Laki vallankäytön välineenä

Monet laillisuutta puolustavat kansalaiset kutsuvat lakeja yhteisesti laadituiksi pelisäännöiksi, joita jokaisen tulee noudattaa. Tällainen lakien tulkinta ei aivan kaikkia miellytä, minkä näkyy jo siinäkin, että näitä "yhteisesti laadittuja" sääntöjä sentään varsin monet rikkovat. Kuitenkin myös lakeihin välinpitämättömästi suhtautuvat ihmiset elävät jonkinlaisten käyttäytymissääntöjen ja moraalin mukaisesti eivätkä yleensä tee aivan mitä tahansa. Pelkkä rangaistusten pelkoko heidät siis saa pidättäytymään tietyistä teoista? Vai onko ehkä olemassa joitakin "näkymättömiä" lakeja, jotka ohjaavat sellaistenkin ihmisten elämää, jotka eivät tavanomaisista laeista piittaa, tai jotka elävät ajassa tai paikassa, jossa kirjoitettuja lakeja ei ole?

Hobbesin kuvittelemassa "luonnontilassa" ei ole absoluuttista oikeaa ja väärää, vaan nämä käsitteet saa kukin määritellä oman hyötynsä perusteella. Niinpä ihmisten elämä on yksinäistä, köyhää, likaista, eläimellistä ja lyhyttä. Se on armotonta taistelua rajallisista resursseista, ja sitä hallitsee väkivaltaisen kuoleman pelko ja halu eristäytyä. Oikea ja väärä voidaan Hobbesin mukaan määritellä vasta sitten, kun on olemassa laki, joka sallii tai kieltää tietyt asiat. Eikä lakia voi olla ennen kuin ihmiset ovat keskenään sopineet lain-säädäntöelimestä.

Hobbes olettaa, että tie virallisiin lakeihin ja lainsäädäntöelimiin on kulkenut ns. luonnonlakien kautta. Nämä luonnon antamat, kirjoittamattomat säännöt kieltävät ihmistä tekemästä sellaista, mikä hänen oman elämänsä kannalta olisi tuhoisaa. Koska ihminen tajuaa itselleen tuhoisien tekojen olevan tuhoisia myös muille tehtyinä, luonnonlakeihin sisältyy tavallaan yleisellä tasolla sisäinen tietoisuus siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa.

Koska luonnontilassa vallitsee jatkuva väkivaltainen taistelu rajallisista resursseista, tuon taistelun on pakko tuottaa sekä voittajia että häviäjiä, alistajia ja alistettuja. Ovathan jotkut ihmisistä voimakkaampia, kyvykkäämpiä, viekkaampia ja onnekkaampia kuin toiset. Luonnontilaa leimaa siis väistämättä väkivaltaan perustuva eriarvoisuus, jossa voimakkaimmat hallitsevat. Voidaankin esittää kysymys: Miksi voimakkaimmat ja hallitsevimmat yksilöt olisivat sallineet vähempiarvoisten alamaistensa vapaasti, ilman pakkoa ja painostusta, muodostaa lainsäädäntöelimiä ja säätää turvakseen eriarvoisuutta vastustavia lakeja? Eihän tällaista tapahdu nykyisinkään. Eikö sen sijaan ole paljon todennäköisempää, että juuri nämä hallitsevat ihmiset ovat perustaneet ensimmäiset lainsäädäntöelimet ja laadituttaneet niissä itseään suosivia lakeja - joihin tosin on väistämättä suodattunut myös taustalla vallitsevista luonnonlaeista juontuvia elementtejä? Eräs elämänalue, joihin luonnonlakien ja niistä johdettujen moraaliarvojen voidaan ajatella vaikuttaneen, ovat uskonnot. Maailman eri kansoilla ja heimoilla tiedetään olleen aikojen kuluessa valtava määrä erilaisia uskontoja ja uskonnollisia riittejä, joista suurin osa on jo hävinnyt tutkimuksen ulottumattomiin. Kuitenkin jo pikainen tutustuminen maailman suuriin pääuskontoihin paljastaa niissä olevan jotakin yhtäläisyyttä, jonka voi olettaa kumpuavan samasta alkulähteestä.

Buddhalaisuuden tärkeimmät säännöt ovat: älä tapa, älä varasta, älä valehtele, älä vietä huonoa elämää, älä juo juovuttavia juomia. Juutalaisuuden käskyjä ovat: Älä tapa, älä varasta, älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. Islamilaisuudessa kehotetaan välttämään syntien tekemistä ja kehotetaan avustamaan köyhiä. Jainalaisuuden ehdoton käsky on kaiken elämän kunnioittaminen. Jeesus Nasaretilaisen neuvo seuraajilleen oli: "Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." Noin 500 vuotta aiemmin oli Kungfutse lausunut saman asian käänteisesti: "Älä tee toiselle mitään, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän".

Uskonnot sisältävät paljon politiikkaa, joka usein hämärtää näkemästä niiden taustalla olevia moraalisia periaatteita. Kungfutsen edellä siteerattu neuvo esimerkiksi on loogisesti ristiriidassa hänen hierarkkista vallanjakoa kannattavaan oppiinsa nähden - elleivät sitten kaikki hallitsijat salaisesti halua vaihtaa osia orjiensa kanssa. Kungfutse oli hallitsija ja hän tarvitsi uskontoa valtansa pönkittämiseen. Vallankäyttäjiä ovat olleet myös monet muut uskontojen perustajat. Silti uskontoihin on suodattunut vallankäytön oikeu-delle ristiriitaisia ja jopa täydellistä tasa-arvoa tukevia periaatteita. Mistä ne ovat peräisin?

Sana "luonnonlaki" on sikäli ongelmallinen, että joku voi katsoa, ettei sellaista olekaan. Tuskin juuri kukaan kuitenkaan vakavissaan väittää, etteikö olisi olemassa jonkinlaista yleistä kaavaa tai yleisiä periaatteita, joiden mukaan yksilöiden sosiaaliset suhteet luonnossa pyrkivät järjestäytymään. Erot poliittisissa näkemyksissä ilmenevätkin siinä, miten kukin nämä näkymättömät lait havaitsee ja niitä tulkitsee. Simpanssiuroksen verisen yksinvaltiuden mallin perusteella voidaan yhtä hyvin päätyä kannattamaan sotaa ja diktatuuria kuin rauhaa ja tasa-arvoa.

Eräs "luonnonlakia" rauhanomaisin ajatuksin analysoinut yhteiskuntafilosofi on intialainen Mahatma Gandhi. Hänen ajatustensa punainen lanka on puheiden ja tekojen yhdistämisessä, sillä hän pitää yhtenä suurimmista ongelmista sitä, että ihmiset eivät elä oppiensa mukaisesti. Useimmat uskonnot ja filosofiset elämänkatsomukset ovat hänen mukaansa sinänsä hyviä, kunhan niitä vain oikein toteutetaan.

Gandhi näkee uskontojen ja filosofioiden oleellisimmaksi määreeksi niiden etiikan, eli sen miten oppi valaisee ihmisen elämäntien ja päämäärät. Gandhi haluaa etsiä uskontojen taustalla olevaa tekijää, uskontojen uskontoa, joka tarkoittaa uskoa universumin moraaliseen järjestykseen. Tämä on jotain, mikä on kaukana maallisten lakien yläpuolella.

Gandhi joutui kokemaan ja näkemään monenlaista vääryyttä ja hän päätyi - vaikka olikin koulutukseltaan lakimies - käsitykseen, että laki sinänsä voi olla vääryyteen perustuva ja epäoikeutettu, ja että tällaista lakia saa ja tuleekin vastustaa. Hänen kokemansa väärät lait liittyivät erityisesti rotusortoon, Englannin siirtomaahallintoon sekä Intian kastittomien huonoon asemaan. Havaitessaan lakien aikaansaamaa vääryyttä Gandhi omaksui ajatuksen, että on olemassa jokin korkeampi oikeus, luonnonlaki, joka on säädetyn lain yläpuolella. Tämä hänen käsityksensä sisälsi vaikutteita Intian ikivanhasta traditiosta, ns. Rita-opista, joka merkitsee eräänlaista luonnonlakien kokonaisuutta, harmoniaa olevaisessa. Rita, joka on ohje myös ihmisen toiminnalle, on yhteiskunnan ja kirjoitetun lain yläpuolella oleva metafyysis-eetillinen laki.

Merkittävin periaate, jota Gandhi pyrki elämässään noudattamaan, oli totuus, Satya. Totuus on Gandhille ihmiselämän korkein arvo, lopullinen päämäärä, jota ei koskaan täysin saavuteta. Sen löytämiseksi ihmisen tulee harjoittaa totuudellisuutta, väkivallasta pidättäytymistä, tarpeiden rajoittamista, itsehillintää, omistamattomuutta ja nöyryyttä - asioita, jotka eivät liene päällimmäisinä vallantavoittelijoiden arvomaailmassa. Gandhi toteaakin, että poliitikon tulisi olla ankarasti rehellinen, ja että politiikan luonteen tulee olla puhdas. Ihmiset, joiden sydän on täynnä eläimellistä intohimoa, eivät Gandhin mukaan ole soveliaita politiikkaan.

Gandhi kiinnittää erityistä huomiota politiikan menettelytapoihin ja pitää erityisen tuomittavana kaikkinaista väkivallan harjoittamista. Pahan välineen avulla ei voi hänen mukaansa saavuttaa todellista hyvää. Väkivallan avulla saavutettu "hyvä" osoittautuu lopulta kuitenkin pahaksi - ja vastaavasti, jos pidetään kiinni oikeista keinoista, saavutetaan hyvä päämäärä enemmin tai myöhemmin. Väkivallan avulla paha ei korvaannu hyvällä vaan se ainoastaan muuttaa muotoaan.

Gandhin mielestä ihmiset voidaan jakaa kolmeen pääluokkaan sen mukaan, mikä ominaisuus heissä on dominoiva. On ihmisiä, joiden hallitseva ominai-suus on "sattva"; viisaus ja hyvyys. Joidenkin ihmisten hallitseva ominaisuus on "rajas", mikä merkitsee kehitystä parempaan mutta myös väkivaltaa. Kolmannessa luonteenpiirteessä hallitsevana ominaisuutena on "tamas". Viimemainittuun ryhmään kuuluvat ihmiset ovat laiskoja, itsekkäitä ja häikäilemättömällä tavalla väkivaltaisia, ja tällaista persoonallisuutta Gandhi pitää kaikkein alhaisimpana. Selvästi korkeammalla tasolla ovat hänen mukaansa "rajas"-kategoriaan kuuluvat ihmiset, jotka käyttävät väkivaltaa puolustaakseen oikeudeksi kokemaansa asiaa. Hekin toimivat kuitenkin kokonaisvaltaisen erheen vallassa ja aiheuttavat muutoshakuisuudellaan kärsimystä. Parhainta ihmislajia edustaa Gandhin mukaan "sattva"-luokan ei-väkivaltainen, hyvä, viisas ja tasapainoinen ihminen. Näitä kolmea erilaista luonteenpiirrettä voidaan Gandhin mukaan ajatella myös henkisen kehityksen portaina.

Kuten sodankäyntiä, myös ei-väkivaltaista toimintaa on Gandhin mukaan määrätietoisesti harjoiteltava - vaikka täydelliseen ei-väkivaltaisuuteen pystyy vain elämän lopullisen päämärän saavuttanut ihminen, eli käytännössä ei kukaan.

Gandhi arvosti ulkoisesti vaatimatonta elämää. Hän katsoi, että se joka kuluttaa enemmän kuin välttämättä tarvitsee, varastaa kuluttamansa toisilta, jotka todella tarvitsevat. Tämä pätee niin ihmisiin kuin kansoihinkin. Hyödykkeiden kulutus yli todellisen tarpeen luo väkivaltaa, sotia, kovaa kauppapolitiikkaa ja riistoa. Gandhin edustaman ei-väkivaltaisen filosofian mukaan todellista hyvää ei voida toteuttaa tappamalla, kiduttamalla, vangitsemalla, alistamalla tai manipuloimalla. Ei myöskään ole eetillisesti oikein tuhota tai uhrata yhdenkään elävän olennon elämää toisen hyvinvoinnin lisäämiseksi tai varmistamiseksi. Gandhi ilmoittaa hylkäävänsä enemmistön hyvään perustuvan hyvän eli "utilitarismin" ja korvaavansa sen omalla "absolutismillaan".

Gandhi ei keksinyt eettisiä periaatteitaan tyhjästä vaan hän kokosi ne eri uskonnoista, kuten hindulaisuudesta, kristillisyydestä, jainalaisuudesta ja buddhalaisuudesta. Gandhin opit eivät juuri perustu aiempiin poliittisiin tai taloudellisiin kirjoituksiin, eivätkä hänen oman maansa perinteisiin käsityksiin. Tästä syystä jotkut hänen maanmiehistään pitivät häntä petturina ja lopulta murhasivat hänet.

Gandhi oli oman aikansa "vihreä" radikaali, sillä hänen luonnonoikeutensa poikkesi laillisesta yhteiskuntajärjestelmästä sellaisena kuin se oli olemassa. Gandhin julistamasta väkivallattomuuden filosofiasta saavat käsityksilleen tukea paitsi perinteiset luonnonsuojelijat myös eläinten oikeuksien puolustajat. Onhan eläinten tappaminen tai kiduttaminen ihmiselle koituvan "hyödyn" vuoksi mitä selvimmin vääränlaista väkivaltaista toimintaa. Kuitenkin myös eläinoikeusaktivistien on pidettävä huolta toimintansa väkivallattomuudesta, tai se kääntyy - ainakin Gandhin mukaan - samaksi pahaksi mitä sillä yritetään vastustaa.

Gandhi oli merkittävä ajattelija siksi, että hän tajusi maailman eri filosofioiden ja uskontojen yhteisen pisteen ja ymmärsi, että nuo opit eivät voi pelkästään sattumalta olla perusajattelultaan niin yhteneväisiä, vaan että niiden taustalla on pakko olla jonkin vielä suuremman periaatteen, eräänlaisen uskontojen uskonnon, joka viime kädessä kertoo ihmisille, mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Ja Gandhi myös tajusi, että nykyiset maalliset lainsäädännöt ovat monilta osin kaukana tästä uskonnosta, sillä niiden lähtökohdat ovat aivan erilaiset.

Mikä siis on tämän ihmiskuntaa yhdistävän "universaalin uskonnon" yhteinen nimittäjä tai perusajatus? Vai onko se edes ilmaistavissa lyhyesti ja yksinkertaisesti ilman eri uskontojen ja filosofioiden perinpohjaista tuntemista? Voisiko kaikkien uskontojen pohjimmainen sanoma olla tiivistyneenä näihin Jeesuksen sanoihin: "Niin kun te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille." (Lk.6:21)

Jos kaikki ihmiset alkaisivat noudattaa tuota periaatetta, maailmaan syntyisi poliittinen tasa-arvo. Vallanpitäjät ja valtaan pyrkijät, jotka tällä hetkellä haluavat ihmisten luopuvan vapaudestaan heidän valtansa hyväksi, alkaisivatkin luopua omasta vallastaan alamaistensa hyväksi. Pysäköinninvalvojat lakkaisivat kirjoittamasta sakkolappujaan, koska se tuskin on toimintaa, jollaisen kohde he itse haluavat olla. Sotilaat lakkaisivat ampumasta vihollisiaan, koska he eivät itse haluaisi tulla ammutuiksi. Rikolliset lakkaisivat tekemästä rikoksia, koska he itsekään eivät haluaisi että heitä vastaan tehdään rikoksia. Vallankäytön sijasta kaikki pyrkisivät tekemään toisilleen pelkkää hyvää, sillä haluavathan he itsekin, että heille tehdään hyvää. Tällainen elämäntapa muodostaisi eräänlaisen automaatin, joka korjaisi pienetkin poikkeamat tasa-arvossa, heti kun niitä alkaisi ilmetä.

Jokainen tajuaa, että edellä kuvattu muutos ihmisten käyttäytymisessä on laajassa mitassa mahdottomuus. Tämän tosiasian tunnusti myös Jeesus. Siitä huolimatta hän palasi tuon tuostakin aiheeseen ja kehotti seuraajiaan pidättäytymään maallisen omaisuuden keräämisestä sekä väkivaltaisesta kostosta - mikä toimintana voidaan ymmärtää vallankäytöksi vallankäyttöä vastaan. Jeesus näki asiassa myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, kun hän sanoi: "Te tiedätte, että ne jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne olla tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja." (Mark.10:42-44). Jeesus ei halunnut opetuslastensa antavan kutsua itseään opettajiksi, isiksi tai oppimestareiksi vaan ainoastaan veljiksi ja toinen toisensa palvelijoiksi (Matt.23:8-11).

Jeesus ei ollut vallitsevan uskonnollis-poliittisen systeemin intomielinen puolustaja vaan sen kirpeäsanainen kriitikko. Hän nimitti lainopettajia ja fariseuksia haudoiksi, jotka ovat kauniita päältä mutta täynnä kuolleiden luita ja saastaa. Hän kutsui heitä käärmeiksi ja kyykäärmeitten sikiöiksi, ja julisti että "he köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellakaan liikauttaa"(Matt.23:4). Taakoilla Jeesus tarkoitti satoja yksityiskohtaisia ja mielivaltaisia uskonnollisia kieltoja, jotka olivat irtaantuneet tosielämästä ja muuttuneet ahdistavaksi itseisarvoksi - joiden noudattaminen ei kuitenkaan estänyt ihmistä olemasta paha. Havainnollistaakseen järjestelmän harhaisuutta Jeesus opetuslapsineen rikkoi tahallaan sapatin määräyksiä ja sai fariseukset "mielettömän raivon valtaan" (Luuk.6:6-11). Jeesuksen riehuminen ruoskan kanssa temppelissä rahanvaihtajien pöydät kaataen ja kauppiaat ulos ajaen (Joh. 2:13-16) tuskin lievensi uskonnollisten opettajien vihaa häntä kohtaan. Huolimatta kovista sanoistaan uskonnollisille vallanpitäjille Jeesus julisti yleistä suvaitsevaisuutta ja kehotti kuulijoitansa olemaan tuomitsematta tai julistamatta ketään syyllisiksi - niin heitäkään ei tuomittaisi tai julistettaisi syyllisiksi (Luuk.6:37). Jeesus oli suvaitsevainen myös itselleen. Hän ei kieltäytynyt leivästä ja viinistä ja epäilyttävästä seurasta - minkä vuoksi jotkut kutsuivat häntä syömäriksi ja juomariksi ja syntisten ystäväksi (Luuk.7:34).

Myöskään maallisia vallanpitäjiä Jeesus ei kumartanut. Hän itse kieltäytyi ottamasta vastaan maallista valtaa, kun paholainen sitä hänelle tarjosi (Luuk. 4:6-8). Myöskään toinen vallan tunnusmerkki - rikkaus - ei kiinnostanut Jeesusta. Hänen mielestään jopa kamelin oli helpompi kulkea neulansilmästä kuin rikkaan päästä taivaaseen (Mark.10:25). Jeesus varoitti opetuslapsiaan tulevista vainoista, jolloin heitä vietäisiin luovutettaviksi viranomaisille, teljettäisiin vankiloihin, vietäisiin oikeuteen, piestäisiin synagogissa ja surmattaisiin (Mark.13:9-11, Luuk.21:12). Ylin paikallinen vallanpitäjä, kuningas Herodeskaan, ei saanut Jeesukselta kunnioitusta. Jeesus varoitti opetuslapsiaan tämän julman ja viekkaan kuninkaan "hapatuksesta" ja nimitti häntä ketuksi (Mark.8:15, ).

Jeesuksen tasa-arvoa ihannoivat opetukset olivat hänen omana aikanaan ja ovat edelleenkin liian radikaaleja ihmisten hyväksyttäviksi. Jopa eräät Jeesuksen omat opetuslapset halusivat mestariltaan lupauksen muita korkeammasta asemasta - tosin vasta taivasten valtakunnassa. Kovalla taistelulla saavutettu valta ja omaisuus ovat kerta kaikkiaan niin makeita asioita, että monikaan ei rupea niistä vapaaehtoisesti luopumaan. Se olisi suorastaan ihmisluonnon vastaista. Niinpä Jeesuksen tasa-arvoa ihannoivia ajatuksia on täytynyt muokata arkitodellisuuteen paremmin sopiviksi.

Myöhemmät tulkitsijat ovat löytäneet Jeesuksen teoista ja opetuksista ainoastaan kolme kohtaa, joita - tarkoitushakuisesti tulkittuina - voidaan käyttää todisteena siitä, että Jeesus olisi hyväksynyt maallisen vallankäytön. Ensimmäinen kohta on se, että Jeesus ei syrjinyt yksilönä ketään ihmistä, kuuluipa tämä mihin ammattiin tai ryhmään tahansa; ja tämän periaatteen mukaisesti hän osoitti ystävyyttään lasten, naisten, köyhien, sairaiden, ryöväreiden, samarialaisten, fariseusten, syntisten jne. ohella myös publikaaneille ja sadanpäämiehille - jotka olivat poliittisen järjestelmän edustajia. Toinen Jeesuksen valtamyönteisyyden todisteeksi esitetty raamatunkohta on hänen kuuluisa lauseensa: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu" (Luuk.20:25). Kolmas "todiste" on hänen keskustelunsa häntä kuulustelleen Pontius Pilatuksen kanssa. Pilatuksen sanoihin "Etkö tiedä, että minulla on valta päästää sinut ja valta ristiinnaulita sinut" Jeesus vastasi: "Sinulla ei olisi minuun mitään valtaa, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä. Siksi on suurempi syyllinen se ihminen, joka on minut sinulle luovuttanut" (Joh.19:10-11).

Jos nämä kolme raamatunkohtaa jotain todistavat, ne todistavat Jeesuksen olleen täydellisesti maallisen politikoinnin yläpuolella. Muu hänen muistiin kirjattu elämänkertansa vahvistaa, että hän ei koskaan osoittanut pienintäkään virallisen auktoriteettiaseman kunnioitusta - vallanpitäjien tarkoituksellisesta mielistelystä puhumattakaan. Sen sijaan hän eri tavoilla, mm aterioimalla kädet pesemättöminä syntisten ja muiden "alempiarvoisten" kanssa, närkästytti johtavassa asemassa olevia. Jeesuksen maininta "keisarille antamisesta" ei ollut poliittinen kannanotto vaan nokkela keino selvitä ansasta, johon fariseukset hänet yrittivät saada. Jeesuksen vastaus Pilatukselle ei sekään todista hänen keisarimyönteisyydestään. Sanomalla että Pilatuksella ei olisi valtaa häntä kohtaan, jos sitä ei olisi annettu ylhäältä, Jeesus itse asiassa kiisti paitsi Pilatuksen vallan myös Rooman keisarin vallan! Hänhän ei tarkoittanut Pilatuksen vallan "ylhäältä" antajalla jumalana pidettyä Rooman keisaria vaan juutalaisten Jumalaa - jota Rooman viranomaiset eivät tunnustaneet. Hänen mainintansa muiden kuin Pilatuksen "suuremmasta syyllisyydestä" ei juuri lieventänyt tätä lausuntoa.

Jeesuksen tasa-arvoinen asennoituminen kaikkia ihmisiä kohtaan rikkaudesta ja virallisesta asemasta välittämättä oli ehkä hänen kaikkein ärsyttävin piirteensä - fariseusten ja vallanpitäjien kannalta. Tällä asenteellaan hän osoitti olevansa tavallisten ihmisten yläpuolella. Pilatuksen ja Herodeksen pikkumielisestä pokkuroijasta ei olisi koskaan tullut kristikunnan jumalhahmoa.

Jeesuksen seuraajista ensimmäiseksi Paavali ryhtyi selittämään mestarinsa oppeja. Vaikka Jeesus oli kohdellut naisia - oman aikansa vakiintuneita sukupuolirooleja kuitenkaan ylittämättä - tasa-arvoisina kumppaneinaan, Paavali pyrki palauttamaan asiat ennalleen ja vaati naisilta vaikenemista ja alamaisuutta.

Jos naisten alistuminen olisi ollut itsestäänselvyys, siihen ei olisi tarvinnut kehottaa. Tällainen opetus oli joka tapauksessa tulevien vuosisatojen sovinistipapeille mieleen. Mieluisaa luettavaa Paavalin teksteistä löysivät myös maalliset vallanpitäjät. Kun alkuseurakunnissa kiertäneitä kirjoituksia myöhemmin koottiin yhtenäisiksi teksteiksi Rooman keisarin johdolla, kirjoituskokoelmiin valittiin mukaan myös Paavalin ns. roomalaiskirje ja siihen sisältyvä ylistys maalisille vallanpitäjille. Tässä tekstikohdassa Paavali julistaa, että maallinen esivalta on Jumalasta lähtöisin, ja että vallankäyttäjät ovat Jumalan palvelijoita, jotka toimivat vain ihmisten parhaaksi. Paavali toteaa, että se joka tekee oikein, saa esivallalta kiitosta, eikä hänen tarvitse pelätä viranomaisia. Väärintekijöiden sen sijaan tulee pelätä esivallan miekkaa ja sen antamia oikeutettuja rangaistuksia.

Joku voisi kysyä, miksi yhteen ja ainoaan juutalaisten Jumalaan uskonut Paavali yllättäen julisti vieraita jumalia palvovan ja vieraita käskyjä noudattavan roomalaisen esivallan oman Jumalansa palvelijaksi, olihan Israelin kansan historia lähes yhtämittaista taistelua juuri tällaisia vierasuskoisia valtiaita vastaan. Joku voisi myös kysyä, oliko roomalaiskirje kenties Paavalin yritys järjestää itselleen "henkivakuutus" pahojen päivien varalle - julistihan hän roomalaisten teloittaman miehen opetuksia. Äärimmäistä skeptisismiä olisi epäillä, olivatko Paavalin vallanpitäjiä ylistävät rivit ehkä kokonaan jonkun muun kuin hänen itsensä kirjoittamia. Tällaisiin pohdiskeluihin ei tässä ryhdytä, vaan Paavalin motiivien ja Raamatun tekstien autenttisuuden arvioiminen jääköön uskontotieteilijöiden tehtäväksi.

Olivatpa Paavalin kirjeen motiivit ja alkulähde mikä tahansa, kirje ei pelastanut Paavalia esivallan miekalta. Hänet vangittiin ja lopulta tapettiin. Esivallan "oikeutettua" miekkaa sai maistaa myös Jeesuksen opetuslapsi Pietari. Hänet teloitettiin ristiinnaulitsemalla ylösalaisin. Vähitellen myös monet muut kristityt saivat jakaa opettajiensa kohtalon keisari Neron innostuttua syöttämään heitä leijonille.

Jos Paavali oli oikeassa julistaessaan esivallan edustajat vain pahojen ihmisten rankaisijoiksi, silloin hänen itsensä on täytynyt olla paha, koska esivalta rankaisi häntä kuolemalla. Myös Pietarin on täytynyt olla paha. Pahoja ovat olleet myös leijonille syötetyt kristityt. Miksi jäljelle jääneiden kristittyjen siis tarvitsisi välittää Paavalin tai muidenkaan tapettujen ihmisten kirjoituksista? Jeesushan on opettanut, että hedelmistään puu tunnetaan. Eikö huonon puun tuottamat hedelmät voi heittää roskiin?

Jos Paavali sittenkin kohtalokkaalla tavalla erehtyi esivallan suhteen, silloin hänen tappamisensa ei merkitse, että hän olisi ollut huono ihminen. Hän oli vain - ihminen. Eivätkä ihmiset voi aina olla oikeassa.

Molemmat päätelmät vievät samaan lopputulokseen eli ne osoittavat Paavalin ylistyksen esivallan jaloudesta kyseenalaiseksi. Paavalin esivaltaa koskevasta julistuksesta jääkin jäljelle oikeastaan vain väkivallattomuuden ihanne, eli että pahaa vastaankaan ei tule käyttää väkivaltaa. Kristinusko olisikin todennäköisesti hävinnyt maailmasta monien muiden uskontojen ja lahkojen tavoin, jos alkukristityt olisivat alkaneet puolustaa sitä miekoin. Heidän väkivallaton taktiikkansa hämmensi kuitenkin vastustajan, joka ymmärsi vain väkivallan kieltä. Voittoon ei tarvittu aseita, koska itse aate oli ase. Pidättäytymällä väkivallasta kristityt eivät muuttuneet vastustajiensa kaltaisiksi.

Paavalin roomalaiskirjeeseen sisältyvät esivaltaa ylistävät rivit ovat oikeastaan ainoa tekstikohta Raamatussa, jossa esivallan oikeutusta ylistetään täysin kritiikittömästi, ja jossa esivaltaa väitetään Jumalan vallan jatkeeksi maan päällä. Nämä muutama rivi ovat varsin pieni osa Raamatun noin 1400 tekstisivusta, joista kymmenillä ei suinkaan ylistetä esivaltaa vaan kerrotaan erilaisten hallitsijoiden vääryyksistä ja julmuuksista. Kuitenkin nämä muutama Paavalin lause ovat esiintyneet vallanpitäjien julistuksissa paljon useammin kuin mitä niiden suhteellinen osuus Raamatun teksteissä oikeuttaisi. Paavali kirjoitti esivaltaa myötäilevät sanansa ohjeeksi Rooman kristityille mutta ehkä myös rauhoittaakseen roomalaisia vallanpitäjiä, jotka suhtautuivat epäillen uuteen Jeesuksen seuraajien lahkoon. Vallanpitäjiä myötäilevillä sanoillaan Paavali halusi suojella paikallisia kristittyjä, sillä olihan mikä tahansa kapinointi Rooman mahtia vastaan tuhoon tuomittu yritys. Paavalin tarkoitus oli hyvä, mutta valitsiko hän sittenkin sanansa väärin? Eikö hän ollut nähnyt esivallan hirmutekoja? Eikö hän ollut kuullut niistä? Eikö hänelle ollut kerrottu, että esivalta oli kuningas Herodeksen hahmossa hakkauttanut Johannes Kastajalta pään irti? Eikö hän ymmärtänyt, ettei hyvä puu tuota tuollaisia hedelmiä? Vastauksen näihin kysymyksiin tietäisi vain Paavali itse. Sen sijaan kukaan ei tiedä, montako miljoonaa ihmistä on menettänyt henkensä kaikissa niissä järjettömissä sodissa ja väkivaltaisuuksissa, joita esivallat ovat Paavalin tekstiin turvautuen harjoittaneet.

Esivallan tekojen ilmeinen ristiriita sellaisiin Jumalan käskyihin kuin "Älä tapa" on johtanut monet uskontofilosofit vaikean tilanteen eteen. Jopa uskonpuhdistaja Martti Luther painiskeli tämän ongelman kanssa ja päätyi lopulta kahden regimentin oppiinsa. Sen mukaan ihminen voi maallisen vallanpitäjän alaisuudessa toteuttaa murhia ja raakuuksia omaatuntoaan vaivaamatta, kunhan hän vastaavasti on esimerkillinen ihminen taivaallisen hallinnon alaisuudessa. Tällainen filosofia sopi ilmeisen hyvin paitsi natseille myös niille amerikkalaisille pommituslentäjille, jotka kunnon kristittyjen tapaan viettivät ensiksi hartaustilaisuuden ja lähtivät sitten iloisin mielin tappamaan 80.000 Hiroshiman asukasta ydinpommilla.

Huolimatta monista esivaltojen toteuttamista kansanmurhista, kidutuksista ja sodista yksistään tällä vuosisadalla, Paavalin roomalaiskirjeen kiistanalaisia virkkeitä ei ole vieläkään unohdettu. Lausuipa ne suomalainen sotilaspiispakin pitäessään puhetta valtakunnallisille paraatijoukoille vuoden 1996 itsenäisyyspäivänä. Kuinkahan hän - armeijan ja valtion edustaja - sattuikin valitsemaan Raamatusta juuri tuon kohdan?

Hyvän ja pahan käsite voidaan johdatella jo luonnonlaeista, tai jos ei haluta käyttää niitä teoreettisena käsitteenä, ihmisen kyvystä tajuta tekojensa vaikutukset muihin ihmisiin. Ihminen tajuaa, että jos joku hänelle tehty asia tuntuu hänestä pahalta, saman asian täytyy tuntua pahalta myös toisesta, silloin kun hän sen toiselle tekee. Ihminen ymmärtää, että tällainen asia on luonteeltaan paha. Tätä tietoisuutta kutsutaan omaksitunnoksi. Jos jokin asia herättää sekä tekijässä että kohteessa pelkästään miellyttäviä tuntemuksia, asia ei voi olla paha, vaan sen täytyy olla hyvä. Näin yksinkertaisesti määräytyy ihmiskunnan universaali moraali eli käsitys hyvästä ja pahasta. Tuon moraalin perustalta lähtevät niin kiitos kuin kostokin. Hyvään vastataan hyvällä ja pahaan pahalla - jotta tasapaino säilyisi. Universaali moraali kieltää tai sallii vain tekoja, koska vain teoilla voi olla tunteva kohde, joka osaa arvioida, ovatko teon vaikutukset hyviä vai pahoja. Ihmisen sisäiset ajatukset tai ihmisen itse itselleen tekemät asiat ovat universaalin moraalin ulkopuolella.

Universaalin moraalin ongelmat syntyvät siitä, että maailmassa ei ole vain yhtä tekijää ja yhtä kohdetta, jotka voisivat aina vapaasti määritellä keskenään, onko jokin heidän välillään tapahtuva asia hyvä vai paha. Ulkopuolisetkin ajattelevat usein olevansa kohteita joissakin asioissa ja tällöin he tietysti vaativat mielipiteensä huomioimista, kun teon laadusta päätetään. Eräs alue, jossa yksilöiden väliset teot kiinnostavat ulkopuolisia, on seksuaalisuus. Paitsi miehen ja naisen avioliitosta myös homoseksuaalisesta tai sukulaisten välisestä suhteesta on ulkopuolinen yhteisö kautta aikojen halunnut sanoa sanansa - suuntaan tai toiseen. Näitä ilmiöitä halutaan kontrolloida ilmeisesti siksi, että niiden kautta määräytyy, millaisella ihmisaineksella yhteisö täydentyy. Ehkä halutaan myös estää "vaarallisten" käyttäytymismallien leviäminen muun yhteisön keskuuteen. Aiemmin mainitun Anim-heimon elämäntavat ovat esimerkki siitä, miten käy, kun tässä ei onnistuta. Toisaalta, onnistuttiin tai ei, luonnonvalinta joka tapauksessa karsii pois lajit, joiden keskuuteen on levinnyt liiaksi epätervettä toimintaa.

Kun tutkii maailman eri kulttuureja eri aikoina, niiden keskuudesta on vaikea löytää yksilön itselleen tekemiä tai kahden henkilön yhteisymmärryksessä toisilleen tekemiä tekoja, jotka ulkopuolinen yhteisö aina ja kaikkialla haluaisi kieltää. Jos jostakin onnistuu löytämään tällaisen kielletyn teon, se ei ehkä jossakin toisessa kulttuurissa olekaan kielletty. Insestitabu lienee yleisimmin esiintyvä tähän lajiin kuuluva yhteinen moraalikoodi, mutta senkin noudattamisessa on olemassa eroja.

Omaan itseen kohdistuva teko ei ole universaalin moraalin kannalta lainkaan teko, koska sillä ei ole vaikutuksia valtatasapainoon. Samaa pätee kahden henkilön keskenään sopimaan tekoon, eli tekoon, jossa kumpikaan ei käytä pakkovaltaa toistaan kohtaan. Tämän periaatteen mukaisesti jopa kuolemaan johtavat kaksintaistelut on monissa kulttuureissa hyväksytty, eikä niissä henkiin jäänyttä osapuolta ole pidetty murhaajana. Nykyisin useimmat valtiot kuitenkin tuomitsevat voittaneen kaksintaistelijan, sillä ne haluavat säilyttää tappamisen ehdottomana yksinoikeutenaan.

Jos yhteisössä vallitsee tasa-arvo, yhteisön jäsenet tuomitsevat automaattisesti kaiken väkivallan ja alistamisen, sillä väkivalta ja alistaminen ovat valtasuhteisiin vaikuttavia tekoja. Jos yhteisössä ei vallitse tasa-arvoa, se ei myöskään elä universaalin moraalin mukaisesti. Tällöin sen lait eivät tuomitse kaikkea väkivaltaa ja alistamista, sillä sen tuomiot heijastelevat alistavan luokan tahtoa. Universaali moraali vaikuttaa ehkä tällöinkin vielä taustalla, mutta se on vääristynyt, sillä alistetut ihmiset on aivopesty noudattamaan vallanpitäjän moraalia. Mitä kehittyneempiä yhteiskunnat ovat, sitä täydellisemmin universaali moraali on pyyhitty pois ihmisten mielistä ja lainsäädännöstä.

Edellä on esitelty "universaalin moraalin" ajatus eräänlaisena ihmiskunnan alkuperäisenä oikeuskäsitteenä, joka on lähtöisin tasa-arvoisista metsästäjä-keräilijäyhteisöistä. Onko tällaista universaalia moraalia oikeasti olemassa? Miten ajatus sopii perinteisiin tieteellisiin teorioihin? Ensiksi on kysyttävä, mihin teorioihin? Behavioristisiin, sosiobiologistisiin, funktionalistisiin - vain muutama mainitaksemme?

Sosiobiologia tai biologinen evolutionismi - mitä nimitystä nyt halutaan käyttääkin - pyrkii etsimään ihmisen käyttäytymisen syitä hänen evoluution muovaamista geneettisistä ominaisuuksistaan. Tämän tutkimusotteen ongelma siinä, että on lähes mahdotonta tieteellisesti osoittaa ihmisen joidenkin käyttäytymispiirteiden juontuvan nimenomaan hänen perimästään eikä jostakin muusta tekijästä. Joudutaan tekemään johtopäätöksiä, ja jää tilaa olettamuksille. Toinen ongelma on se, missä määrin ihmisen vapaa tahto ja missä määrin hänen perinnölliset geeninsä tulisi ottaa huomioon hänen tekojaan arvioitaessa. Kaikesta tästä epämääräisyydestä johtuen kriittisimmät tieteenharjoittajat leimaavat koko sosiobiologian humpuukiksi. He eivät voi hyväksyä mahdollisuutta, että ihminen välttyisi vastaamasta omista teoistaan esimerkiksi piiloutumalla "aggressiivisten" geeniensä taakse. Monille marxilaisille tiedemiehille sosiobiologia on vastenmielinen siksi, että sen valossa kommunistisen yhteiskunnan vaatima ihmisen muuttuminen epäitsekkääksi ei näyttäisi mahdolliselta.

Totuus löytynee jostakin kahden äärikannan välistä. Ihmisellä on vapaa tahto, jonka avulla hän voi ohjata tekojaan. Toisaalta ihmisellä on viettejä, joita hän ei aina tahdo pystyä edes vapaalla tahdollaan hillitsemään.

Sosiobiologiassa ihmisen moraalin lähtökohtana pidetään hänen geneettistä rakennettaan ja sen kehittymistä. Eräät tutkijat, mm. Edward Wilson, näkevät moraalin olevan yhteydessä geneettisesti määräytyneeseen aivojen rakenteeseen. He uskovat, että moraalin lopullinen olemus selviää vasta aivotutkimuksen kehittyessä. Sosiobiologisen ajattelun mukaan ympäristön vaikutus ihmisen käyttäytymiseen rajoittuu siihen, että se määrää, missä muodossa jokin geneettisesti ohjautunut toiminta ilmenee. Tästä johtuvat erot esimerkiksi aggressiivisen toiminnan ilmenemisessä eri puolilla maailmaa.

Vaikka sosiobiologit ajattelevatkin moraalin olevan lähtöisin ihmisen sisimmästä, Edward Wilson ei usko, että ihmisellä olisi sisäänrakennettuna välitöntä tietoisuutta siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Hän hylkää eettisen intuitionismin ajatuksen ja olettaa, että ihmisen moraalissakin on evoluution mukanaan tuomaa erilaistumista ja soveltuvuutta erilaisiin ympäristöihin - aivan kuten ihmisen ihonvärikin on sopeutunut elinympäristön mukaan.

Sen jälkeen kun Charles Darwin oli tuonut luonnonvalintaa koskevat teoriansa yleiseen tietoisuuteen, yhteiskuntateoreetikot eri puolilla maailmaa ryhtyivät innostuneena soveltamaan evoluution ajatusta myös ihmisen sosiaalisen käyttäytymisen tutkimiseen. Tällöin monilta heistä unohtui se tosiasia, että luonnossa tapahtuva evoluutio on hyvin hidas prosessi, jota ei voi sellaisenaan siirtää nopeasti kehittyvien sosiaalisten järjestelmien analysoimiseen. Kun ihminen on muutamassa sadassa tai muutamassa tuhannessa vuodessa sopeutunut elämään valtion kuuliaisena alamaisena, se ei ole evoluution vaan aivan tavanomaisen sosialisaation ansiota. Viimeiset 10000 vuotta ovat sentään vain alle prosentti ihmislajin koko eliniästä!

Adolf Hitlerin hurjat visiot kansojen ja rotujen taistelusta luonnonvalinnan ankarien sääntöjen alaisuudessa kaatuvat siis omaan mahdottomuuteensa. Samoin käy eräiden oikeustieteilijöiden yrityksille todistaa joidenkin ryhmien säilyminen evoluution rattaissa hyvien lakiensa avulla. Pienimmätkin evoluution aiheuttamat muutokset ihmislajissa vievät vuosituhansia. Kuinka moni laki säilyy niin kauan?

Tukevatko sosiobiologiset teoriat siis universaalin moraalin olemassaoloa vai ei? Asialla ei ole suurta merkitystä, koska universaalin moraalin ajatus on niin yksinkertainen, että sitä ei tarvitse perusteella geeneillä. Riittää, kun oletamme, että ihmisellä on tietoisuus. Jos ihminen on tietoinen olento, hän ymmärtää, että muut eivät halua hänen tekevän heille sellaista, mitä hänkään ei haluaisi muiden tekevän hänelle itselleen. Eli Jeesuksen sanoin: "Mitä te haluatte muiden tekevän teille, tehkää te se heille."

Se, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tehdä toisille pahaa tuntematta omantunnontuskia, ei kumoa universaalin moraalin olemassaoloa niin kuin ei satunnainen lakien rikkominenkaan kumoa lakien olemassaoloa.

Funktionalistista tieteen teoriaa edustava Emile Durkheim olettaa, että yhteiskuntien sisällä on olemassa eräänlainen kollektiivinen tietoisuus tai kollektiivitajunta. Se on Durkheimin mukaan "yhteiskunnan keskivertokansalaisten yhteisten uskomusten ja tunteiden kokonaisuus", ja se on riippumaton yksilöllisestä tietoisuudesta. Durkheim olettaa, että vanhanaikaisissa, eriytymättömissä yhteiskunnissa yksilön tietoisuus kuuluu kokonaan kollektiivisen tietoisuuden piiriin. Tällaisissa yhteiskunnissa - joiden sosiaalisen elämän muoto on "mekaaninen solidaarisuus" - poikkeavuusrikkomukset uhkaavat yhteiskuntaa ja sen kiinteyttä. Sen vuoksi ne pyritään ehkäisemään ankarin rangaistuksin. Tällainen yhteiskunta on vahva, jos se jäsenet ovat heikkoja.

Nykyaikaisissa "orgaanisen solidaarisuuden" yhteiskunnissa kiinteys perustuu Durkheimin mukaan työnjakoon, eivätkä pienet poikkeavuudet uhkaa sitä. Niinpä sen lait ovatkin luonteeltaan "siviilioikeudellisia", eli niillä pyritään palauttamaan rikkomuksen järkyttämä oikeustilanne ennalleen. Tämä ei tarkoita, että lakeja ja säätelyä olisi vähemmän kuin ennen. Durkheim uskoo, että valtion säädökset päinvastoin pyrkivät ulottumaan yhä useammalle alalle ja yhä useampiin elämäntilanteisiin. Vaikka näihin "restitutiiviseen" oikeuteen perustuviin kieltoihin ei liity rikoksen sovittamisen ajatusta, ne ovat aivan yhtä sitovia ja ehdottomia kuin "repressiiviset" eli kärsimystä tuottavat oikeustoimetkin.

Kun ajattelee pikkutarkkoja ja holhoavia määräyksiä, joita nykyiset "lainsäädäntötehtaat" tuottavat väsymättömällä vauhdilla, herää pakostakin kysymys, mitä väliä sillä on, perustuvatko lait "restitutiiviseen" vai "repres-siiviseen" oikeuskäsitykseen. Kansalainen kokee poliisin tai pysäköinninvalvojan kirjoittaman sakon joka tapauksena rangaistuksena, olipa sen virallinen perustelu mikä tahansa. Ja sakottaja mitä ilmeisimmin kokee sakon kirjoittamisen vallankäyttönä. Rikoslakien erottamisella muista laeista ei ole tässä mielessä mitään merkitystä.

1800-luvun ja 1900-luvun alun teollisissa yhteiskunnissa, joissa työnjako jo oli pitkälle erikoistunutta, oli Durkheimin mukaan vallalla orgaaninen solidaarisuus. Mutta mitä Durkheim sanoisi nykyisestä jälkiteollisesta tietoyhteiskunnasta? Vaikka yhteiskuntien sosiaalinen elämä onkin muuttunut orgaanisen solidaarisuuden suuntaan, sallitaanko poikkeavuutta nykyisin sen paremmin kuin ennenkään? Vai ilmenevätkö suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus vain eri paikoissa kuin ennen? Onko vapautuminen yhdellä alueella johtanut kiristymiseen toisella alueella? Ovatko siveellisyysrikokset muuttuneet turvallisuusrikoksiksi, ja onko kontrolli siirtynyt papeilta polii-seille? Onko vallan kokonaisjakaantumisessa tapahtunut lopulta mitään muutosta?

Edellä mainittuja kysymyksiä ovat pohtineet monet nykyiset yhteiskuntatieteilijät, ja siellä täällä on alkanut kuulua kritiikkiä valtion kaikkialle tunkeutuvaa kontrollia kohtaan. Uusi "turvavaltio" valvontakameroineen ja tehokkaine kontrollijärjestelmineen herättää uudenlaisen diktatuurin pelkoa - eikä aiheetta.

Durkheimin elinaikana sata vuotta sitten byrokratia työpaikoilla oli jäykkää ja pikkutarkkaa. Valtakunnan tasolla poliitikot sen sijaan askaroivat suurten kysymysten parissa, eikä heille juolahtanut mieleenkään tehtailla ihmisille pikkutarkkoja pelastusliivi- tai turvavyöpakkoja. Tällaisia pakkoja ei säädetä nykyisinkään kovin runsaasti kehitysmaissa tai sotaa käyvissä maissa, joissa suuremmat asiat vaativat lainsäätäjien huomion. Jopa sellaisessa kieltojen mallimaassa kuin Suomessa 90-luvun lamakausi vähensi kieltojen tehtailua. Vasta kun lama vuosikymmenen puolivälissä hellitti, byrokraatit valpastuivat uudelleen.

Viimeisen sadan vuoden aikana tiedotusvälineet ja liikenneyhteydet ovat kehittyneet, luokkarajat ovat hämärtyneet ja ihmiset ovat tulleet yhteisten sosiaaliturvan järjestelmien piiriin. Tämä kaikki on lähentänyt ihmisiä, ja nykyinen jälkiteollinen yhteiskunta on alkanut sosiaalisena järjestelmänä muistuttaa pientä kylää. Tässä pienessä kylässä naisetkin saavat entistä paremmin äänensä kuuluviin, ja heitä on kansanedustajina ja ministereinä enemmän kuin koskaan ennen. Olemmeko huomaamattamme palanneet mekaanisen solidaarisuuden aikaan? Vai yhdistyykö nykyisissä internetyhteiskunnissa samanaikaisesti niin mekaaniseen kuin orgaaniseenkin solidaarisuuteen kuuluva kontrolli?

Huomattakoon, että Durkheimin esittelemä kollektiivinen tietoisuus on kehityksen tulos. Se ei ole sama asia kuin universaali moraali. Kollektiivinen tietoisuus on yhteiskuntakohtainen, ja siihen ovat vaikuttaneet universaalin moraalin vastaiset epätasa-arvoa tukevat asiantilat.

Durkheimia myöhempi sosiologi Talcott Parsons painottaa funktionalismin ajatusta hieman toisella tavalla kuin esikuvansa. Parsonsin mielestä kaikki sosiaaliset järjestelmät ovat riippuvaisia tietyistä edellytyksistään, joita Parsons kutsuu funktionaalisiksi imperatiiveiksi. Ensimmäinen näistä välttämättömyyksistä on adaptaatio eli järjestelmän säilyminen ympäristössään. Se tarkoittaa resurssien tuottamista ja koordinoimista. Toinen välttämättömyys on päämääriä koskeva päätöksenteko. Se kuuluu nykypäivinä yhteiskunnan tasolla poliittisille instituutioille. Kolmas välttämättömyys on integraatio eli kiinteyden ylläpito. Siitä huolehtivat yhteiskunnassa tiedotusvälineet, järjestöt ja kirkko. Neljäs ja viimeinen välttämättömyys on jatkuvuuden ylläpito, joka jää koulujärjestelmän ja harrastustoiminnan vastuulle.

Parsons olettaa, että yhteiskunnan funktionaaliset välttämättömyydet muo-dostavat tavallaan hierarkian, jossa ylimpänä on kulttuurijärjestelmä ja sille alisteisena sosiaalinen järjestelmä, persoonallisuusjärjestelmä ja organismi-järjestelmä. Valtio on Parsonsin mukaan alisteinen oikeusjärjestelmälle, sillä se on ainoastaan oikeusjärjestelmän väline toteuttaa pakotteita, jotka ovat tarpeen normien takaamiseksi. Uskonto ja uskonnolliset tai muut sen tyyppiset arvot muodostavat Parsonsin mukaan oikeusjärjestelmän legitimaatioperustan.

Parsonsin ajatus valtion alisteisuudesta oikeusjärjestelmälle on poikkeava. Parsonsistakaan ei kuitenkaan ole vallankumoukselliseksi, sillä hänen mielestään funktionalistiset välttämättömyydet ovat toteutuneet hyvin nyky-yhteiskunnissa, koska yhteiskunnat kerran ovat olemassa. Mutta miksi ihmeessä yhteiskuntien olemassaolo pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä ja lähteä tästä käsin luomaan olettamuksia niiden edellytyksistä? Onko se vastaus johonkin? Eikö ensin pitäisi katsoa, millainen olisi hyvä elämä, ja lähteä sitten suunnittelemaan, miten tällainen hyvä elämä voidaan saavuttaa? Nykyaikaisten yhteiskuntien kivijalan alta paljastuu sortoa, alistamista, sotia, sotia ja vielä lisää sotia. Kuinka tällaisen jätevuoren päälle muka on voitu rakentaa hyvä yhteiskunta?

Nekin yhteiskuntatieteilijät, jotka eivät tunnusta minkään universaalin moraalin olemassaoloa, myöntävät, että on olemassa eräänlainen yhteiskunnallinen moraali, joka voidaan erottaa institutionaalisesta normatiivisesta säätelystä. Tämä moraali tai yleinen oikeusvakaumus tai yleinen mielipide tai oikeuskatsomus tai oikeuskäsitys tai yleinen oikeustajunta - eri tutkijat ovat antaneet sille eri nimityksiä - on siinä mielessä "universaali", että sellainen esiintyy kaikissa yhteisöissä. Koska se kuitenkin on jossakin määrin erilainen eri paikoissa ja eri aikoina, sitä on vaikea nähdä universaaliksi ja yleispäteväksi. Eikö kuitenkin voida ajatella, että poikkeamat ovat askelia keinotekoisen moraalin suuntaan, ja että kaiken takana sittenkin yhä on alkuperäinen universaali moraali?

Tutkijoiden käsitykset eroavat siinä, miten he katsovat yleisen oikeustajunnan saaneen alkunsa ja kehittyneen. Kaikki myöntävät yhteyden moraalin ja lakien välillä, mutta näiden asioiden keskinäisestä harmoniasta kiistellään. Konfliktiteoreetikot, kuten Karl Marx, pitävät oikeusjärjestystä omistavan luokan keinona alistaa työnväenluokka, ja niinpä he näkevät syvää ristiriitaa moraalin ja oikeuden välillä. Monet porvarillista aatemaailmaa edustavat konsensusteoreetikot taas olettavat lakien lähtevän siinä määrin selvästi yhteiskunnallisen moraalin pohjalta, että vaaraa legitimaatiokriisiin joutumisesta ei ole.

Tutkijat pohtivat usein paitsi sitä, onko moraali lakien lähde, myös sitä onko laki moraalin lähde. Vaikuttaa siltä, että ainakin suomalaiset lainsäätäjät uskovat, että viimemainittu asia pitää paikkansa. Aina silloin tällöin voi nimittäin lukea lehdistä virkamiesten toteavan, että kansa ei ole vielä "kypsä" hyväksymään jotakin uutta pakkoa, mitä milloinkin ajetaan. Niinpä kansaa "kypsytetään" säätämällä sen noudatettavaksi pieniä pakkoja yksi kerrallaan, kunnes kynnys on mataloitunut hyväksymään myös sellaisen vastenmielisemmän pakon, jota alunperin ei hyväksytty. Joskus virkamiehet esit-tävät julkisesti jopa oman arvionsa siitä, milloin kansa on riittävän "kypsä", jotta jokin uusi pakkomääräys voidaan panna voimaan.

Vaikka edellä puhuttiinkin pakoista ja määräyksistä, on muistettava, että kaikki oikeudelliset säännöt ja lait ovat pohjimmiltaan kieltoja, vaikka ne näyttäisivätkin joltakin muulta. Ne ovat kieltoja, jotka kieltävät menettelemästä muulla tavoin, kuin mitä laissa sanotaan.

Laki voi noudattaa yhteiskunnallisen moraalin ajatuksia, mutta se voi myös syrjäyttää niitä. Englantilainen Adam Podgóreki on esittänyt, että sellaiset lainlaatijat ja lainsoveltajat, joiden edellytetään olevan tarkan kuuliaisia oikeusjärjestyksen asettamille vaatimuksille, ovat taipuvaisia tuomitsemaan muita lievemmin sosiaalisen kanssakäymisen perusnormien rikkomukset. Mitä tämä voi arkioloissa tarkoittaa? Sitäkö, että äärimmäisen tiukasti lain mukaan elävät eivät enää välitä miettiä, onko jokin teko hyvä vai paha, kunhan se vain on laillinen? Jos näin on, eikö näistä ihmisistä ole tullut Gestapon ja SS:n kaltaisia moraalisia hirviöitä, joita vain olosuhteet estävät toimimasta "esikuvansa" mukaisesti?

Jos todella haluamme luoda yhteiskunnan, jossa ei esiinny edes piilevänä minkäänlaista legitiimisyyskriisiä, meidän on hylättävä täysin nykyinen kansalaisten "oikeuskäsitys" lakien lähteenä. Se on nimittäin saastunut! Eriarvoisuuden oppia aivopestään ihmisten mieliin jo päiväkoti-iästä lähtien ja aivopesu jatkuu läpi koko elämän. Tällaisen ihmisen oikeuskäsitys on kuin viruksen saastuttama tietokone. Se on pelkkää luontaisten moraalikäsitysten ja opetettujen moraalikäsitysten sekamelskaa, jossa ihminen itsekään ei kykene erottamaan hyvää pahasta. On ehkä mieletöntä väittää rikollisten moraalitietoisuutta korkeaksi. Eiväthän rikolliset nimittäin elä erityisen "moraalista" elämää. Hehän rikkovat tietoisesti lakeja. Lakien rikkominen on kuitenkin myös suoja moraalin saastumista vastaan. Niinpä laeista piittaamattomien rikollisen luontainen moraalitietoisuus ja oikeudenmukaisuuden käsitys säilyy monesti yllättävän puhtaana. On kuitenkin eri asia tietää, mikä on hyvää ja pahaa kuin elää tämän tiedon mukaista elämää.

Ihminen voi rikkoa lakeja ja olla silti sisimmässään "moraalinen". Toisaalta ihminen, joka saa omantunnontuskia kävellessään päin punaista liikennevaloa tai rikkoessaan jollakin muulla tavoin hieman lakia, voi olla täydellinen ihmispeto. Hän voi virassaan tai työssään ajaa kärsivän lähimmäisensä kodistaan ja tuhota hänen elämänsä. Eikä hän silti koe tekevänsä mitään pahaa - koska ei ole rikkonut lakia.

Poliitikot vetoavat mielellään kansalaisten ns. "yleiseen oikeustajuun" silloin - ja vain silloin - kun se sopii heidän päämääriinsä. Eivätkö esimerkiksi ydinfyysikot voisi samalla tavalla vedota kansan "yleiseen matematiikantajuun" perustellessaan ydinvoimalan teknisiä ratkaisuja? Eivät nämä asiat nyt sentään aivan vertailukelpoisia ole, mutta kansan yleinen oikeustaju on joka tapauksessa varsin kyseenalainen käsite. Siihen sisältyy nimittäin suuri määrä epäloogisuutta, harhaanjohtavia tunnetiloja, tietämättömyyttä ja ulkoapäin syötettyjä epätasa-arvoa tukevia mielipiteitä.

Logiikan ongelmia voimme valaista seuraavalla esimerkillä. Teemme haastattelun henkilölle, jonka tiedämme olevan kuolemanrangaistuksen kannattaja. Kysymme häneltä seuraavaa: (oletetut vastaukset suluissa)

Rakastatteko lapsianne? (kyllä)

Jos lastenne henki olisi vaarassa, olisitteko valmis tekemään kaikkenne heidän pelastamisekseen? (kyllä)

Jos rikollinen uhkaisi lastenne henkeä, olisitteko valmis käyttämään väkivaltaa häntä kohtaan? (kyllä)

Jos ainoa mahdollisuus lastenne pelastamiseksi olisi rikollisen ampuminen, voisitteko tehdä sen? (kyllä)

Olisitteko valmis uhraamaan oman henkenne lastenne pelastamiseksi, jos mikään muu ai auttaisi? (kyllä/ehkä)

Bulgarian tiedustelupalvelun agentit murhasivat toimittajan sateenvarjoon kätketyllä myrkkypiikillä Englannissa 1980-luvun alussa. Ranskan tiedustelupalvelun agentit upottivat aikapommilla ympäristöjärjestö Greenpeacen Rainbow Warrior -aluksen Uuden Seelannin Aucklandissa vuonna 1985, jolloin yksi laivalla ollut mies kuoli. Israelin salaisen palvelun agentit yrittivät murhata myrkyllä palestiinalaisen äärijärjestön johtajan Ammanissa vuonna 1997. Myös monien muiden tiedustelupalvelujen tiedetään osallistuneen erilaisiin laittomiin hankkeisiin.

Pystyisikö vakoilujärjestö mielestänne lavastamaan jonkin ulkopuolisen ihmisen syylliseksi kuolemantapaukseen tai murhaan? (kyllä/ehkä)

Onko mielestänne mahdollista sujauttaa turistin laukkuun salaa huumepaketti hotellissa, bussissa, lentokentällä jne., jolloin hänestä tulee tietämättään huumeen salakuljettaja? (on)

Singaporessa, Iranissa ja Saudi-Arabiassa on hirtetty mm. huumeiden hallussapidosta tuomittuja länsimaiden kansalaisia. Jotkut tuomituista ovat loppuun asti kiistäneet syyllisyytensä ja väittäneet olleensa tietämättömiä huumeesta.

Oletetaan, että jokin näistä maista väittäisi teidän lapsenne sekaantuneen huumerikokseen. Jos te tietäisitte että lapsenne ovat syyttömiä, luovuttaisitteko heidät Singaporen, Iranin tai Saudi-Arabian hallituksille hirtettäviksi? (en luovuttaisi)

Hyväksyisittekö missään olosuhteissa - esimerkiksi sodan, miehityksen, poikkeustilan ym. aikana - että joku teidän lapsistanne teloitettaisiin syyttömänä? (en)

Seurasitteko tiedotusvälineistä O.J. Simpsonin oikeudenkäyntiä? (kyllä)

Useimmat amerikkalaisista pitävät O.J. Simpsonia syyllisenä entisen vaimonsa ja hänen miesystävänsä surmaamiseen, vaikka hän saikin vapauttavan tuomion. Oliko hän teidän mielestänne syyllinen? (kyllä/ehkä)

Kiitokset vastauksista. Vaikka emme nyt kysyneet asiaa, tiedämme teidän kannattavan kuolemanrangaistusta. Vastauksissanne oli epäloogisuutta. Ette voi vastata, ettette hyväksy missään olosuhteissa lastenne teloittamista syyttöminä, jos samanaikaisesti kannatatte kuolemanrangaistusta, jonka uskotte voivan kohdistua myös syyttömään. Jos kannatatte kuolemanrangaistusta, teidän on hyväksyttävä väärän tuomion mahdollisuus myös omien lastenne kohdalla.

Edellä oli esimerkki siitä, että ihmiset eivät tule ajatelleeksi, mitä kaikkea heidän kannanottoihinsa sisältyy. Heidän mielipiteensä voisi olla erilainen, jos he miettisivät asiat loppuun asti.

Toinen "oikeustajua" vääristävä seikka on harhaanjohtava tunnetila. Se on tunnetila jonka syntymekanismi on päinvastainen kuin sen ilmiasu. Poliittisesti merkittävin tällainen ilmiö on sankarinpalvonta.

Ihminen haluaa menestyä ja ylittää rajoja. Hän haluaa kauneutta, voimaa, rohkeutta, rikkautta, valtaa, viisautta ja pitkäikäisyyttä. Koska hän ei itse voi saavuttaa noita asioita, hän projisoi omat toiveensa sellaiseen henkilöön, joka pystyy nuo asiat saavuttamaan. Tuosta henkilöstä tulee hänen sankarinsa; elävä todiste siitä, kuinka rajat voidaan ylittää ja kuinka kahleista voidaan vapautua. Urheilijoiden, taitelijoiden, kuninkaallisten, miljonäärien ja poliitikkojen palvonta on juuri tätä. Palvonta voi ilmetä hieman eri tavoilla. Joillekin sankarit voivat olla isähahmoja, joillekin rakastajia ja joillekin "meidän poikia".

Jopa Hitler ja Stalin saivat kiittää menestymisestään edellä mainittua psykologista ilmiötä. Ja he todennäköisesti myös tiesivät mistä on kyse ja osasivat lietsoa kansaa yhä suurempaan palvontaan. Kun kaikkien ihannoima Hitler lopulta menetti valtansa ja henkensä, hänen ihannointinsa loppui. Hänen persoonassaan ei ollut mitään "karismaa", joka olisi pitänyt palvontaa yllä hänen kuolemansa jälkeenkin. Ainoastaan valtaa ihailtiin. Kun valta oli mennyt, ei ollut jäljellä mitään, mitä ihailla. Tämä on yleinen ilmiö politiikassa. Samoin käy urheilijoille, kun heidän uransa on ohitse - ellei heistä ole ehtinyt tulla kestojulkkiksia, joiden kuuluisuus ruokkii omaa itseään. Pisimmin palvonnan kohteena säilyvät erilaiset hengenmiehet ja kuninkaalliset, jotka eivät ajan kuluessa menetä suuruuttaan kuten poliitikko menettää valtansa.

Karismaattisten johtajien palvonta ei siis osoita kansalaisten halua alistua vaan se osoittaa juuri päinvastaista asiaa - halua vapautua. Tämä ristiriita on otettava huomioon arvioitaessa kansalaisten "oikeustajua".

Kolmas oikeustajua hämärtävä seikka on tietämättömyys. On yleisesti tunnettua, että mitä vähemmän ihminen jostakin asiasta tietää, sitä varmempia mielipiteitä hänellä siitä on. Oikeustiede on tällainen ala. Siitä on ilmeisesti tarkoituksella tehty eräänlaista hämärää salatiedettä, jotta hyvinpalkatuille lakimiesarmeijoille riittäisi työtä. Tavallisten kansalaisten on lähes mahdotonta saada tietoa laeista ja asetuksista, joita heidän kuitenkin odotetaan noudattavan. Asetus, josta kansalainen tarvitsee tietoa, saattaa löytyä satojen kilometrien päästä jonkin kaupunginkirjaston kellarista. Voi vain toivoa, että nykyisenä internettien ja cd-romien aikakautena vihdoin päästäisiin siihen, että koko lainsäädäntö kaikkine lakeineen, asetuksineen ja oikeuden ennakkotapauksineen olisi helposti jokaisen nähtävillä.

Kun tietoa ei ole, se korvataan huhuilla. Niinpä ihmisten "oikeuskäsitykset" perustuvat aivan mielipuolisiin väärinkäsityksiin ja huhuihin, joita poliitikot tiedotusvälineiden avulla entisestäänkin kiihdyttävät. Milloin puhutaan lisääntyneestä "itärikollisuudesta", milloin päälle kaatuvasta huumerikollisuudesta, milloin katujen turvattomuudesta, milloin lapsia murhaavista rattijuopoista, milloin terroristeista, milloin lomavankien vaarallisuudesta, milloin liian pienistä rangaistuksista jne. Näillä kauhukuvilla ihmisten oikeustajua muokataan hyväksymään jatkuvasti lisääntyvät poliisivaltuudet ja kontrolli. Jos kansalaiset vaivautuisivat katsomaan tilastoja, he voisivat todeta monien rikollisuuden lajien tosiasiassa vähentyneen samaan aikaan kun kohu niistä on ollut kiivaimmillaan.

Sekin, että kansalaiset vaativat yleensä kovempia rangaistuksia kuin asiantuntijat, perustuu suurelta osin tietämättömyyteen. On nimittäin helppo heitellä "elinkautisia" jossakin keittiön pöydän ääressä tietämättä miltä tuollaisen rangaistuksen kärsiminen tuntuu. Eräissä oikeuspoliittisissa tutkimuksissa on todettu, että tiedon lisääntyminen yleensä alentaa ihmisen vaatimaa rangaistustasoa. Poikkeuksia tästä säännöstä lienevät amerikkalaiset patologiset teloittajakiihkoilijat. Heitä miettiessä tulevat mieleen Gandhin opetukset, joiden mukaan väkivallan avulla saavutettu "hyvä" osoittautuu lopulta pahaksi. Kuolemantuomiopolitiikka raaistaa rikoksia, raaistaa poliiseja, raaistaa rikosten uhreja ja raaistaa yhteiskuntaa. Teloittajista tulee teloitettaviensa kaltaisia.

Jos halutaan luoda uudenlainen yhteiskunta, joka perustuu alkuperäiseen moraaliin, tuo moraali täytyy luoda teoreettisesti. Se voidaan johtaa alkuperäisten metsästäjä-keräilijäyhteiskuntien tasa-arvoisista elintavoista. Sieltä löytyy turmeltumaton universaali moraali. Sen peruslause on: Kaikki yksilöt ovat samanarvoisia.