Vallanjako

Poliittisissa järjestelmissä on aina kyse vallan jakamisesta, ja järjestelmät eroavat toisistaan oikeastaan vain siinä, miten ja millä perusteella ne haluavat vallan jakaantuvan.

Ennen kuin lähdemme rakentamaan mallia siitä, kuinka valta jakaantuu tai kuinka sen pitäisi jakaantua, tarkastelkaamme mitä valta oikeastaan on.

Valtaa on määritelty ja luokiteltu monella tavoin. Yleistäen vallalla on ymmärretty vallankäyttäjän kykyä saada vallankäytön kohde toimimaan haluamallaan tavalla. Suomalaiset tutkijat Paloheimo ja Wiberg (1997) määrittelevät vallan mahdollisuudeksi vaikuttaa ja vallankäytön täytäntöön pannuksi vaikuttamiseksi. Vallan lajeina he luettelevat rankaisemisen, palkitsemisen, auktoriteetin, sosiaalistamisen ja sääntelyn.

Mitä valta lopulta oikeastaan on? Alkuperäinen valta, jolla simpanssiyhteisön johtava uros pitää yllä asemaansa, on väkivalta. Ilman väkivaltaa johtajuutta ja eriarvoisuutta ei olisi olemassa. Vasta tämän jälkeen tulevat mahdolliset muut vallan lajit, kuten palkitseminen, pelottelu ja rauhanomainen taivuttelu. Ja mikä pätee simpanssiyhteisöön, pätee myös ihmisyhteisöihin.

Monen muun luokittelun lisäksi valtaa voidaan arvioida virallisuuden ja väkivallan ulottuvuudella. Valta on "virallista" silloin kun yhteisön jäsenten enemmistö hyväksyy sen tai alistuu siihen. Valta pohjautuu väkivaltaan silloin, kun se perustuu vallan kohteen fyysisen vahingoittamisen mahdollisuuteen. Valtiota ylläpitävä "institutionaalinen valta" täyttää nuo kaksi ehtoa. Myös rikollisjärjestön valta perustuu monesti väkivaltaan, mutta se ei ole virallista eli yhteisö ei yleisesti hyväksy sitä. Virallista väkivallatonta valtaa on taloudellinen valta. Rikkaus ja raha merkitsevät yleisesti hyväksyttyä, väkivaltaan perustumatonta valtaa - mitä rahalla ostetut yksityiset "väkivalta-palvelut" sen sijaan eivät ole. Epävirallista ja väkivaltaan perustumatonta valtaa on ns. talousrikollisuus. Samaan vallan lajiin kuuluu myös arvovalta ja sen mukanaan tuoma vaikutusvalta määrästä riippumatta. Suuri arvovalta voi tuottaa haltijalleen myös muita vallan lajeja, mutta itsessään se kuitenkin on vain epävirallista ei-väkivaltaista valtaa.

Monet filosofit ovat pohtineet vapauden käsitettä ja nähneet siinä erilaisia puolia. Vapaus on luokiteltu negatiiviseksi ja positiiviseksi sen mukaan, onko se vapautta jostakin vai vapautta johonkin. Liberalistinen aateperinne on korostanut negatiivisten vapauksien merkitystä, ja näitä vapauksia onkin kirjattu eri maiden perustuslakeihin. Liberalististen ihanteiden mukaan ihmisen tulisi saada itse päättää niistä asioista, jotka koskevat vain häntä itseään. Teot, joista on haitallisia vaikutuksia toisiin ihmisiin, eivät sen sijaan koskaan voi olla tekijän "oma asia". Kansalaisvapauksiin nihkeästi suhtautuvissa sosialistimaissa on painotettu positiivisia vapauksia eli vapautta opiskeluun, vapautta työhön, vapautta toimeentuloon jne.

Aikojen kuluessa vapauden käsitteelle on annettu myös muita ulottuvuuksia kuin edellä mainitut. Saksalainen filosofi G.W.F. Hegel on määritellyt negatiivisen vapauden ymmärryksen vapaudeksi tai tyhjäksi vapaudeksi, "joka voidaan nähdä teoriana intialaisen puhtaan mietiskelyn uskonnollisuudessa" - mitä Hegel tällä sitten tarkoittaakin. Kun tämä negatiivinen vapaus kääntyy todellisuuteen siitä tulee Hegelin mukaan yhteiskuntajärjestyksen täydellisen tuhoamisen vimmaa. Vaikka tällä negatiivisella tahdolla olisi positiiviseksi luulemiaan päämääriä, kuten tasa-arvo tai uskonnollinen elämä, se ei pysty muuhun kuin tuhoamiseen. Vain tuhotessaan jotakin sillä on Hegelin mukaan tunne läsnäolostaan. Mielivaltaista tahtoa, silloin kun se oletetaan vapaudeksi, voi Hegelin mukaan kutsua lähinnä harhakuvitelmaksi.

Hegel ei tarjoa mitään helppoa mallia vapaudelle. Hän toteaa: "Kun kuulee sanottavan vapauden olevan sitä, että voi tehdä mitä tahtoo, niin tällaista käsitystä voi pitää vain ajatuksen sivistyksen täydellisenä puutteena vailla pienintäkään aavistusta sinänsä ja itselleen vapaasta tahdosta, oikeudesta, siveellisyydestä jne." Hegelille vapaus on välttämättömyyden tajuamista. Ja koska Hegel pitää valtiota ihmiskunnan korkeimpana saavutuksena, valtio on hänelle "konkreettisen vapauden todellisuus".

Joku voisi kysyä, oliko Neuvostoliiton pakkotyöleirillä raatava vankikin vapaa, jos hän vain tajusi "välttämättömyyden"?

Valta voidaan (välittämättä siitä, mitä Hegel on sanonut) nähdä mahdollisuudeksi tai vapaudeksi toimia muiden estämättä. Jos maailmassa olisi vain yksi ihminen, hänen vapautensa toimia olisi rajaton, sillä kukaan ei olisi estämässä häntä. Jos maailmaan ilmestyisi toinen ihminen, ja alkuperäisen ihmisen vapaus olisi edelleen rajaton, muuttuisi tämän alkuperäisen ihmisen rajaton vapaus rajattomaksi vallaksi tuota toista ihmistä kohtaan. Jos nämä ihmiset sen sijaan sopisivat, että kumpikin lähtee omille teilleen eikä puutu toisensa tekemisiin, alkuperäisen ihmisen rajaton valta puoliintuisi, ja muuttuisi toisen ihmisen lisääntyneeksi vapaudeksi. Tällöin kummallakin ihmisellä olisi yhtä paljon vapautta mutta myös yhtä paljon valtaa. Heidän kahden ihmisen maailmassaan vallitsisi tasa-arvo.

Siksikö todellisessa maailmassa ei voi vallita tasa-arvoa yksilöiden välillä, koska ihmisiä on enemmän kuin kaksi? Voitaisiinhan vapaus jakaa useampaankin osaan kuin kahtia.

Edellä oleva tarkastelu osoittaa, että toimintavapaus on katoamatonta. Jos joltakin yksilöltä katoaa toimintavapautta, jossakin muualla on pakko olla muita ihmisiä, joiden toimintavapaus saman verran lisääntyy. Se milloin toimintavapautta voidaan nimittää vapaudeksi ja milloin vallaksi, voidaan ratkaista edellä esitetyn kahden ihmisen esimerkin pohjalta. Silloin kun toisella on vapautta enemmän kuin toisella, hänellä voidaan ajatella olevan valtaa tuota toista kohtaan. Monijäsenisessä yhteisössä vallaksi voidaan katsoa se vapauden osa, joka ylittää sen vapauden, mikä tulisi kaikkien osaksi, jos vapaus jaettaisiin ehdottomasti kaikille tasan.

Toimintavapauden häviämättömyys pätee kaikkiin aiemmin selostettuihin vallan lajeihin, mutta tavat joilla vapaus voi vaihtaa omistajaansa eroavat. Taloudellista valtaa tai arvovaltaa voi saada omalla toiminnallaan puuttumatta suoraan toisen ihmisen vapauteen. Joku voi esimerkiksi hankkia arvostusta tai omaisuutta yksinkertaisesti luomalla sitä lisää; siis tekemällä jotain arvostettavaa tai aineellista. Näin hankkimallaan arvostuksella tai materialla hän sitten parantaa omaa suhteellista asemaansa yhteisössä eli hän saa itselleen aiemmin toisille kuulunutta arvostusta tai rikkautta. Kuitenkaan hän ei ole suoraan ottanut näihin vallan lajeihin kuuluvia asioita muilta vaan hän on ansainnut kaiken omilla teoillaan.

Väkivaltaan perustuvaa virallista valtaa ei voi "luoda" tyhjästä kuten omaisuutta, vaan se on tavalla tai toisella otettava joltakin, joka todennäköisesti ei siitä mielellään luopuisi. Vallan ottaminen ei nykyaikaisissa yhteiskunnissa tarkoita avointa nyrkkitappelua, vaan se voi tapahtua monimutkaisten poliittisten juonittelujen avulla niin, että valtaansa menettänyt tajuaa asian vasta kun se on jo tapahtunut. Yhtä lailla simpanssilauman johtava uros kuin nykyaikaisen tasavallan päämieskin joka tapauksessa pitää kynsin ja hampain kiinni vallastaan eikä luovuta sitä suosiolla. Virallisen väkivaltaan perustuvan vallan puolesta ollaan valmiit tappamaan, sillä se on kaikkein alkuperäisin ja arvostetuin vallan laji. Kun jatkossa käsitellään valtaa ja sen jakaantumista, tarkoitetaan yleensä nimenomaan tätä viimemainittua vallan lajia, ellei muuta mainita.

Miten vallan sitten pitäisi jakaantua?

Yhteistä eri vallanjakoteorioille on oikeastaan vain se käsitys, että miten tahansa valta jaetaankin, sitä ei voida koskaan jakaa tasan. Ranskalainen valtiotietelijä Maurice Duverger aloittaa teoksensa "Poliittiset järjestelmät" seuraavilla lauseilla:

"Jokaisessa sosiaalisessa ryhmässä - pienessä tai suuressa, alkukantaisessa tai korkeatasoisessa, tilapäisessä tai pysyvässä - syntyy perustava ero 'hallitsevien' ja 'hallittujen' välillä. Olkoon kysymyksessä urheiluseura tai uskonlahko, osakeyhtiö tai ammattiyhdistys, vanhan ajan kaupunkivaltio tai uuden ajan kansakunta, niin aina havaitaan ihmisiä, jotka käskevät ja toisia, jotka tottelevat. Erilaistuminen voi olla jyrkkä tai lievä, ja valta voi olla seikkaperäisesti tai vaillinaisesti järjestetty - mutta aina on olemassa järjestettyä valtaa."

Kun kirja aloitetaan tällaisilla sanoilla, jatkostakin voi jo päätellä yhtä ja toista. Ainakin anarkistien ja muiden valtion "lopettajien" on turha etsiä teoksesta vahvistusta uskolleen.

Vallanjaon väistämättömyyden julistettuaan Duverger toteaa Durkheimin koulukunnan sosiologien esittäneen, että ihmiskunnan aamuhämärässä keskittynyttä valtaa ei olisi ollut, ja että vallan keskittyminen olisi vasta myöhempien aikojen ilmiö. Duverger myöntää ajatuksen houkuttelevaksi mutta mahdottomaksi todistaa. Sitävastoin hän toteaa, että kaikista tähän saakka havainnoiduista ns. alkukantaisista yhteiskunnista on löydetty henkilöityneen vallan piirteitä.

Onko Duverger - joko käyköön tässä esimerkkinä valtio-opin teoreetikoista yleisemminkin - oikeassa? Emmekö hänen logiikkaansa seuraten voi väittää, että kivikaudella saattoi hyvinkin olla autoja, koska meillä ei ole todisteita siitä, ettei niitä ollut? Käytännössä kuitenkin tiedämme, että kivikaudella ei voinut olla autoja, koska ihmisillä ei ollut tiedollisia ja teknisiä edellytyksiä niiden valmistamiseen. Liikkumisen tarve kuitenkin oli jo tuolloin olemassa, ja teknillisten taitojen vähitellen kehittyessä tuo tarve konkretisoitui laivoiksi, juniksi, autoiksi ja lentokoneiksi.

Edellä selostetun logiikan mukaisesti pystymme päättelemään, että kivikaudella ei voinut olla organisoituja valtakeskittymiä, koska niiden syntymiselle ei ollut edellytyksiä. Halua toistensa alistamiseen ihmisillä kylläkin on ollut, koskapa elinolosuhteiden vähitellen muututtua tuo halu on konkretisoitunut päällikkökyliksi, kaupunkivaltioiksi, kansallisvaltioiksi ja liittovaltioiksi.

Duvergerin toinen väite, että kaikissa mahdollisissa yhteenliittymissä on käskijöitä ja käskettäviä ja yleensäkin organisoitua valtaa, vaatii kylläkin vallan käsitteen melkoista venyttämistä. Onhan olemassa paljon vapaaehtoista yhdistys- ja harrastustoimintaa, jossa minkäänlaista vallankäyttöä - käskijöitä ja käskettäviä - on hyvin vaikea havaita.

Epävirallisiin vapaa-ajan hankkeisiin liittyneet ihmiset ovat yleensä mukana toiminnassa siksi, että he haluavat edistää jotain yhteistä asiaa. Kaikki tuovat hankkeeseen oman panoksensa, mutta ovat samalla muiden panoksista riippuvaisia. Kukaan ei voi ruveta rajattomasti "käskemään" muita tai pian hänellä ei enää ole käskettäviä. Vapaaehtoinen yhteenliittymä ei toimi samalla tavalla organisoidusti kuin yhtiö tai armeija, joissa taloudellinen palkitseminen tai pakko ovat toiminnan tärkeimmät motiivit. Vapaaehtoisissa yhteenliittymissä toiminnan pääasiallisina motiiveina ovat yhdessäolo ja myönteiset ihmissuhteet (voivathan ihmiset nimittäin harrastaa ilman seurojakin). Jos nämä asiat eivät ole kunnossa - esimerkiksi siksi, että joku yrittää liikaa dominoida muita - yhteenliittymä hajoaa.

Ihmisten luonteissa on eroja, ja jotkut ovat jo lapsesta saakka enemmän hallitsevia kuin toiset. Olisi kuitenkin tarkoitushakuista johdatella tästä luonteiden erosta jonkinlainen vallankeskittymisautomaatti, joka käynnistyy aina kun kaksi tai useampi ihminen rupeavat tekemään jotain yhdessä. Organisoituneeseen valtaan tarvitaan sentään paljon enemmän.

Kaikkien hienojen vallanjakoteorioiden ja valtiomuotojen taustalla on kolme eri mahdollisuutta jakaa valta yhteisössä. Ne ovat vähemmistövalta, enemmistövalta ja tasattu valta. Valtiollisissa järjestelmissä on toistaiseksi toteutettu ainoastaan ensin mainittua vaihtoehtoa. Kaikki nämä vallanjakotavat sisältävät tietyn jännitteen ja vaativat varmistamistaan väkivallan avulla. Vähemmistövallassa enemmistö tai muut vähemmistöt aiheuttavat paineita vallanpitäjille. Enemmistövallassa vähemmistöt aiheuttavat paineita enemmistöä kohtaan. Vallan ollessa tasattu vähemmistöt ja enemmistö(t) yrittävät saada sen itselleen.

Vallan ajatteleminen ihmisten vapauksien erona on lähellä Hobbesin aikoinaan esittämää näkemystä, jonka mukaan vallalla tulee ymmärtää sitä osa ihmisen vallasta, joka ylittää toisen ihmisen vallan. Hobbesin mukaan ihminen on alati lisää valtaa haluava olento, jonka vallanhimo ei johdu vallan haluamisesta itsestään vaan halusta turvata olemassaoleva valta - jonka voi turvata vain haluamalla yhä lisää valtaa. Melkoinen kierre siis. Eikä Hobbes ole ainoa, joka on kiinnittänyt huomiota vallanhimoon. Myös 1900-luvun tunnettu filosofi Bertrand Russel on pitänyt sitä avaimena politiikan ja yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimiseen.

On oikeastaan samantekevää, mistä ihmisen pyrkimys valtaan, vallanhimo, on lähtöisin. Joku voi olla sitä mieltä, että halu vapauteen ja valtaan on evoluution tuloksena osa ihmisen geeneettistä perimää. Onhan lähes koko ihmiskunnan historia yhtä pitkää ja usein väkivaltaista valtataistelua niin isoissa kuin pienissäkin asioissa. Kaikesta tästä huolimatta joku voi uskoa, että ihmiset sittenkin kykenevät elämään tasa-arvoisena toistensa kanssa - koska tällainenkin elämänmuoto on joskus jossakin onnistunut. "Vallanhimon" geeniä ei toistaiseksi ole pystytty toteamaan, joten olettamukset ihmisen luonteesta on tyydyttävä johdattelemaan hänen toiminnastaan - ja tällöin jää aina tilaa tulkinnoille. Ihmisen perinnöllinen luonne ei toisaalta ehkä olekaan ratkaisevin tekijä vallanjakoa ajatellen, vaan taustalla voivat vaikuttaa aivan toisenlaiset mekanismit.

Paloheimo ja Wiberg johdattelevat valtion synnyn ihmisten tarpeesta suojautua ja organisoitua. He toteavat ihmisten taistelleen keskenään eläinten tapaan reviireistä, elintilasta ja ravinnosta jo keräilytalouden aikakaudella ennenkuin poliittisia organisaatioita oli lainkaan olemassa. Ryhmässä eläminen on parantanut tällöin mahdollisuutta suojautua ulkoisia vihollisia vastaan ja helpottanut työnjaon kehittymistä. Ryhminä eläessään ihmiset ovat saattaneet organisoitua. Maanviljelyskulttuurin vakiintuminen aikanaan on lisännyt työnjakoa, ja vähitellen on kehittynyt organisoituja hallinnan ja yhteistoiminnan tapoja - vaikka kukaan ei ole ajatellut olevansa perustamassa valtiota. Maanviljelyyn siirtyminen on johtanut taloudellisen ylijäämän kasvamiseen, ja se puolestaan ulkoisen uhkan ja väkivallan lisääntymiseen. Aikaa myöten vaatimattomat kylä- ja heimopäälliköt ovat muuttuneet entistä suurempien kyläryhmien päälliköiksi. Yhteistyö ja vihanpito ovat organisoituneet. Samaa koneistoa on käytetty sekä yhteistyön että vihanpidon välineenä. Vuosituhansien aikana kehitys on johtanut erilaisten välimuotojen - imperiumit, kaupunkivaltiot, feodaalivaltiot - kautta nykytyyppiseen valtioon.

Paloheimo ja Wiberg kuvailevat kehityksen pienistä alkukantaisista keräilijäryhmistä nykyaikaisiin yhteiskuntiin todennäköisesti jotakuinkin oikealla tavalla mitä itse tapahtumiin tulee. Heidän analyysistään on kuitenkin vaikea löytää selkeää vastausta siihen, mikä on ollut tämän kehityksen moottori. Miksi ihmiset ovat organisoituneet? Miksi on kehittynyt organisoituja hallinnan ja yhteistoiminnan tapoja? Miksi kyläpäälliköistä on tullut entistä mahtavampia?

Simpanssiyhteisössä ei ole muunlaista pysyvää työnjakoa kuin mitä naaraiden urosten biologinen rooli edellyttää. Simpanssiyhteisössä ei organisoiduta, vaan toiminta on spontaania. Sotaretkien ja metsästyksen edellyttämä työnjako ja yhteistyö on vapaaehtoista. Kuitenkin simpanssiyhteisössä on johtaja, jonka asema perustuu muiden väkivaltaiseen alistamiseen. Vallankäytön näkökulmasta simpanssiyhteisö muistuttaa valtiota - vailla Paloheimon ja Wibergin mainitsemia syitä.

Jos on olemassa rajallinen määrä resursseja tai hyödykkeitä, syntyy automaattisesti kilpailua siitä, kuka pääsee näitä asioita parhaiten hyödyntämään. Tämä on kaikkialla luonnossa vallitseva laki - tai jos halutaan sanoa: luonnonlaki. Jotta jonkin lajin tai ryhmän keskuuteen syntyisi valtajärjestelmä, tämän lajin tai ryhmän on elettävä maantieteellisesti tai muulla tavoin rajatulla alueella, jonka sisällä on niukkuutta hyödykkeistä. Hyödykkeet eivät tässä tarkoita pelkästään konkreettisia esineitä vaan aivan mitä tahansa asioita, joilla on yleistä haluttavuutta. Kun nämä kaksi edellytystä, rajattu tila ja rajatut resurssit, ovat olemassa, alueella asuvien kesken syntyy väistämättä kilpailua, ja tämä kilpailu tulee tuottamaan voittajia ja häviäjiä - eli niitä joiden vallankäyttö toteutuu ja niitä, jotka joutuvat luopumaan oikeuksistaan.

Edellä selostettu periaate pätee niin eläimiin kuin ihmisiinkin. Simpanssiyhdyskunta asuu rajatulla alueella, ja yhdyskunnan urosten kesken on kilpailua naaraista. Niinpä kehittyy väistämättä vallankäyttöä, joka johtaa pysyviin arvoasetelmiin. Kurkipopulaation jäsenet (kurki on pitkäikäinen ja yksiavioinen eläin) sen sijaan asuvat yhteisiä muuttomatkoja lukuun ottamatta hajallaan luonnossa, eikä niillä ole tiettyä rajattua yhteistä asuinaluetta, jolta niiden kaikkien olisi hankittava ravintonsa tai puolisonsa. Näiden lintujen keskuuteen - vaikka ne muiden eläinten (ja ihmisten) tavoin kilpailevatkin puolisoista - ei kehity pysyviä yhteisötyyppisiä valtajärjestelmiä. Sama sääntö näkyy myös ihmisyhteisöissä. Keräilytalouksissa, joissa elämä perustuu vaeltamiseen rajaamattomalla alueella, ei yleensä ole kehittynyt yhtä kiinteitä valtiotyyppisiä hierarkkisia rakennelmia kuin kiinteään kylä- tai kaupunkityyppiseen asumismuotoon ryhtyneiden ihmisten keskuudessa. Rajattomassa tilassa elävän alistetun yksilön on helppo mitätöidä alisteinen asemansa yksinkertaisesti häipymällä jonnekin alistajansa ulottumattomiin. Näin kehitteillä oleva "valtion" alkumuoto ainakin hänen osaltaan häviää, ja alistussuhteet yleensäkin jäävät rajallisiksi.

Nykyisissä yhteiskunnissamme sekä maantieteellinen tila että elämiselle välttämättömät resurssit ovat rajalliset, ja tämä asetelma on omiaan ylläpitämään jatkuvaa kilpailua eri asioista. Elämisen muoto kehittyy väistämättä eriarvoisuuteen, vallankäyttöön ja alistussuhteisiin perustuvaksi.

Olosuhteille emme voi mitään, joten meidän tehtäväksemme jää päättää, mikä tapa jakaa resurssit on ihmisten kannalta paras; antaako kaikki vapaus muutamille, antaa kaikki vapaus enemmistölle vai jakaa vapaus tasan. Se, mihin näistä ratkaisuista päädytään, on arvostuskysymys. Monet yhteiskuntateoreetikot näyttäisivät pitävän vapauden jakamista tasan parhaimpana ja inhimillisimpänä ratkaisuna, mutta he eivät usko sen olevan mahdollista. Niinpä he kannattavat toiseksi parhaana pitämäänsä vaihtoehtoa eli edustuksellista demokratiaa; kaiken vallan antamista tietyillä ennakkoehdoilla muutamille, joita enemmistö saa kontrolloida. Järjestelyn yksityiskohtiin mentäessä yksimielisyys sitten loppuukin.

Valtiotieteilijä Jan-Magnus Jansson pitää parlamentaarista vähemmistövaltaa lähinnä teknisenä välttämättömyytenä: "Väite, että vähemmistöt aina hallitsevat enemmistöjä, sivuuttaa toisaalta aivan liikaa lukumäärän merkityksen varsinkin nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa valtaresurssit jakautuvat tasaisemmin kuin ennen. Mutta se tähdentää sitä oleellista tosiasiaa, että jokaisessa organisaatiossa esiintyy eriarvoisuutta valta-asemassa jo yksinomaan sen teknisen välttämättömyyden vuoksi, että tietyt henkilöt toimivat organisaation johtajina." Demokratian peruskysymys on sovittaa tämä tekninen välttämättömyys alamaisten kontrollin vaatimukseen.

Valtio on maantieteeseen, populaatioon, sosiaalisiin suhteisiin ja resursseihin perustuva alue, jonka sisällä vaikuttaa lukematon määrä pienempiä, eri tavoin rajattuja alueita. Koska ihmisten kyvyssä ja halussa henkilökohtaisen vapauden säilyttämiseen ei valtiollisessa mittakaavassa yleensä tapahdu kovin nopeita muutoksia, muutokset valtasuhteissa jollakin valtion sisäisellä alueella pyrkivät heijastumaan käänteisesti jonkin toisen alueen valtasuhteisiin. Taistelu resursseista - tässä tapauksessa vapaudesta - ohjautuu aina sinne, missä resursseja on helpoimmin saatavilla. Kun ihmisiltä - olivatpa he vallankäyttäjiä tai alamaisia - kielletään asioita, joita he ennen ovat saaneet vapaasti tehdä, he pyrkivät etsimään korvaavia vapauksia joiltakin muilta alueilta. Tai kun ihmiset saavat uusia vapauksia, heidän vastarintansa jollakin muulla alalla tapahtuvaa vapauden rajoittamista kohtaan heikkenee. Tavallisten kansalaisten vapautuminen on siis lähes aina pelkästään näennäistä, sillä kun yhden organisaation valta vähenee, jonkun toisen valta kasvaa.

Janssonin mainitsema valtaresurssien jakaantuminen tasaisemmin kuin ennen, ei juuri heijastu tasa-arvoon. Onhan vallan kannalta oleellisin valtaresurssi, laillinen väkivalta, joka tapauksessa aina pienen johtavan luokan etuoikeus.

Johtajuuden riippuvuus hallittavistaan voidaan nähdä monella eri tavalla. Saksalais-italialainen teoreetikko Robert Michels on vuonna 1911 ilmestyneessä teoksessaan "Puoluelaitos nykyajan demokratiassa" tuonut poliittiseen käsitteistöön sanat "oligarkian rautainen laki", joilla hän on tarkoittanut parlamentaariseen järjestelmään sisältyvää "luonnonlakia", jonka mukaan harvainvaltaiset tendenssit muuttavat vähitellen parhaankin edustuksellisen järjestelmän pelkäksi johtajiensa vallantavoittelukoneistoksi, jossa kansalaisten etu unohtuu. Hänen mukaansa valta puolueissa liukuu väistämättä aktiivisimmille, kyvykkäimmille ja vallanhimoisimmille henkilöille, joista tulee ennen pitkää korvaamattomia ammattipoliitikkoja. Michels katsookin, että ainoastaan välitön demokratia voisi toteuttaa kansan suvereenin tahdon. Koska sellainen kuitenkin voi toteutua vain pienissä yhteisöissä, Michels menee toiseen äärimmäisyyteen ja hyväksyy valtiomuodoksi karismaattisen johtajan diktatuurin. Tällainenkin järjestelmä toteuttaa hänen mielestään paremmin kansan tahtoa kuin edustuksellinen demokratia.

Vaikka monet myöhemmät tutkijat ovat nähneet Michelsin ajatuksissa paljon totuutta, hänen käsityksiään on myös kritisoitu. Paloheimo ja Wiberg esimerkiksi ovat verranneet puolueita yrityksiin, jotka kilpailevat asiakkaista. Heidän mukaansa puolue, jonka "tuote" ei herätä kiinnostusta, menettää asiakkaita. Tämä karsii markkinoilta ne puolueet, joiden ainoa tavoite on alaston vallan tavoittelu.

Ehkä edellä esitetty pitää jossakin määrin paikkansa. Kun verrataan puolueita kaupallisiin yrityksiin, on kuitenkin huomioitava eräitä seikkoja. Ensinnäkin kuluttajansuojasäädökset eivät koske poliittisia puolueita, vaan ne saavat vapaasti esittää vaikka kuinka harhaanjohtavaa tietoa tuotteistaan - ja ne tunnetusti esittävät. Mitään palautus- tai valitusoikeutta asiakkailla ei ole. Kauppaa käydään vain kerran neljässä vuodessa, ja silloin näyteikkunat yleensä koristellaan houkutteleviksi. Johtavaan asemaan päässeet puolueet tekevät koko ajan kaikkensa estääkseen uusien tuotteiden tulon markkinoille. Kaikesta tästä huolimatta yleinen kiinnostus puolueiden tarjoamiin tuotteisiin laskee, ja yhä useammat asiakkaat etsivät hyödykkeitään vaihtoehtoisilta markkinoilta.

Adolf Hitlerin johtamat kansallissosialistit muuten saivat aikoinaan 43,9 % kannatuksen vapaissa vaaleissa. Eikö heidän jos kenen päämääränä ollut alaston vallantavoittelu?

Johtajuuden ja alamaisten kontrollin yhteen sovittaminen on vain yksi demokratian ongelmista. Toinen ongelma on vähemmistöjen huomioiminen. Itse demokratian perusajatus, päätösten tekeminen enemmistön äänillä, ei nimittäin juuri ota huomioon niitä, jotka ovat päättäjien kanssa eri mieltä. Ja enimmillään heitä saattaa olla lähes saman verran kuin päätöstä kannattaneitakin (tai jopa enemmän, jos vaaliin osallistumattomatkin otetaan huomioon).

Huoli "enemmistön tyrannian" mahdollisuudesta on ohjannut vahvasti mm. Yhdysvaltain valtiosäännön kehittelyä 1780-luvulla. Enemmistön valtaa on demokratioissa pyritty rajoittamaan mm. hajauttamalla päätöksentekoa sekä takaamalla ihmisille laajat kansalaisoikeudet. Samaa päämäärää palvelee myös länsimaissa yleinen Montesquen kehittämä vallan kolmijako-oppi, jossa lainasäädäntövallan, hallintovallan ja tuomioistuinvallan edustajien oletetaan kontrolloivan toisiaan ja estävän liiallisen vallan keskittymisen. Myös lainsäädännön määräenemmistösäännökset tähtäävät vähemmistöjen aseman turvaamiseen.

Demokraattiset järjestelmät poikkeavat toisistaan jonkin verran eri maissa ja maanosissa. Amerikkalaisessa ns. presidentaalisessa järjestelmässä hallituksen johtaminen keskittyy presidentille, eivätkä ministerit ole riippuvaisia kongressin enemmistöstä. Eräät viranhaltijat sen sijaan valitaan julkisilla vaaleilla. Eurooppalaisessa parlamentarismissa ministerien on nautittava parlamentin luottamusta, kun taas hallintoviranomaisten asema on pitkälti riippumaton. Presidentin rooli ja valtaoikeudet politiikkaa yhdistävänä tekijänä vaihtelevat eri maiden järjestelmissä. Nykyinen eurooppalainen demokratia on kehittynyt vuosisatojen aikana varhaisemmasta muodostaan, parlamentaarisesta monarkiasta.

Paitsi että vallankäyttäjien keskinäiset suhteet ovat erilaiset eri maissa, myös demokraattisten järjestelmien ulkoisessa toteutumisessa on eroja. Eräissä maissa, mm. Iso-Britanniassa, hallitaan enemmistödemokratian periaatteilla. Siinä vaalit voittanut puolue pääsee muodostamaan yksin hallituksen ja johtamaan varsin yksinvaltaisesti maata siihen saakka, kunnes sen suosio seuraavissa vaaleissa taas punnitaan. Lakien säätämiseen riittää yksinkertainen enemmistö parlamentin alahuoneessa. Järjestelmään kuuluu äänekäs ja kriittinen oppositio, joka valmistautuu kaiken aikaa seuraaviin vaaleihin ja pyrkii tarjoamaan parempia ehdotuksia kansalaisille.

Brittiläisestä järjestelmästä poikkeava käytäntö on ns. konsensusdemokratia, joka on eri muodoissaan käytössä monissa Euroopan maissa. Tämä järjestelmä perustuu laajaan yhteistyöhön eri poliittisten puolueiden kesken. Päätöksenteossaan konsensukseen perustuva demokratia ei ymmärrettävästi ole niin tehokas kuin enemmistön varassa toimiva, mutta sen politiikka ei ole toisaalta niin tempoilevaa. Kummallakin demokratialla on puolensa. Siinä missä konsensuksen kannattajat mahdollisesti kritisoivat enemmistödemokratiaa enemmistön diktatuurista, enemmistödemokratian edustajat voivat kritisoida konsensusdemokraatteja vähemmistöjen diktatuurista - vähemmistöthän nimittäin voivat määräenemmistösäädöksien avulla estää enemmistöä toteuttamasta tahtoaan.

Vähemmistöjen asemaa demokraattisessa päätöksenteossa lähestytään yleensä kansalaisoikeuksien tai ihmisoikeuksien näkökulmasta, eikä näistä oikeuksista tavallisesti ole johdettavissa tarkkaa ja yksiselitteistä rajaa siihen, mitä enemmistö voi päättää vähemmistöön nähden. Ja jos tällainen raja onkin olemassa, sekin on jonkun asettama. Mikä takaa, että raja on oikeassa paikassa?

Enemmistö ja vähemmistö voidaan ajatella kansalaisryhmiksi, joiden jäsenten tulee olla keskenään tasa-arvoisia riippumatta siitä, kumpaan ryhmään he kuuluvat. Tällainen tasa-arvo ei toteudu, jos enemmistöön kuuluvat saavat jatkuvasti tehdä vähemmistöä koskevia päätöksiä ilman että vähemmistöllä on mitään sanomista asiaan. Yksilöiden välinen tasa-arvo toteutuu tietysti vielä huonommin silloin, jos vähemmistön sallitaan tehdä päätökset, joita enemmistön on mukisematta noudatettava.

"Utilitaristista" koulukuntaa edustanut englantilainen John Stuart Mill esitti vuonna 1859 kuuluisassa kirjassaan "On Liberty" seuraavan "hyvin yksinkertaisen periaatteen" - kuten hän itse sitä nimitti: "Ainoa tarkoitus minkä vuoksi ihmiskunta on oikeutettu, yksityisesti tai kollektiivisesti, sekaantumaan kenen tahansa jäsenensä toiminnan vapauteen, on itsepuolustus,"

Kenen "itsepuolustuksesta" on kyse, kun aseistetut poliisit hyökkäävät ongella istuvan veneilijän kimppuun ja sakottavat häntä pelastusliivin puuttumisesta? Ei ainakaan veneilijän - ja tuskin ihmiskunnankaan. Tässä tilanteessa tyrannia vain ilmentää itseään!

Utilitaristit katsoivat, että ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu oman edun ajaminen. Heidän tavoitteenaan oli saavuttaa "suurin mahdollinen onni suurimmalle mahdolliselle ihmisjoukolle". Edellä mainitussa sakotustilanteessa ei toteutune tämäkään periaate, sillä kaikki onni koituu poliiseille ja kaikki kärsimys heidän uhrilleen.

Millin käsitys vapaudesta painottui ns. negatiivisen vapauden puolelle. Hänelle vapaus oli vapautta jostakin. Mill kannatti omantunnon, ajattelun, tunteen ja mielipiteen vapautta. Niihin liittyy vapaus ilmaista itseään ja julkaista mielipiteitään. Mill uskoi, että mitään mielipiteitä ei kannata kieltää, sillä kun kaikkien mielipiteiden sallitaan tulla julkisuuteen, päädytään todennäköisesti oikeisiin ratkaisuihin. Vapauteen kuuluu Millin mukaan oikeus suunnitella oma elämä luonnetta vastaavalla tavalla. Ihmisillä tulee myös olla vapaus yhdistää voimansa mitä tahansa hanketta varten, johon ei liity haittaa muille.

John Stuart Millin teoria vapaudesta sai mm. 1800-luvun Suomessa innokkaan vastaanoton, ja hänen käsityksiinsä tukeutuen vaadittiin mm. sananvapauden ja painovapauden tunnustamista - mitkä seikat eivät olleet itsestäänselvyyksiä Venäjän vallan alaisuudessa. Kun venäläiset vallanpitäjät olivat lähteneet ja Suomi oli itsenäistynyt, tsaarin valta korvattiin kotimaisella vallanpidolla. Uudessa tilanteessa Millin opit vapaudesta olisivat olleet pelkkä rasite vallanpitäjille, joten ne oli syytä unohtaa - ja ne on totisesti unohdettu! Nykyinen lainsäädäntökoneisto ei tiedä mitään "ihmiskunnan itse-puolustuksesta" tehtaillessaan kansalaisilleen kieltoja kieltojen perään ja lähettäessään aseistettuja poliisipartioita niitä valvomaan. Venäjän tsaarin hallitsema Suomen Suuriruhtinaskunta oli vapaushenkisempi ja ehkä tavallisen kansalaisen näkökulmasta jopa vapaampi kuin tämän päivän "tasavaltainen" Suomi.

Jos aseelliset pakot tahdotaan määritellä vapaudeksi, ne eivät voi olla utilitaristien tarkoittamaa vapautta, vaan niiden on pakko olla Hegelin traditioista lähtevää "positiivista vapautta". Tällaista mm. Neuvostoliiton suosimaa vapautta eivät kuitenkaan kaikki suostu näkemään vapautena.

Sir Isaiah Berlin on kirjassaan "Two Conseptions of Liberty" pyrkinyt osoittamaan, että positiivinen vapaus johtaa helposti totalitarismiin. Ihmisen "vapauttaminen" positiivisen vapauden avulla merkitsee Berlinin mukaan sitä, että tullaan tietoiseksi kahdesta minästä; hallitsevasta ja siitä, joka on vapautuksen kohteena. Hallitseva minä samastetaan "parhaaseen" minään, ja se asetetaan vastakkain ihmisen luontaisten "alhaisempien" halujen, välittömän tarpeentyydytyksen jne. kanssa. Todellinen minä voidaan myös nähdä aivan erillään olevana alemmasta minästä. Se voi olla esimerkiksi heimo, rotu, kirkko, tai valtio. Tämän yhteisön katsotaan edustavan yksilöiden tahtoja korkeampaa vapautta. Näin saadaan "oikeutettua" se, että jotkut yksilöt voivat käyttää pakkokeinoja nostaakseen muita ihmisiä määrittelemälleen vapauden "korkeammalle" tasolle. Pieni valtaapitävä joukko ihmisiä voi pakottaa muita sellaisen päämäärän nimissä, jota se ajattelee pakotettujen itsekin ymmärtävän tavoitella, jos he olisivat valistuneempia. Pakottaja ajattelee tietävänsä pakotettujen tarpeet paremmin kuin nämä itse.

Berlin olettaa, että kun pakkokeinojen käyttäjä on omaksunut toimintatapansa, hän on valmis jatkossakin jättämään huomioimatta kansakuntien tai ihmisten todelliset toiveet ja alistamaan ja kiduttamaan heitä heidän "todellisen miniensä" nimissä.

Sir Isaiah Berlinin kuvailema positiivinen "vapaus" on nykyhetken todellisuutta Suomessa! Positiivisen vapauden puolustajien on lähes mahdotonta tätä myöntää. Vaikka ihminen sanoisi kuinka selkeästi ja määrätietoisesti, mikä on hänen käsityksensä omasta edustaan ja vapaudestaan, löytyy aina positiivisen vapauden puolustajia, jotka puhuvat "tulkintaongelmasta". Tällaiset tulkintaongelmat ja tasa-arvo eivät mahdu samaan maahan. Jos nimittäin ajatellaan jonkun muun kuin ihmisen itsensä pystyvän paremmin kuin ihminen itse tulkitsemaan hänen toiveitaan ja tarpeitaan, silloin on myönnettävä, että on olemassa joukko muita parempia toiveiden "tulkitsijoita" - joiden diktatuurin alaisuudessa kaikkien on onnellisinta elää.

Yksilö voi tahtoa oman hyvinvointinsa kannalta "vääriä" asioita. Ympäristö voi houkutella hänet alkoholistiksi, huumeidenkäyttäjäksi jne. Propaganda voi vaikuttaa häneen. Markkinavoimat ohjaavat häntä. Kaiken tämän perusteella positiivisen vapauden kannattajat voivat väittää, että yksilötahtoa ei ole lainkaan olemassa, vaan yksilön tahto on sitä mitä yksilöön on ulkoapäin syötetty. Näin ollen positiivisen vapauden kannattajat ovat mielestään oikeutettuja syöttämään yksilöön omaa parempaa tahtoaan tarvittaessa vaikka pakkokeinoin. Jos tälle tielle lähdetään, se ei pääty koskaan. Auttaminen ja pakottaminen ovat sentään eri asioita. Kun eliitit toteuttavat vapautta, he toteuttavat omaa vapauttaan.

Jos eliittien vapaus on heidän omaa vapauttaan, millainen lainsäädäntönäkemys toteuttaisi täydellisimmin tasa-arvon?

Laeilla ei anneta määräyksiä koneille tai muille elottomille olennoille, vaan lain säätäminen on teko, joka aina kohdistuu johonkin ihmiseen tai ihmisryhmään. Jos enemmistöön kuuluvat säätävät lain, joka koskee vähemmistön jäseniä, he tekevät teon näitä ihmisiä kohtaan. Mikäli halutaan pitäytyä tasa-arvossa, enemmistö voi tehdä lainsäädäntöteon vähemmistöä kohtaan ainoastaan siinä tapauksessa, että se tällä teolla haluaa lopettaa jonkin vähemmistön aiemmin sitä itseään kohtaan tekemän teon. Koska nämä kaksi tekoa kumoavat toisensa, lopputuloksena on tasa-arvo. Jos enemmistöllä ei olisi edellä mainittua oikeutta, vähemmistö saisi jatkaa ensiksi aloittamaansa toimintaa sitä kohtaan, ja tällöin tasa-arvo vinoutuisi vähemmistön hyväksi.

Teoreettinen esimerkki tasa-arvon kannalta oikeutetun lain säätämisestä: Muutamat vähemmistön jäsenet ovat ottaneet tavakseen ryöstää ja mukiloida vastaantulijoita kadulla. Nämä teot ärsyttävät kansalaisten enemmistöä, joten se säätää mukiloinnit ja ryöstöt kieltävän lain. Tämän lain säätäminen on teko vähemmistön jäseniä kohtaan, koska sillä on vaikutuksia heihin ja se pakottaa heitä muuttamaan aiempaa käyttäytymistään. Kuitenkin lain säätäminen on tasa-arvon kannalta oikeutettua, koska se on vain vastaus vähemmistön itsensä aiemmin tekemiin tekoihin. Laki palauttaa tasa-arvon, joka olisi jäänyt vinoutuneeksi, mikäli vähemmistö olisi saanut vapaasti jatkaa tekojaan enemmistöä kohtaan.

Esimerkki tasa-arvon kannalta epäoikeutetusta laista: Kansalaisten enemmistö säätää lain, jolla kaikki ihmiset pakotetaan rangaistuksen uhalla pitämään yllään pelastusliiviä veneillessään. Tällainen laki merkitsee tasa-arvon vastaista enemmistön mielipideylivaltaa vähemmistöä kohtaan, sillä sen säätäminen ei ole vastatoimi jollekin vähemmistön aiemmin enemmistöä kohtaan tekemälle teolle. Eihän nimittäin yksittäisen ihmisen veneileminen - olipa hänellä liivi päällä tai ei - ole muihin ihmisiin kohdistuva teko.

Kun on kyse turvallisuudesta - siten kun enemmistö sen määrittelee - edellä mainitun tyyppisiin säädöksiin yleensä alistutaan korkeintaan hieman vastaan napisten. Jos kyseessä olisi jokin uskonnollinen säädös, vaikkapa islamin oppien mukainen kaikkia naisia koskeva huntupakko, vastustus olisi aivan toista luokkaa. Kuitenkin molemmissa tapauksissa on kyse aivan samasta asiasta: enemmistön pakkovallasta.

Mutta eihän kaikkia asioita voi ratkaista tasa-arvon periaatteella? Jos enemmistö päättää esimerkiksi rautatien tai oopperatalon rakentamisesta, miten tämä päätös voi olla teko jotain vähemmistön aiempaa tekoa vastaan? Ei se ole eikä sen tarvitsekaan olla, sillä tasa-arvoinen päätöksentekotapa ei ole mahdollinen taloudellisissa asioissa. Jotta tasa-arvo yhteiskunnassa toteutuisi, osallistumisen taloudellisiin hankkeisiin onkin siksi oltava vapaaehtoista. Jos se olisi pakollista, vähemmistöön kuuluvat joutuisivat taloudellisten kysymysten kautta alistumaan enemmistön tahtoon. Enemmistön päättämä taloudellinen hanke siihen liittyvine pakollisine veroineen olisi tavallaan teko vähemmistöä kohtaan, koska siitä mitä ilmeisimmin aiheutuisi rajoituksia vähemmistön toiminnalle.

Kuten jo aiemmin todettiin, taloudellinen valta ja "poliittinen" valta poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Siinä missä taloudellinen valta perustuu yleensä palkitsemiseen, poliittinen valta perustuu rankaisemiseen. Taloudellisen vallan työkaluja ovat raha ja omaisuus, joilla palkitaan. Poliittisen vallan työkaluja ovat aseet ja tappaminen, joilla rangaistaan. Se, että viimemainitut "välineet" tavallisimmin pidetään piilossa, ei muuta asiaa miksikään. Myös keinot taloudellisen vallan ja poliittisen vallan hankkimiseksi poikkeavat. Poliittisella vallalla tarkoitetaan tässä valtion käyttämää valtaa.

Jos yhteiskunta haluaa kansalaistensa olevan tasa-arvoisia, sen on rakennettava valtiollinen järjestelmänsä kaksijakoiseksi siten että valtion taloudellinen puoli ja lainsäädäntöpuoli on erotettu jyrkästi toisistaan. Taloudellisen puolen on lisäksi syytä olla jaettu useisiin toisistaan riippumattomiin yksikköihin, joiden jokaisen jäsenyydestä kansalaiset saavat vapaasti päättää. Liittyessään jäseniksi yhteiskunnallisiin hankkeisiin, kuten liikennejärjestelmään, terveydenhuoltojärjestelmään, koulutusjärjestelmään jne., kansalaiset sitoutuvat noudattamaan järjestelmän enemmistöpohjaista hallintoperiaatetta. Nämä järjestelmät voivat muistuttaa jossakin määrin nykyaikaisia osakeyhtiöitä sillä erotuksella, että näiden "yhtiöiden" osakkeet jakaantuvat kaikkien kesken tasan, eikä niillä voi käydä kauppaa. Käytetäänkö näiden järjestelmien päätöksenteossa jonkinlaista määräenemmistöperiaatetta on erikseen ratkaistava.

Kysymykseen, olisiko jonkun edellä mainitun yhteishankkeen jäsenyys kaikille pakollista, ja millä perusteella se voisi olla, palataan myöhemmin.

Edellä on puhuttu enemmistöstä ja vähemmistöstä ikään kuin ne säätäisivät lakeja nyky-yhteiskunnissa. Kuitenkaan enemmistö ei missään säädä lakeja, vaan laeista päättää aina vähemmistö. Asiaa ei muuta miksikään se, että enemmistöllä on mahdollisuus vaalien kautta vaikuttaa siihen, keitä henkilöitä lakeja säätävään vähemmistöön kulloinkin kuuluu.

Monet filosofit ovat pitäneet välitöntä demokratiaa kansan edun kannalta parhaana - mutta kuitenkin käytännössä mahdottomana - ratkaisuna. Rousseau, jota pidetään eräänä merkittävimmistä välittömän demokratian ideologeista Euroopassa, pitää tätä vaihtoehtoa ihanteellisena periaatteena kansan vapauden säilyttämiseksi, joka on valtion legitimiteetin ehto. Kuitenkin hänkin pitää täydellistä demokratiaa käytännössä mahdottomana. Hänen teoksestaan "Yhteiskuntasopimuksesta" löytyvät seuraavat monesti siteeratut lauseet: "Jos käytämme sanaa sen kaikkein ankarimmassa merkityksessä, niin ei ole milloinkaan ollut olemassa todellista kansanvaltaa eikä tule milloinkaan olemaankaan. On vastoin luonnon järjestystä suuren joukon hallita ja pienen olla hallittavana."

Myös suomalainen valtiotieteilijä Jan-Magnus Jansson pitää välitöntä demokratiaa teoreettisesti ideaalisena järjestelmänä: "Jos kysymystä tarkastellaan lähtökohtana periaatteellinen näkökanta osallistumisen merkityksestä demokratiassa, vastaus on kaikissa olosuhteissa selvä. Välitön demokratia on omiaan lisäämään osallistumista ja auttaa siten paremmin toteuttamaan perusarvoa, johon tämä valtiomuoto perustuu."

Välittömän demokratian periaatteellinen hyvyys siis laajasti tunnustetaan. Kuitenkin sitä pidetään käytännössä mahdottomana. Miksi?

On olemasssa monia perusteluja, joilla välitöntä demokratiaa voidaan väittää huonoksi. Voidaan esimerkiksi sanoa, että kansalaiset eivät ole riittävän päteviä päättämään politiikasta, ja siksi on parempi, että valitaan edustajia, joilla on tarvittavaa asiantuntemusta. Toisaalta: Jos kansalaiset eivät ole päteviä päättämään itseään koskevista asioista, kuinka he ovat päteviä päättämään edustajista? Asiat itsessään eivät yleensä huijaa, mutta edustajaehdokkaat voivat sitä tehdä. Ja kuinka moni kansanedustajista todellakaan on asiantuntija? Ja mikä asiantuntija ydinfyysikko on päättämään sosiaaliturvasta tai sosiaalityöntekijä päättämään ydinvoiman rakentamisesta? Eihän kukaan ole kaikkien asioiden asiantuntija?

Erään jo Rousseaun ajalta olevan selityksen mukaan, suora demokratia johtaisi aktiivisimpien yksilöiden harvainvaltaan, ja siksi on parempi, että päätösten tekeminen säilytetään edustajilla. Jo Aristoteleen aikaisessa Ateenan demokratiassa tunnettiin tämä ongelma; johtavan puolueen johtajan näkymätän valta - josta virallinen valtiosääntö ei tiennyt mitään.

Monikaan ei liene tässä yhteydessä tullut miettineeksi, eikö samanlainen harvainvalta voi toteutua myös edustajajärjestelmässä, jos äänestysaktiivisuus jää alhaiseksi. Eivätkä äänestäjät pääse vaikuttamaan tällä tavoin syntyneeseen harvainvaltaan ennen kuin seuraavissa eduskuntavaaleissa. Avoin tiedonvälitys ja eri suunnista tulevan informaation valtava lisääntyminen ovat muuttaneet tilannetta sitten Aristoteleen ja Rousseaun aikojen. Television ja tietoverkkojen aikakaudella kansalaisten houkutteleminen seuraamaan sokeasti muutamia harvoja mielipidejohtajia lienee vaikeampaa kuin torikokousten ollessa tärkein viestinnän muoto. Aika muuttuu - demokratiankin pitäisi muuttua!

Äänestäjien kutsuminen epäpäteviksi päättämään omista asioistaan ei tietenkään ole poliittisesti kovin suosittua. Paljon helpompaa ja yleisempää on ollut vedota käytännön syihin ja todeta, että kansalaisten suora osallistuminen politiikkaan on teknisesti mahdotonta. Tämä selitys on kuulostanut uskottavalta aivan viime aikoihin saakka. Internetin ja kotitietokoneiden yleistyttyä on sieltä täältä kuitenkin alkanut kuulua vaatimuksia kansalaisten suoran demokratian, "teledemokratian" käynnistämiseksi. Tällaisia ehdotuksia ovat esittäneet monet vaikutusvaltaisetkin henkilöt. Pelko oman aseman heikkenemisestä onkin saanut poliitikot keksimään uusia selityksiä tai turvautumaan jälleen vanhoihin ja hyviksi koettuihin.

Teoksessaan "Oikeusfilosofia" Hegel tyrmää ajatuksen, että "yksityisen säädyn" eli tavallisten kansalaisten pitäisi saada suoraan vaikuttaa lakien säätämiseen:

"Tämä törmää toista vallitsevaa käsitystä vastaan: koska yksityissääty kohotetaan lainsäädäntövallassa osalliseksi yleisestä asiasta, sen olisi siinä esiinnyttävä yksittäisten yksilöiden muodossa joko niin, että nämä valitsevat edustajia tähän tehtävään tai jopa siten, että kunkin itsensä tulisi käyttää suoraan ääntään lakia säädettäessä. Tämä atomistinen, abstraktinen näkemys häviää jo perheessä samoin kuin kansalaisyhteiskunnassa, joissa yksityinen ilmenee vain yleisen jäsenenä."

"Kuvitellaan, että kullakin yksilöllä tulisi olla osa neuvoteltaessa ja päätettäessä valtion yleisistä asioista, koska kaikki ovat valtion jäseniä ja sen asiat kaikkien asioita, joihin heillä on oikeus ottaa osaa tietoineen ja tahtoineen. Tällainen käsitys, jonka demokraattinen elementti tahtoisi vallitsevan valtio-organismissa, on vailla kaikkea järkevää muotoa, vaikka valtio on organismi vain sen ansiosta, että sillä on muoto."

"Siinä mielikuvassa, että kaikkien pitää osallistua valtiotehtävien hoitoon, on toisena edellytyksenä se, että kaikki olisivat perillä näistä asioista. Tämä käsitys kaikuu latteudestaan huolimatta monien huulilta."

Hegel ei siis usko kansalaisten kykyyn hallita itseään. Poliittisen vaalin tarkoituksena on hänen mukaansa, "että tehtävään määrättäisiin luottamuksen perusteella yksilöitä, jotka ovat näihin asioihin paremmin perehtyneitä kuin valitsijat". Hegel katsoo, että ns. yleisessä mielipiteessä on tavallisille kansalaisille tie avoinna ilmaista oma mielipiteensä asioista, ja se riittäköön.

Koska Hegeliä pidetään eräänä nykyisten valtioteorioiden ja valtiojärjestelmien "isistä", hänen ajatuksensa heijastuvat yhä nykyajan yhteiskunnissa. Huolimatta yleisen sivistys- ja koulutustason valtavasta kasvusta sitten Hegelin aikojen, tavallista kansalaista ei edelleenkään pidetä kypsänä ilmaisemaan mielipidettään siitä, mitä asioita häneltä milloinkin kielletään - Hegelin mukaanhan "oikeuden käsky on perusmääritykseltään vain kieltoa".

Kansan "kypsymättömyyttä" yleisempi peruste suoran demokratian mahdottomuudelle - varsinkin nykyaikana - on päätettävien asioiden monimutkaisuus ja paljous. Oligarkian rautaisen lain esitellyt Robert Michels toteaa - mainittuaan hänkin ensiksi joukkojen kypsymättömyyden: "Vaikka vain mitä vähiten poliittisia ja hallintokysymyksiä pitäisikin ratkaista kansanäänestyksen tietä, löytäisi onnellinen kansalainen parhaina aikoina joka sunnuntai pöydältään sellaisen kasan kysymyslomakkeita, että hän piankin kyllästyisi sellaiseen demokratiaan."

Michels on ehkä oikeassa. Jos suoran demokratian toteuttamista ajatellaan tasa-arvon lähtökohdista, ongelmat eivät kuitenkaan ole niin suuria kuin luullaan. Kuten jo todettiin, täysin tasa-arvoinen valtiomuoto voi toteutua vain väkivaltaan perustuvan vallankäytön alueella, kun taas taloudellisissa yhteishankkeissa on pakko tyytyä enemmistöperiaatteeseen. Tämä rajaa suorassa demokratiassa käsiteltävien asioiden lukumäärää huomattavasti siitä, mitä parlamentit nykyisin käsittelevät. Asioista tulee myös yksinkertaisempia. Taloutta koskevien monimutkaisten lakien massatuotantoa ei enää tarvita, sillä näistä asioista päätetään yhteishankkeiden päättävissä elimissä. Kansalaisten suoraan käsiteltäväksi tulee lähinnä arkiseen ympäristöön kuuluvia perusasioita, eli kysymyksiä siitä, mitkä kansalaisten teot aiheuttavat toisille haittaa, vaaraa ja vahinkoa, ja mitä ei siis enää tule yleisesti sallia. On jopa mahdollista, että kieltojen säätäminen saavuttaa jossakin vaiheessa tietyn kyllästymispisteen, jonka jälkeen uusia kieltoja tarvitaan enää hyvin harvoin. On muistettava, että nykyistä lainsäädännön "moottoria", eli valtaa itselleen ahmivaa poliisi- ja virkamieskuntaa, ei tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ole. Ainoakaan kielto ei lisää yhdenkään vähemmistöön kuuluvan valtaa tai oikeuksia kuten nykyisin kaikki kiellot tekevät.

Mahdollisuus, että valta suoran demokratian kautta luisuisi vain harvojen ja aktiivisten yksinoikeudeksi, olisi sekin helposti torjuttavissa siten, että osana suoraa äänestysmenettelyä kansalaisille sallittaisiin mahdollisuus myös edustajan käyttämiseen. Tällainen edustaja poikkeaisi nykyisistä kansanedustajista siinä, että hän olisi sanan varsinaisessa mielessä valitsijoidensa palvelija. Hänelle kansalaiset voisivat luovuttaa oman äänensä silloin, kun he itse eivät voisi tai haluaisi osallistua päätösten tekemiseen. Äänen luovuttaminen ei olisi pakollista tai pysyvää, vaan ääni voisi olla kansalaisen itsensä tai edustajan käytettävissä sen mukaan, miten kansalainen kulloinkin tahtoisi. Kansalainen voisi myös vaihtaa edustajaansa milloin tahansa.

Ei liene kenellekään yllätys, että edellä esitetty "imperatiivisen mandaatin" malli on Hegelin käsitysten vastainen. Hegel kirjoittaa: "Edustajilla ei siis ole asiamiehen tai määräyksiä välittävän toimeksisaajan asemaa, ja näin sitäkin vähemmän, koska valtiopäivien tarkoitus on olla eloisa, edustajia vastavuoroisesti opettava ja vakuuttava yhteinen neuvottelukokous."

Hegelin kritiikin voi osittain ymmärtää 1820-luvun tilanteessa, jossa tavallisella kansalla ei ollut tilaisuutta seurata, mitä valtiopäivillä puhuttiin. Tämä ei kuitenkaan päde enää. Nykyisen tiedonvälityksen aikana kansalainen voi itse istua mukana valtiopäivillä oman televisionsa välityksellä ja seurata edustajien käymää neuvottelua nojatuolistaan. Tällöin hän voi myös tehdä lopullisen päätöksen siitä, kenelle hän äänensä käsiteltävässä asiassa antaa, vai käyttääkö hän sitä itse. Äänestäjien tahdon huomioiminen ei tässä tapauksessa suinkaan estä keskustelua, niin kuin Hegel pelkää, vaan se päinvastoin suosii sitä. Onhan jokainen keskustelu kuin oma pieni vaalitaistelunsa.

Voitaisiin oikeastaan pohtia mahdollisuutta, pitäisikö edustajan palkkion määräytyä sen mukaan, kuinka monta kansalaisten ääntä hänellä kulloinkin olisi käytettävissään. Vakuuttava esiintyminen ja hyvä neuvottelutaito tulisivat näin palkituiksi. Tällaisen palkitsemisen mahdollisia hyviä ja mahdollisia huonoja puolia on syytä pohtia tarkkaan.

Jotta kansalaisilta ei vahingossa "lipsahtaisi" jokin tärkeä asia huomaamatta, luettelon äänestettävistä asioista pitäisi olla jokaisen nähtävillä jo hyvissä ajoin ennen äänestystä. Myös ennakkoon mielipiteensä rekisteröimisen, eräänlaisen ennakkoäänestämisen, pitäisi olla mahdollista. Jos ennakkoäänestys kehitettäisiin tarpeeksi helpoksi ja houkuttelevaksi, edustajien rooli voisi jäädä jopa varsin marginaaliseksi, mikä ei liene huono asia välittömän demokratian periaatteita ajatellen.

Jos joku epäilee, etteivät kansalaiset osaisi käyttää tietokonepohjaisia päätäntäjärjestelmiä, hänen huolensa on turha. Häneltä voi kysyä, miksi koulut ovat olemassa? Tällainen järjestelmä voi toteutua joka tapauksessa niin hitaasti, että sen käyttöön ehtivät kaikki kyllä oppia. Se voi kuitenkin toteutua, sillä 2000-luvun ihminen kykenee varmasti muuhunkin kuin raapustamaan numeron lyijykynällä paperilapulle.

Elämme tietokoneiden ja Internetin aikakautta! Jokaisen kansalaisen pitäisi tajuta, että 1800-luvulta periytyvä äänestyskoppi ja lyijykynä -menetelmää ei ole sattumalta jätetty modernisoimatta. Päinvastoin sen käyttäminen on huolellisesti suunniteltu osa propagandaa, jonka tarkoituksena on viestittää ihmisille, että monimutkaisempi tai useammin toteutettava järjesty ei ole mahdollinen. Samaa tavoitetta palvelee nykytyyppinen kankea ja kallis kansanäänestysmenettely. Kansanäänestyksen huonoutta korostetaan vielä siten, että sen tulokset tarkoituksellisesti sementoidaan tulevia sukupolvia sitovaksi "kansan lopulliseksi tahdoksi", vaikka kansalaisten todellinen mielipide olisi äänestäjäkunnan uusiutuessa jo ajat sitten muuttunut. Ruotsin vuoden 1980 ydinvoimaäänestys ja sen perusteella toteutettava voimaloiden purkaminen on hyvä esimerkki tällaisesta.