitavasti hyväkseen alamaistensa luontaista kilpailuviettiä ja itsesuojeluvaistoa. Nämä vaistot estävät ihmisiä toimimasta spontaanisti muiden kuin itsensä ja perheensä puolesta, ja näin pieni vallankäyttäjäkoneisto pystyy tuhoamaan paljon itseään suurempia ryhmiä paloittelemalla ne ensiksi pienempiin osiin ja tuhoamalla ne sitten yksitellen. Tämän "hajota ja hallitse" -periaatteen avulla eurooppalaiset siirtomaavallat pystyivät alistamaan itseään monta kertaa suurempia maita - esimerkiksi Britannia Intian. Samaa ajatusta hyödynnettiin myös silloin, kun kansallissosialistien organisoima suhteellisen pieni tuhoamiskoneisto tappoi miljoonia juutalaisia Euroopassa. Toiminnan kaavaa voisi nimittää "pienten askelten politiikaksi". Vaikka uhrit sisimmässään tietävät toiminnan tähtäävän kaikkien heidän tuhoamiseksi, he suostuvat näkemään vain yksittäiset toimet, joita eri yksilöille tehdään eri aikoina.

Tehokkaaksi havaittu pienten askelten politiikka on myös nykyaikaisen "valtiopedon" toiminnan perusta sen vahvistaessa diktatuuriaan. Kaikki näkevät, mistä on kyse, mutta kukaan ei suostu tajuamaan kokonaisuutta. Yksittäiset kieltotoimet nähdään vain yksittäisinä kieltotoimina. Yhdestä tällaisesta kieltotoimesta - lakiehdotuksesta "rikollisjärjestöihin kuulumisen rankaisemiseksi" - Helsingin Sanomain pääkirjoitus (22.3.1998) toteaa:

"Rikoslain avunantopykälä joudutaan muokkaamaan uusiksi. Se heijastuu taas poliisin työhön tavalla, joka ei ole kansalaisten oikeusturvan kannalta pelkästään myönteistä. ...Uusi laki antaisi poliisille nykyistä väljemmät tulkintavaltuudet. Poliisi voi laajentaa syyllisiksi epäiltyjen joukkoa lähes rajattomasti - saahan poliisi ryhtyä tutkimaan ja käyttämään pakkokeinoja silloin, kun on syytä epäillä rikoksen tapahtuneen. Itse rikokseen täysin syytön voi tällä perusteella joutua ikävällä tavalla poliisin kanssa tekemisiin." Maan suurin päivälehti toteaa, että uusi laki aiheuttaisi lisäongelmia eläinaktivistien tapaisille järjestöille, sillä se antaisi mahdollisuuden tuomita myös ne järjestön jäsenet, jotka eivät ole osallistuneet aktiivisesti rikokseen. Lehti pohtii, tuomittaisiinko tällöin myös ne jäsenet, jotka käyvät järjestön kokouksissa mutta jotka eivät osallistu iskujen suunnitteluun.

Laki rikollisjärjestöihin osallistumisen rankaisemiseksi on vain yksi laki kymmenistä ja sadoista laeista, jotka pala palalta muuttavat "demokraattista" yhteiskuntaamme totalitääriseksi poliisivaltiodiktatuuriksi. Ja tämäkin laki näyttää herättävän vain laimeata pohdiskelua aivan kuin ovat herättäneet aiemmatkin lait, joilla kansalaisten vapautta on muutettu poliisin vallaksi. Ihmiset näkevät yksittäiset lait, mutta he eivät näe laeista vähitellen muodostuvaa vankilaa.

Eihän Hitlerin Saksakaan ollut kuin joukko yksitellen säädettyjä lakeja!