Apinoiden valtakunnasta luonnontilaan

Eräät yhteiskuntafilosofit, mm. Hobbes ja Rousseau, ovat viitanneet käsitteeseen "luonnontila" etsiessään nykyisten järjestäytyneiden yhteiskuntien juuria. Luonnontila on ollut tutkijoille lähinnä teoreettinen malli siitä, miten ihmisyhteisö toimisi ilman ohjailevaa yhteiskuntaa. Niinpä näkemys luonnontilassa elämisestä poikkeaakin eri tutkijoilla siitä riippuen, millaista järjestystä he ovat luonnontilallaan halunneet perustella. Koska kukaan ei ole nähnyt oikeata "luonnontilaa", se on voitu vapaasti kuvitella kuolemaa tihkuvaksi kaaokseksi, elämää ylläpitäväksi harmoniaksi tai joksikin siltä väliltä.

Millainen sitten on ollut oikea luonnontila vai onko sellaista koskaan ollutkaan? Edustavatko nykyiset järjestelmät kenties ainoaa mahdollista luonnontilaa - ovathan ne vuosituhansien kuluessa "luonnollisesti" kehittyneet?

Ihmiskunnan varhaista esihistoriaa on tutkittu paljon, ja arkeologiset kaivaukset ovat paljastaneet runsaasti tietoa varhaisihmisten elämästä. Murskatut pääkallot ja katkotut luut sekä kiviset keihäänkärjet ovat osoittaneet tutkijoille, että alkuihminen tuskin oli pelkästään rauhanomainen, omissa oloissaan liikkuva kasvissyöjä. Muinaiset kalliomaalaukset taas ovat viitanneet taiteellisuuteen ja leiripaikat osoittaneet ihmisten eläneen ryhmissä. Hautoihin sijoitetut muistoesineet ovat olleet merkkejä uskonnollisuudesta ja niiden määrän ja laadun vaihtelusta on voitu päätellä yhteisöjen jäsenten olleen ainakin jossakin määrin eriarvoisia keskenään.

Paljon on siis saatu selville pelkästään muinaisesineistöä tutkimalla. Mutta fossiilit eivät puhu eivätkä liiku. Niiden antama kuva jää pakostakin kivet-tyneeksi, eivätkä ne kovinkaan paljon kerro, millaista oli varhaisihmisen arkielämä; millainen perhe hänellä oli, miten hän kasvatti lapsiaan, millainen suhde hänellä oli sukulaisiin, naapureihin ja ulkopuolisiin. Kuitenkin juuri tällaisista asioista - ei niinkään kivikirveistä tai nuolenpäistä - rakentuvat yhteisöt ja yhteiskunnat.

Koska fossiilit eivät puhu eivätkä liiku, eräät tiedemiehet keksivät lähestyä ihmisen alkuperää aivan uudella tavalla. He ryhtyivät tutkimaan ihmisen lähimpiä eläviä sukulaisia, ihmisapinoita, selvittääkseen pystyisikö niiden käyttäytymisestä oppimaan jotain, joka antaisi lisävalaistusta ihmisen esivanhempien elämään. Vaikka ihmisen ei katsotakaan suoraan polveutuvan yhdestäkään nykyisestä apinalajista, sukulaisuutemme niihin on ilmeinen. Nykyaikaiset tutkimukset osoittavat, että ihmisen ja simpanssin DNA:ssa on vain hieman yli prosentin ero.

Antropologi Louis Leakey, joka oli runsaan todistusaineiston avulla rekonstruoinut varhaisten Afrikassa eläneiden ihmisten fyysisiä erityispiirteitä, oli eräs tiedemiehistä, jotka käynnistivät apinatutkimusta. Leakeyn kiinnostus suuriin apinoihin pohjautui vakaumukseen, että nykyihmisille ja nykyisille simpansseille yhteiset käyttäytymispiirteet olivat todennäköisesti ominaiset myös meidän yhteisille esi-isillemme ja siksi myös ensimmäisille ihmisille.

Villien apinoiden seuraaminen luonnossa - mikä on ainoa tapa saada selville niiden luonnonmukainen käyttäytyminen - ei ole helppoa, sillä eläimiä on tarkkailtava herkeämättä vuosien ajan, jotta saataisiin tarpeeksi kattavaa tietoa niiden sosiaalisista suhteista. Tutkimushankkeiden yllä on lisäksi häilynyt uhka suurten ihmisapinoiden kuolemisesta kokonaan sukupuuttoon, minkä vuoksi havainnoinnin aloittamista ei ole voitu lykätä loputtomiin.

Ensimmäinen Louis Leakeyn organisoima tutkimusprojekti Afrikan suurten ihmisapinoiden parissa käynnistettiin Gombessa Tansaniassa vuonna 1960. Tutkimukset kentällä aloitti innokas harrastaja Jane Goodall, jolla eläintieteitä opiskelemattomana ei ollut rasitteenaan ennakkoluuloja apinoiden älystä tai käyttäytymisestä. Vähitellen tohtorintutkintoon edenneestä Goodallista tuli eräs maailman johtavia simpanssiasiantuntijoita, ja vaatimattomasti alkanut tutkimusprojekti vakiintui pysyväksi Gombevirran tutkimusasemaksi. Vuosikymmenten mittaiseksi venyneeseen eläinten tarkkailuun osallistui tiedemiehiä ja opiskelijoita ympäri maailmaa.

Vuonna 1966 Louis Leakey käynnisti uuden tutkimusprojektin tällä kertaa harvinaisten vuoristogorillojen parissa. Näitä suuria eläimiä oli tuolloin koko maailmassa jäljellä enää noin 250 yksilöä, ja koko laji oli katoamassa sukupuuttoon ihmisten vallattua sen elinalueita. Erityinen uhka gorilloille olivat salametsästäjät, joiden toimintaa ei saatu kuriin. Gorilloiden asuma-alue sijaitsi Virungavuorilla Zairen, Ugandan ja Ruandan alueilla.

Virungavuorten gorilloita oli tutkittu ensimmäisen kerran jo 20-luvulla, ja myöhemmin 50-luvulla. Uudelleen aloitettuja tutkimuksia johti Dian Fossey. Hänen Ruandaan syyskuun 24. päivänä vuonna 1967 pystyttämä vaatimaton telttaleiri laajeni vähitellen useita rakennuksia käsittäväksi Karisoken tutkimusasemaksi, jossa vieraili tiedemiehiä, opiskelijoita ja reporttereita eri puolilta maailmaa. Fosseyn kehittyminen innokkaasta harrastelijasta tunnus-tetuksi "apinatohtoriksi" noudatteli samaa kaavaa kuin hänen virkasisarensa Jane Goodallin.

Yhteistä simpansseille ja gorilloille on niiden sosiaalisuus ja sukurakkaus. Molemmilla lajeilla poikasen ja emon välinen sekä poikasten keskinäinen tunneside säilyy läpi koko elämän - aivan kuten ihmiselläkin. Isän rooleissa on kuitenkin eroa. Gorilla-uros, 170 kiloa painava hopeaselkä, johtaa monivaimoista perhettään ja jälkeläisiään kuin kuka tahansa suvun tai suurperheen patriarkka. Simpanssiurokset sen sijaan eivät muodosta pysyviä parisuhteita eivätkä näin ollen omaksu minkäänlaista isän roolia "aviottomiksi" jääviä jälkeläisiään kohtaan.

Gorillat elävät 2-20 eläintä käsittävissä ryhmissä, joiden kokoonpano hieman vaihtelee. Keskimäärin ryhmään kuluu noin kymmenen jäsentä. Tyypillinen ryhmä elää sukukypsän, yli 15-vuotiaan hopeaselkäisen uroksen ympärillä, ja siihen voi kuulua myös mustaselkäinen, sukupuolisesti kypsymätön uros, jolla on ikää 8-13 vuotta. Näiden lisäksi ryhmässä voi olla muutama yli 8-vuotias sukukypsä naaras, jotka ovat liittyneet eliniäkseen johtavaan hopeaselkään. Nuorta polvea edustavat sukupuolisesti kypsymättömät alle 8-vuotiaat ryhmän jäsenet, jotka voidaan luokitella nuoriin aikuisiin, nuoriin ja poikasiin. Kohdatessaan ulkopuolista aggressiota, gorillaryhmä puolustautuu tai pakenee. Yllätysten varalta joku ryhmän jäsen on usein vartiossa jonkin matkan päässä muista.

Gorillayhteisön olemassaolo perustuu siis hyvin pitkälle sukulaisuuteen, ja yhteisö on tavallaan kuin moniavioinen suurperhe, jota johtaa yksi suvun päämies - joka samalla on useimpien ryhmän nuorten isä. Sukukypsyyden kynnyksellä olevat gorillat jättävät usein syntymäryhmänsä ja hakeutuvat uusiin ryhmiin. Näin varmistuu geenien sekoittuminen lajin sisällä.

Koska gorillaryhmässä sukukypsiksi tulleilla uroksilla ei ole mahdollisuutta jatkaa sukuaan johtavalle hopeaselälle varattujen naaraiden kanssa, ne yleensä jättäytyvät vähitellen ryhmästä ja niistä tulee yksinäisiä hopeaselkiä. Yksinäisinä ne sitten vaeltelevat aikansa laajoilla alueilla, kunnes onnistuvat hankkimaan itselleen naaraita, joiden kanssa he vähitellen muodostavat uuden gorillaryhmän. Naaras on yleensä hankittava jostakin valmiista ryhmästä, ja se merkitsee monesti taistelua. Naaraiden arvojärjestys ryhmässä määräytyy sen mukaan, missä järjestyksessä ne ovat tulleet hopeaselän puolisoiksi.

Gorillaryhmät tapaavat toisiaan silloin tällöin, ja joskus niiden välillä käydään verisiäkin yhteenottoja. Monesti ryhmien johtavat hopeaselät kuitenkin tyytyvät vain esittämään pelottelunäytöksiä toisilleen. Tapaamiset voivat kestää pari päivää, ja niiden aikana nuoria gorilloita voi siirtyä ryhmästä toiseen. Sukukypsien naaraittensa siirtymistä vieraaseen ryhmään hopeaselät eivät hyväksy vaan yrittävät tarvittaessa vaikka taistellen pitää kerran valloittamansa "vaimot" itsellään.

Ryhmien välisissä tai yksinäisen hopeaselän ja ryhmän välisessä taistelussa tapahtuu joskus pahoja vammautumisia, jotka voivat pahimmillaan johtaa myöhemmin jopa kuolemaan. Erityisen alttiita väkivaltaiselle kuolemalle ovat nuoret gorillojen poikaset. Niiden omat vanhemmat ja sukulaiset - siis oma suku - suojelevat ja hellivät niitä esimerkillisesti, ja joku ryhmän jäsen voi jopa ottaa poikasen kasvatettavakseen, jos se menettää oman emonsa. Sen sijaan vieras ryhmä ja erityisesti vieras hopeaselkä ovat poikasille usein armottomia.

Jos hopeaselkä saa hankituksi naaraan, jolla on poikanen, se yleensä ennem-min tai myöhemmin tappaa poikasen. Sen suvunsäilyttämisviettiin kuuluu vieraiden - mahdollisesti kilpailevien - ainesten hävittäminen omasta ryhmästä. Koska gorillat voivat elää yli 50-vuotiaiksi, vieras poikanen merkitsisi tulevaisuudessa aivan konkreettista uhkaa 20-30 -vuotiaalle hopeaselälle, joka haluaa hallita puolisojaan ja jälkeläisiään loppuikänsä. Poikasten tappaminen ei ole eläinmaailmassa mitenkään ainutlaatuista. Urosleijona, joka ottaa naarasleijonalauman haltuunsa, myöskin tappaa ja syö entisen uroksen jälkeläiset.

Äärimmäisen uhanalaisen lajin kohdalla tarkoituksellinen poikasten tappaminen tuntuu meidän ihmisten mielestä ehkä lyhytnäköiseltä. Vähen-täähän tuollainen toiminta koko populaation määrää yhä lähemmäksi sukupuuton rajaa, jolloin samalla heikkenee myös tappajan geenien mahdollisuus säilyä tulevaisuuteen. Itsekkyys on yksilön kohdalla ilmeisesti kuitenkin voimakkaampi vietti kuin tietoinen lajinsäilytyshalu. Jos edes me ihmiset emme kykene toimimaan lajimme tulevaisuuden parhaaksi saastuttaessamme ja tuhotessamme planeettaamme - voisimmeko vaatia sitä gorilloilta.

Ennen kuin ryhdymme pohtimaan, miksi gorilla on organisoitunut elämään edellä kuvatulla tavalla ryhmissä, ja mikä on näiden ryhmien tarkoitus lajin säilymisen ja hyvinvoinnin kannalta, on syytä palauttaa mieleen, mitkä ovat kaikkien biologisten lajien pohjimmaiset tarpeet.

Kaikilla biologisilla olennoilla, ihminen mukaan lukien, on oikeastaan yksi ainoa perustarve, joka on kaikkien muiden yläpuolella. Tuo yksi tarve on geeniperinnön jatkaminen. Jos lajin edustajien perintö lakkaa jatkumasta uusiin sukupolviin - toisin sanoen jos laji ei lisäänny - kaikki muu menettää merkityksensä. Toisaalta, jos elävä olento ei saa ravintoa tai jos se kuolee vihamielisten voimien tuhoamana, se ei myöskään voi lisääntyä. Lajin säily-miselle välttämättömät kolme perustoimintaa ovat siis ravinnon hankkiminen, vihamielisten voimien keskellä hengissä säilyminen sekä aikuisiksi päätyvien jälkeläisten tuottaminen.

Eri eläinlajien - ja joidenkin tutkijoiden mukaan jopa eri ihmisrotujen - strategia selviytyä noista kolmesta vaatimuksesta on erilainen. Joku laji luottaa valtavaan jälkeläisten määrään ja toivoo edes jonkun tuhansista poikasista selviävän aikuisiksi. Joku toinen laji taas lisääntyy harvakseltaan mutta elää kauan ja huolehtii poikasistaan. Olipa strategia mikä tahansa, edellä mainitut kolme perustarvetta ovat kuitenkin kaikille lajeille yhteiset.

Gorillat, erityisesti täysikasvuiset urokset, voivat elää pitkiäkin aikoja ryhmien ulkopuolella. Niiden ravinnonsaanti tai turvallisuus eivät näytä riip-puvan ryhmästä. Gorillat ovat kasvissyöjiä, eikä niillä yleensä ole puutetta ravinnosta. Jopa naaraat ja nuoret gorillat saavat ravintoa, vaikka eivät eläisi ryhmissä (jonkun odottamattoman tapahtuman vuoksi nuoria eläimiä voi ajautuakin ryhmien ulkopuolelle, jossa ne eivät suinkaan heti kuole). Nuorille eläimille ryhmällä on merkitystä lähinnä turvallisuuden takaajana. Virungavuorten tutkimuksissa nuorten gorillojen turvallisuutta on - sala-metsästäjien lisäksi - havaittu uhkaavan lähinnä toisten gorillojen. Ennenkuin ihmiset valtasivat vuorten ympäristön ja karkottivat luontaiset petoeläimet, uhkia on voinut olla enemmänkin.

Gorilloiden ryhmäelämän pohjimmainen tarkoitus näyttäisi siis olevan puolustautuminen ulkopuolisia uhkia vastaan sekä lisääntymisen helpot-taminen. Jos gorillojen elämästä yritetään vetää lankoja varhaisen ihmisen elämään - luonnontilaan - tai vaikka nykypäiviin, organisoituneeseen vallankäyttöön tai yhteiskunnallisiin rakenteisiin viittaavaa ei juuri löydy.

Gorillojen elämää säätelee sukulaisuus, ja gorillaryhmät ovat eräänlaisia suurperheitä. Perheet ovat varsin harmonisia, eikä niiden sisällä ole sen kummempia hierarkkisia valtaketjuja kuin ihmistenkään perheissä. Mahdol-lisissa kiistatilanteissa voimakkaimman tahto ratkaisee - tämäkin tuttua ihmisille. Perheen isä, hopeaselkä, kontrolloi muiden jäsenten keskinäisiä kiistoja, ja jos ne yltyvät kohtuuttomiksi, puuttuu niihin. Kaikki ryhmään kuuluvat tuntevat huolta ja vastuuta perheen pienimmistä, vaikka varsinainen poikasten elossapito kuuluukin emoille. Kaikkiaankin gorillojen sosiaaliset suhteet ja tunne-elämä ovat hämmästyttävän ihmismäiset. Gorilla voi tuntea iloa, surua, pelkoa, masennusta... aivan kuten meistä kuka tahansa.

Jos ajatellaan gorillapopulaatiota kokonaisuutena, tällöinkin on vaikea nähdä gorillojen kanssakäymisessä yhteiskunnallisia piirteitä - siten kun me ne ymmärrämme. Hopeaselät ja niiden ryhmät tapaavat silloin tällöin toisiaan kuten ketkä tahansa naapurukset tonttiensa rajalla. Vaikka yhteenottoja tapahtuu, pysyviä alistussuhteita ryhmien välille ei synny - ellei alistussuhteeksi katsota sitä, kun heikompi hopeaselkä joutuu luopumaan naaraastaan vahvemman hyväksi.

Rousseausta lähtevä vasemmistolainen ajatteluperinne olettaa yhteiskuntien syntyneen omaisuuserojen turvaamiseksi. Gorillat eivät kerää ruokaa tai muutakaan maallista omaisuutta. Siksikö niiden keskuuteen ei ole syntynyt yhteiskuntiakaan? Siksikö niiden välillä ei vallitse Hobbesin luonnontilalle ominaista kaikkien sotaa kaikkia vastaan? Vai elävätkö gorillat jo Marxin kaavailemassa "kommunistisessa" yhteiskunnassa, jossa jokainen antaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeittensa mukaan? Voiko tällainen elämäntapa toteutua vain silloin, kun ravinnosta ei ole niukkuutta? Voitaisiinko gorillanaaraat kenties katsoa hopeaselkien omaisuudeksi, jolloin ryhmät olisivat ikään kuin pienikokoisia valtioita tämän omaisuuden suojelemiseksi ja legitimoimiseksi? Tällä tavoin haettu yhteys nykypäivien yhteiskuntiin vaikuttaisi vähintäänkin keinotekoiselta.

Jättäkäämme nyt leppoisat gorillat - joilta emme siis saaneet selkeätä vastausta yhteiskuntamme perusteista - toistaiseksi rauhaan, ja tutustukaamme Jane Goodallin simpansseihin. Huomaamme pian, että simpanssit ovat paitsi DNA:ltaan myös käyttäytymiseltään ihmisen lähin sukulainen eläinkunnassa.

Simpansseja pidetään erittäin älykkäinä eläiminä. Ne voivat oppia kymmeniä viittomakielisiä sanoja ja jopa luomaan uusia sanoja tai sanayhdistelmiä. Ne osaavat käyttää alkeellisia työkaluja. Ne tajuavat oman peilikuvansa. Ne kykenevät "aistien vaihdannaiseen informaation siirtoon" - tosin sanoen löytämään jonkin esineen katseellaan muiden joukosta pelkästään tunnusteltuaan esinettä aiemmin sormillaan. Simpanssit pystyvät myös suunnittelemaan tulevaa toimintaansa lyhyellä aikavälillä.

Jane Goodall olettaa simpanssien kehittäneen älyään hyvin pitkälti sosiaalisen elämänsä vaatimuksesta. Urosten, jotka haluavat päästä korkealle valtahierarkiassa, on oltava paitsi voimakkaita myös älykkäitä, sillä valtataistelu edellyttää usein juonittelua ja liittoutumista. Ja niiden, jotka ovat asteikon matalimmilla portailla, on opittava petkuttamaan vahvempiaan pystyäkseen toteuttamaan aikeitaan.

Valtahierarkia, valtataistelu, juonittelu, liittoutuminen... puhummeko todellakin apinoista?

Jos gorilloiden perhekeskeisestä ja harmonisesta elämästä oli vaikea vetää nykypäiviin ulottuvia johtolankoja, simpanssien kohdalla ongelmia ei ole. Niiden elämässä ja sosiaalisissa suhteissa on nimittäin selvästi näkyvissä ihmismäisiä piirteitä. Simpanssit elävät kymmeniä yksilöjä käsittävissä yhdyskunnissa, joihin kuuluu eri ikäisiä ja eri sukupuolta olevia eläimiä. Toisin kuin gorillaryhmä, simpanssiyhteisö ei koostu yhdestä ainoasta uroksen johtamasta suurperheestä, vaan siihen kuuluu useita perheitä, joiden kunkin keskipisteenä on naaras. Täysikasvuiset urokset eivät osallistu perhe-elämään eivätkä tunnista jälkeläisiään. Niiden sukulaisuusside omaan emoon ja sisaruksiin säilyy kuitenkin läpi elämän. Urokset ja naaraat eivät muodosta keskenään pysyviä liittoja, vaan naaraan jokaisella poikasella voi olla eri isä.

Simpanssiyhteisön täysikasvuisten urosten välillä käydään jatkuvaa valtataistelua ryhmän johtajuudesta. Yleensä "johtajapeli" päättyy ennemmin tai myöhemmin jonkun uroksen ehdottomaan yksinvaltaan, vaikka pitkäänkin kestänyt ratkaisematon valtataistelu ei ole mahdottomuus. Joskus yksi uroksista onnistuu saavuttamaan vain puolittaisen johtoaseman, jolloin se pystyy päihittämään yksitellen kenet tahansa ryhmänsä jäsenistä, mutta joutuu kuitenkin taipumaan joukkovoiman edessä. Tällainen kontrolloitu johtajuus on kuitenkin tavallisesti vain välivaihe taistelussa ehdottomasta yksinvallasta.

Jos täydellinen valtaan pääsy onnistuu, hallitsevan uroksen johtava asema voi parhaimmillaan kestää jopa vuosia ennen kuin joku nuorempi syrjäyttää sen. Simpanssiyhdyskunnan johtajalla voi olla alaisenaan esimerkiksi 14 täysikasvuista urosta, lauma täysikasvuisia naaraita sekä sekalainen määrä eri ikäisiä pentuja ja nuorisoa. Aikamoinen joukko siis.

Teoksessaan "Apinoiden Valtakunta" Jane Goodall selostaa Figaniksi nimittämänsä simpanssiuroksen keinoja säilyä ryhmänsä johdossa:

"Tehokkaimpia olivat kuitenkin sen hurjat puunäytökset aamun-sarastuksessa, kun vielä oli melkein pimeää ja muut simpanssiryhmään kuuluvat olivat yhä pitkällään. Nämä aamunäytökset synnyttivät suur-kaaokseen. Yllätetyt simpanssit törmäilivät kiljahdellen yöpesistään. Figan säntäili edestakaisin, ylös ja alas, valtavin loikin oksalta oksalle, puisteli aluskasvillisuutta, kiskoi irti isoja oksia ja mäjäytti vielä varmuuden vuoksi muutamaa epäonnekasta alamaista ohi mennessään. Vallitsi suunnaton sekasorto ja metakka. Sitten kun tilanne oli ohi, uusi ykkösuros istahti maahan ottamaan vastaan alamaistensa kunnianosoitukset, kun paraskin suuri päällikkö.

Figan pysyi kuin pysyikin huipulla, kiihkeän motivaationsa ja päättäväisyytensä ja voimia säästämättömien fyysisten ponnistelujen ansiosta. Kun Faben (edellä mainitun veli ja tukija valtataistelussa) viimein palasi yhteisön alueen keskiosiin, Figan sai aikaa rentoutua ja nauttia uurastuksensa hedelmistä - kaikkien sosiaaliseen ryhmäänsä kuuluvien kunnioituksesta ja oikeudesta ottaa ensimmäisenä osuutensa miltä tahansa ruokapaikalta ja lähestyä ensimmäisenä puoleensavetävää naarasta, josta oli kiinnostunut. Se oli valtaa."

Kun Figanin ehdotonta yksinvaltiutta oli kestänyt pari vuotta, sen veli ja tukija Faben yllättäen katosi. Entiset haastajat huomasivat tilaisuutensa ja alkoivat kapinoida johtajaansa vastaan. Noin yhdeksän kuukauden ajan yhteisössä ei ollutkaan ketään selvästi nimettävää ykkösurosta. Figan, joka edelleenkin pystyi päihittämään kenet tahansa haastajista yksinään, ei kuitenkaan antanut periksi. Se hankki liittolaisekseen erään Humphrey-nimisen vanhemman uroksen, jota se aiemmin oli erityisen raa´asti terrorisoinut. Tämän tukijan avulla se sai vähitellen taas vakiinnutettua johtajan asemansa.

Goodall kertoo, millaisia myönnytyksiä johtaja saattoi joutua tekemään elintärkeää liittolaista hyvitelläkseen:

"Mutta sen sijaan että olisi alkanut syödä saalista se istui roikottaen velttoa ruumista toisella kädellä ja tuijotti kiinteästi kahta muuta urosta, jotka vielä jatkoivat metsästystä. Hetken kuluttua Humphrey kapusi kiireesti kohti Figania ja istahti sen lähelle. Se ei ollut vähääkään kiinnostunut meneillään olevasta metsästyksestä, se oli keskittynyt kerjäämään osuutta Figanin saaliista. Äkkiä Figan viskasi koko ruhon suoraan Humphreyn käsiin Hilalin (havainnoitsijan) suureksi hämmästykseksi. Sitten se loikkasi puusta ja ryntäsi mukaan metsästykseen ja saikin parissa minuutissa kiinni toisen emon ja sieppasi ja tappoi pennun. Tällä kertaa se söi saaliin itse."

Vakiinnutettuaan uudelleen valtansa, Figan-simpanssi pysyi vallassa vielä muutaman vuoden, mutta joutui sitten entisen suojattinsa ja oppipoikansa Goblinin haastamaksi. Jonkin aikaa hallitseva johtaja onnistui torjumaan nuoren haastajan hyökkäykset liittoutumalla neljän muun ikätoverinsa kanssa. Lopulta Goblin kuitenkin sananmukaisesti potkaisi entisen johtajan puusta ja alisti ja nöyryytti sen täydellisesti. Goblinin voitto ei kuitenkaan ollut lopullinen, sillä se pystyi päihittämään vastustajat vain yksi kerrallaan, mutta ei vielä kaikkia samanaikaisesti. Pari kuukautta myöhemmin Figan tukijoineen onnistuikin palauttamaan johtoasemansa hyvin verisessä kamppailussa, jossa syntyneitä puremahaavoja Goblin sai pitkään parannella.

Figanin johtajuutta kesti taistelun jälkeen vielä lähes vuoden - kunnes se katosi tai kuoli. Johtajan yllättäen poistuttua näyttämöltä entinen haastaja Goblin alkoi jälleen pyrkiä johtajaksi. Se terrorisoi erästä itseään suurempaa urosta, kunnes sai sen alistetuksi ja vähitellen houkutelluksi liittolaisekseen. Uuden ystävänsä tuella se noin vuoden kuluessa alisti pari muuta kilpailijaansa ja vakiinnutti lopulta oman kiistattoman johtoasemansa - menettääkseen sen vuosien päästä taas uudelle haastajalle.

Ennen vuotta 1960 luonnonvaraisten simpanssien elämästä ei tiedetty kovinkaan paljon. Simpanssien uskottiin olevan rauhanomaisia kasvissyöjiä, joista ei ole uhkaa muille eläinlajeille. Gomben tutkimukset osoittivat kuiten-kin nämä käsitykset vääriksi. Simpanssien havaittiin järjestävän organisoituja metsästysretkiä pienempien eri rotuun kuuluvien apinoiden ja eräiden muiden eläinten surmaamiseksi. Jopa antiloopinvasojen todettiin kelpaavan simpanssien ruokapöytään.

Mitä kauemmin simpansseja tutkittiin, sitä enemmän ihmismäisiä piirteitä niiden käyttäytymisessä havaittiin. Simpanssien taistelu vallasta esimerkiksi ei juuri eroa ihmisten vastaavasta. Valtaa tavoitteleva simpanssi juonittelee, liittoutuu, etsii vastustajiensa heikkouksia, raivaa tieltään yhden vastustajan kerrallaan aloittaen heikoimmista naaraista ja edeten vähitellen yhä korkeammalle uroksiin.

Johtava simpanssi ei suvaitse rinnakkaista vallankäyttöä vaan puuttuu herkästi alamaistensa keskinäisiin nahisteluihin tehden tällä tavoin kaikille selväksi, kenellä on yksinoikeus väkivallan käyttöön yhdyskunnassa. Hyvin ihmismäistä tämäkin. Koska simpanssit eivät osaa delegoida valtaansa, johtavan uroksen on itse hoidettava myös poliisin tehtävät valtakunnassaan. Uros, joka ei pysty pääsemään huipulle, käy sekin omaa valtataisteluaan alemmalla tasolla. Alistuttuaan vahvemmalleen se voi ryhtyä auttamaan sitä pysymään vallassa tai pyrkimään valtaan - mikä vaihtoehto milloinkin tuntuu taktisesti viisaimmalta. Johtajan tai valtaanpyrkijän avustajaksi pääseminen on joka tapauksessa monella tavoin palkitsevaa - mikä ajatus ei ole vieras ihmistenkään keskuudessa.

Kun oli kulunut kymmenen vuotta simpanssien tarkkailun aloittamisesta, Jane Goodallin havainnoima ryhmä alkoi yllättäen osoittaa hajoamisen merkkejä. Kuusi uroksista alkoi viettää yhä enemmän aikaansa erillään muista simpanssien elinalueen toisessa laidassa. Niihin liittyi myös yksi nuorempi uros sekä kolme naarasta poikasineen. Tutkijat nimittivät tämän uuden ryhmän Kahaman ryhmäksi. Alkuperäinen Kasakelan ryhmä jäi edelleen suuremmaksi näistä kahdesta; siihen kuului kahdeksan urosta ja kaksitoista naarasta pentuineen. Vähitellen kuilu ja samalla vihamielisyys ryhmien välillä kasvoi, ja kumpikin ryhmä muuttui omaksi yhdyskunnakseen omine alueineen, jonne toisen ryhmän jäsenet eivät olleet tervetulleita. Ryhmät esittivät kohdatessaan kiihkeitä hyökkäysnäytöksiä toisilleen. Kuitenkin vielä tässä vaiheessa kolme vanhinta urosta eri ryhmistä tapailivat rauhanomaisesti toisiaan. Kaksi näistä, Mike ja Goljat, olivat entisiä Kasakelan yhdyskunnan johtajia.

Kun ryhmien lopullisesta erosta oli kulunut vuoden verran, Figanin hallitsema Kasakelan partio teki yllätyshyökkäyksen erään Kahaman ryhmään kuuluneen nuoren uroksen kimppuun ja aiheutti sille kuolettavat vammat. Jonkin ajan kuluttua Figanin johtaman partion uhrina oli toinen nuori uros yhtä vakavin seurauksin. Tähän hyökkäykseen osallistui myös eräs Kasakelan naaras.

Kolmas Kasakelan uhri oli vanha entinen johtajauros Goljat, joka oli vielä synnyinyhdyskunnastaan lähdettyäänkin yrittänyt pitää yllä hyviä suhteita vanhoihin ystäviinsä. Figan ja neljä muuta Kasakelan urosta hyökkäsivät vanhan johtajan kimppuun, raatelivat sitä säälimättä ja jättivät sen kuolemaan haavoihinsa. Goodall selostaa, kuinka simpanssit, suoritettuaan "urotyönsä", lähtivät vaeltamaan kohti omaa aluettaan ilmeisen kiihtymyksen vallassa. Ne rummuttivat puun runkoja, heittelivät isoja kiviä, raahasivat ja heittelivät oksia sekä kajauttelivat koko ajan huutoja kuin julistaen voittoaan. Goodall kuvailee vanhan Goljatin kohtaloa:

"Goljat oli kuolettavasti haavoittunut, niin kuin muutkin uhrit. Se pystyi istumaan, mutta vain vaivoin, ja tähyillessään entisten kumppaneidensa perään se vapisi kuin horkassa. Se piteli toista rannettaan suojaavasti kädellään, kuin se olisi murtunut, ja sen ruumis oli yltä päältä haavojen peittämä. Seuraavana päivänä lähdimme kaikki etsimään sitä, mutta se oli kadonnut jäljettömiin."

Jonkin ajan kuluttua Kasakelan urokset tappoivat jälleen yhden Kahaman uroksista. Ruumiin vammat olivat Goodallin mukaan hirvittävät.

Seuraava Kasakelan uhri oli yllättäen eräs Kahaman vanhoista naaraista. Se hakattiin niin pahasti, että se kuoli neljän päivän kuluttua vammoihinsa.

Kun vielä yksi Kahaman uroksista oli tapettu, jäljellä oli ainostaan yksi nuori uros Sniff. Se onnistui välttelemään vainoojiaan vuoden ajan piileskelemällä pienellä rajatulla alueella kahden eri yhdyskunnan rajamailla. Tutkijat olivat kiintyneitä tähän miellyttävään eläimeen ja toivoivat sen jotenkin selviävän hengissä joko liittymällä johonkin yhdyskuntaan tai lähtemällä kokonaan vaaralliselta alueelta. Toiveet osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä Sniff joutui sekin lopulta Kasakelan urosten tappamaksi.

Jonkin ajan kuluttua myös kaksi jäljellä olevaa aikuista naarasta poikasineen katosivat, ja niidenkin oletettiin jakaneen muiden kohtalon. Näin koko Kahaman yhdyskunta oli neljän vuoden kuluessa täydellisesti tuhottu.

Myös Kasakelan yhdyskunnan sisällä tapahtui veritöitä. Eräs naaras tyttärineen hyökkäsi neljän vuoden aikana yhteensä kuuden vieraan poikasen kimppuun tappaen ja syöden uhrinsa.

Jane Goodall kertoo järkyttyneensä pahan kerran havaitessaan simpanssien luonteen pimeät puolet. Hän kirjoittaa:

"Mutta havainnot simpanssiyhdyskuntien välisistä verisistä yhteenotoista ja kannibalismista olivat nekin tuoreita, ja ne muuttivat peruuttamattomasti minun käsitykseni simpanssien luonteesta. Monet vuodet olin uskonut, että vaikka simpanssit muistuttavat monin tavoin hätkähdyttävästi ihmisiä, ne ovat kaiken kaikkiaan 'mukavampia' kuin me. Nyt olin äkkiä huomannut kouriintuntuvalla tavalla, että simpanssit voivat tietyissä olosuhteissa olla aivan yhtä raakoja kuin ihmiset, että niidenkin luonteessa on pimeä puolensa. Se teki kipeää."

Kasakelan yhteisö sai kuitenkin maksaa hinnan aggressiivisuudestaan. Aluksi se sai nauttia voittonsa hedelmistä ja hyödyntää rauhassa valtaamaansa Kahaman aluetta. Vähitellen viereinen Kalanden yhteisö alkoi kuitenkin tun-keutua tälle alueelle, eikä Kasakelan harventunut urosjoukko enää pystynyt pitämään puoliaan. Menetettyään kaksi urostaan Kalanden partioille, yhteisö alkoi kokea paineita myös erään toisen naapuriyhteisön taholta. Pentuja katosi salaperäisesti. Tilanteen ollessa jännittyneimmillään, Kasakelan urokset vaeltelivat äänettömästi ja jättivät poikkeuksellisesti jopa erään virran äärellä olevan herkullisen hedelmäsadon koskemattomaksi - peläten ilmeisesti kosken pauhun peittävän alleen mahdollisten hyökkääjien äänet. Aiemmilla tappajilla oli nyt itsellään aihetta pelätä.

Kasakelan yhteisö ei sentään kokenut Kahaman kohtaloa, sillä hyvä synty-vyys kohensi vähitellen sen tilannetta, ja eri yhteisöjen ollessa vihdoin tasa-vahvoja, palasi Status quo Komben simpanssipopulaatioon.

Kirjassaan "Simpanssien valtakunta" Jane Goodall tekee yhteenvedon simpanssin ja ihmisen luonteenpiirteistä. Hän kirjoittaa:

"Simpanssien ja ihmisten käyttäytymisessä on monta yhtäläisyyttä - perheenjäsenet yhdistävä lämmin, auttava ja kestävä suhde, pitkään kestävä lapsuus ja riippuvuus, oppimisen merkitys, ei verbaalisen viestinnän mallit, työkalujen käyttö ja valmistus, yhteistoiminta metsästyksen yhteydessä, pitkälle kehittyneet sosiaaliset kuviot, aggressiivinen reviirinmuodostus ja lukuisat erilaiset auttavan käyttäytymisen muodot, vain muutaman mainitakseni."

Goodall uskoo, että monet simpanssien elämäntavat ovat olleet luonteenomaisia myös alkukantaisille ihmisille. Ratkaisevin ero ihmisen ja simpanssin välillä onkin puhuttu kieli, joka on vain ihmisen etuoikeus. Goodall on sitä mieltä, että simpanssit ovat psyykkiseltä kehitykseltään aivan kielen omaksumisen kynnyksellä. Ne eivät osaa puhua, mutta ne pystyvät eleillään ja ilmeillään vivahteikkaaseen ja pitkälle kehittyneeseen sanattomaan kommunikointiin.

Goodall toteaa, että simpanssit ovat erään toisenkin yksinomaan ihmiselle ominaisen käyttäytymismuodon kynnyksellä - nimittäin sodan. Hän pohdiskelee pitkään sodan kehittymisen problematiikkaa ja nostaa esiin teorioita sodan vaikutuksesta ihmisaivojen kehittymiseen. Hänen mielestään näyttää erittäin todennäköiseltä, että esi-isiemme harjoittama primitiivinen sodankäynti vaikutti osaltaan ihmisen evoluutioon. Kohdistihan sota huomattavia valikoivia paineita älyyn ja yhteistoimintaan. Goodall olettaa, että jo ennen varsinaisen sodankäynnin kehittymistä ihmisen varhaisilla esi-isillä on täytynyt olla nähtävissä samanlaisia alustavia valmiuksia kuin nykyisellä simpanssilajeilla - yhteistoimintaan perustuva yhteiselämä ryhmissä, yhteistoimintaan perustuva reviirinmuodostus, yhteistoimintaan perustuva metsästys, aseiden käyttö. Tämän lisäksi niillä on pitänyt olla vielä yksi valmius: peritty vieraiden pelko tai viha, joka purkautuu ajoittain aggressiivisiksi hyökkäyksiksi.

Koska sotiminen oman lajin edustajia vastaan on aina vaarallista, osallistumista pitää jollakin tavoin rohkaista. Nuoret aikuiset urossimpanssit ovat Goodallin mukaan viehtyneitä ryhmien välisiin konflikteihin, vaikka niihin liittyykin vaara. Jos esi-ihmisilläkin on ollut tämä piirre, se on hänen mukaansa tarjonnut vankan biologisen jalansijan sotureiden ja sotimisen nostamiselle kunniaan.

Goodall olettaa, että simpansseilla on kyky jakaa mielessään lajitoverit "meikäläisiin" eli oman ryhmän jäseniin ja vieraisiin "epäsimpansseihin". Hänen mukaansa simpanssit ovat yltäneet asteelle, jossa ne ovat vain kukonaskeleen päässä ihmisen saavutuksista tuhoamisen, julmuuden ja suunniteltujen ryhmien välisten konfliktien alalla.

Jottei kuva simpansseista muodostuisi yksipuolisen aggressiiviseksi, Goodall nostaa esiin myös niiden miellyttävämmän puolen, jonka niitä tarkkailevalle sentään useimmiten on näkyvissä. Simpansseilla on paljon ystävyyttä osoittavia käyttäytymismuotoja, joilla ne palauttavat sopusoinnun ryhmässä ja lujittavat sitä. Simpanssit halaavat toisiaan, suutelevat toisiaan, taputtelevat toisiaan, pitävät toisiaan kädestä, sukivat toisiaan, jakavat ruokaa toisilleen, hoivaavat sairaita ja haavoittuneita sekä auttavat hätään joutuneita tovereita jopa oman henkensä uhalla.

Eikö tämä ole aika luonnollista? Tietäväthän ihmistenkin vallanpitäjät, ettei pelkkä väkivalta ja raakuus saa kansakuntaa pysymään yhtenäisenä.

Jos tarkastellaan simpanssien elämää eliölajien kolmen perustarpeen; ravinnon-saannin, vihamielisiltä voimilta suojautumisen ja lisääntymisen näkökulmasta, palveleeko ryhmän sisäinen valtataistelu jotakin näistä tarpeista? Ja mitä palvelee ryhmien välinen taistelu?

Saako ryhmä, jonka johdossa on mahdollisimman vahva uros, kenties paremmin ravintoa kuin tasapäisempi ryhmä? Miksi se saisi? Eihän läheskään kaikilla eläinlajeilla ole johtajia, ja silti ne menestyvät ravinnon hankinnassa siinä kuin muutkin. Entä miten vahva johtajuus edistää ulkoisista voimista selviämistä, vai edistääkö se? Onhan olemassa tuhansia eläinlajeja, joilla ei ole johtajia, mutta jotka kuitenkin selviävät uhkistaan? Eikö vahva johtajuus nimenomaan ole se tekijä, joka saa ulkoiset voimat liikkeelle? Viekö vahvan johtajuuden perusteleminen ulkoisilla uhkilla tässä kilpa-varustelua muistuttavaan kehäpäätelmään, jossa syy ja seuraus sekoittuvat?

Olipa johtajuuden vaikutus ravinnon saantiin tai turvallisuuteen mikä tahansa, johtajavaltaisella järjestelyllä näyttäisi ainakin olevan vaikutusta lisääntymiseen - vaikutus ei tosin näy niinkään jälkeläisten määrässä kuin laadussa. Jatkuvan valtataistelun tilassa kaikkein vahvimmat ja aggressiivisimmat - ja viekkaimmat - yksilöt todennäköisesti saavat eniten jälkeläisiä, koska ne pystyvät valloittamaan helpoimmin naaraan itselleen. Näin evoluutio vie koko lajia vähitellen yhä aggressiivisempaan ja vallasta taistelevampaan suuntaan. Tästäkö johtuu simpanssien ja ihmisten sotaisuus? Näinkö on selitettävissä jatkuva valtataistelu lajiemme keskuudessa? Olemmeko me ihmiset muinaisten johtavien apinakuninkaiden kaukaisia jälkeläisiä?

Kun puhutaan evoluutiosta, unohdetaan helposti, että se on sokea ja sattumanvarainen prosessi ilman mitään ennalta määrättyä tarkoitusta. Monien lajien täydellinen sukupuuttoon kuoleminen osoittaa, että kaikki evoluution kuluessa tapahtuneet muutokset eivät välttämättä ole lajin säilymisen kannalta parhaita mahdollisia. Jos lajin painolastiksi kehittyy liikaa huonoja ominaisuuksia, se häviää olemassaolon taistelussa. Se kuolee omaan mahdottomuuteensa.

Jos ihmiskunta tuhoaa itsensä saastuttamalla tai räjäyttämällä planeettansa - kyseessä on vain yksi onnettomasti päätynyt kehityskulku evoluution historiassa. Ei sen kummempaa.

Kun Goodallin havaintoihin perustuen verrataan keskenään simpanssiyhteisöä ja ihmisten yhteiskuntaa, niissä voidaan havaita tiettyjä yhtäläisyyksiä. Ensinnäkin molemmat sijaitsevat tietyllä maantieteellisellä asuinalueella, jolla on enemmän tai vähemmän määritellyt rajat naapuriyhteisöihin. Kummassakin ylintä valtaa käyttää vähemmistö, eikä valta perustu perheeseen ja sukulaisuuteen vaan voimaan ja väkivaltaan. Molemmissa järjestelmissä vallan käyttäjillä tai valtaa tavoittelevilla voi olla liittolaisia, ja nämä liittoutuneet voivat päämääriään edistääkseen tukea ja palkita toisiaan. Rinnakkaista vallankäyttöä eivät sen enempää simpanssien kuin ihmistenkään johtajat suvaitse. Simpanssiyhteisöstä tai ihmisten valtiosta voi erota vain liittyäkseen toiseen yhteisöön ja toisen valtion alaiseksi. Kilpailevan yhteisön perustaminen omalle asuinalueelle (Kamahan urokset / Biafran valtio) sen sijaan on kuolemalla tuomittava kapina tai valtiopetos, koska se merkitsee entisen esivallan ja entisen järjestelmän kieltämistä. Sekä simpanssit että ihmiset kokevat naapuriyhteisönsä periaatteessa kilpailijoiksi, joita vastaan voidaan ajautua sotaan.

Simpanssien ja ihmisten yhteiselämässä on niin paljon samanlaisuutta, että simpanssiyhteisöä voisi oikeastaan pitää nykyaikaisen valtion alkumuotona - tai jos ei ole valmis aivan näin rohkeaan päätelmään, molempien taustalta voisi ainakin olettaa löytävänsä samankaltaisia käyttäytymismekanismeja ja alkusyitä. Osa näistä alkusyistä voisi liittyä lisääntymiseen.

Monien eläinlajien, esimerkiksi lintujen ja kissaeläinten, urokset mittelevät voimiaan ja kilpailevat siitä, kuka pääsee jatkamaan sukua valitsemansa naaraan kanssa. Tämä menettely takaa voimakkaimmille yksilöille etulyöntiaseman suvun jatkamisessa ja vaikuttaa siten koko lajin säilymiseen mahdollisimman vahvana. Koska monilla eläinlajeilla lisääntyminen tapahtuu ainoastaan tiettynä aikana vuodessa, urosten keskinäinen kilpailukin yleensä rajoittuu tuohon lyhyeen kauteen. Hormonitoiminnan muutokset ajavat ne silloin "soitimelle". Kun parittelukausi on ohitse, eläimet rauhoittuvat ja palaavat normaaliin elämään - mahdollisesti omien perheittensä seuraan. Tällainen järjestely ei ole omiaan luomaan kiinteitä alistus- tai valtasuhteita urosten välille, varsinkaan kun monet eläimistä eivät edes elä laumassa muulloin kuin lyhyenä parveiluaikana puolisoa valitessaan.

Simpanssi poikkeaa monista muista eläimistä siinä, että se lisääntyy ympäri vuoden. Tästä seuraa, että näiden eläinten on suorastaan pakko elää enemmän tai vähemmän toistensa lähistöllä, tai muuten koko laji kuolee sukupuuttoon. Simpanssiurosten keskinäinen taistelu naaraista on samasta syystä jatkuvaa. Nämä kaksi seikkaa voivat olla tärkein syy (tärkeämpi kuin ravinnonsaannin turvaaminen tai yhteisen turvallisuuden varmistaminen) siihen, miksi simpanssit - ja alkuihmiset - ovat lajina päätyneet elämään kiinteissä yhdyskunnissa, joita johtaa yksi uros. Ja kun yhdyskuntainen elämänmuoto on vakiintunut, siihen kuuluva kilpailu on vähitellen saanut piirteitä, joiden yhteys alkuperäiseen naaraista kilpailemiseen on hämärtynyt. Kilpailu johtajuudesta on tullut itsetarkoitukseksi ja itseään evoluutiossa vahvistavaksi ominaisuudeksi ilman selvää biologista päämäärää. Edelleen kehittyessään tämä kilpailu on johtanut koko lajin kannalta arveluttaviin seurauksiin, kuten tuhoamissotiin lajitovereita kohtaan (vasta tässä vaiheessa turvallisuudesta on tullut ryhmää yhdistävä - sekundaarinen - syy). Ja tämän kehityksen äärim-mäisenä pisteenä on ihmisen kohdalla lopulta ollut avoinna mahdollisuus koko lajin tuhoamiseen maapallolta ydinsodalla - asia, jota tuskin kukaan voi pitää lajin kannalta tarkoituksenmukaisimpana päämääränä.

Selittäessään simpanssien sotaisuutta Goodall olettaa niillä olevan perityn vieraiden pelon tai vihan, joka purkautuu ajoittain aggressiivisiksi hyökkäyksiksi. Koska Goodallin esimerkkitapauksessa "vieraat" simpanssit olivat kaikille tuttuja lauman entisiä jäseniä, perityn vieraiden pelon täytyy juontua jostakin muusta kuin biologisesta vieraudesta (simpanssit ovat sukurakkaita eivätkä unohda toisiaan vuosienkaan erossa elämisen aikana). Kyseessä onkin todennäköisesti "sosiaalinen vieraus", joka liittyy jotenkin valtasuhteisiin, sillä ne ovat ainoa asia, joka eläinten välillä on muuttunut. Ehkä vieras valtaryhmittymä (vaikka siinä olisi tuttuja jäseniä) koetaan uhkaksi, joka on mahdollisimman pian tuhottava, ellei haluta joutua myöhemmin itse sen tuhoamaksi. Ryhmien välinen sota on siis tavallaan ryhmien sisällä ilmenevän valtataistelun raaempaa jatkoa.

Edellä mainittua olettamusta tukenee havainto, että sotia käydään yleensä vain sellaisten (ihmis-) ryhmien välillä, joiden sisällä on eriarvoisuutta ja vallanjakoa. Ryhmän jäsenet, jotka eivät kuulu valtahierarkiaan tai ovat pysyvästi alhaalla siinä, eivät tunnetusti ole kaikkein innokkaimpia sotimaan, sillä niillä ei ole mitään saavutettavaa sodan avulla. Simpanssiyhteisöissä tämä ilmenee siten, että nuoret naaraat voivat varsin helposti siirtyä ryhmästä toiseen, eivätkä ne koe uutta ryhmää vihollisekseen. Vastaanottava ryhmä ei myöskään koe niitä uhkaksi.

Olemme nyt saaneet selville erään "alkupisteen" ja todenneet ihmisen lähisukulaisen simpanssin sotaisaksi ja vallanhimoiseksi eläimeksi. Tiedämme myös nykyihmisen varsin kiistattoman sotaisuuden ja vallantavoittelun. Emme kuitenkaan vielä näiden havaintojen perusteella voi varmuudella sanoa, millainen alkuihminen on ollut. Emme tiedä, onko hän muistuttanut enemmän monivaimoista gorillaa vai moniavioista simpanssia vai eikö kenties kumpaakaan? Monet nykyihmisen ominaisuudet viittaisivat enemmän simpanssin kaltaiseen esi-isään, mutta tämä on vain arvailua. Jonkinlainen katsaus historian tuntemaan ihmiseen - erityisesti sosiaalisten suhteiden ja vallanjaon näkökulmasta - on siis paikallaan.