Ideologioiden vuosisata

1800 -luvun lähestyessä loppuaan, maailmassa kuohui. Löytöretkistä vauhtia saanut tieteen ja tekniikan kehittyminen ja yhä kiihtyvä teollistuminen aiheuttivat muutoksia yhteiskuntien rakenteisiin.

Charles Darwinin teoria lajien synnystä oli järkyttänyt käsitystä menneisyydestä - ja Karl Marxin opit järkyttivät monien käsitystä tulevaisuudesta. Luokkavastakohtaisuudet kasvoivat. Työläisten ja talonpoikien sivistystaso ja tieto lisääntyivät, ja he alkoivat liikehtiä levottomina kuin opetuslapset ilman opettajaa. Monien siteet kirkkoon höltyivät. Alkoi kilpailu siitä, kuka saisi valjastettua ihmismassoissa piilevän joukkovoiman käyttöönsä. Uusi vuosisata oli oleva ideologioiden vuosisata.

Ensimmäisenä saivat joukkonsa kootuksi Karl Marxin oppien kannattajat, jotka Vladimir Iljits Uljanovin johdolla alkoivat puuhata sosialistista vallan-kumousta Venäjällä. Tuon suuren ja kehittymättömän valtion ammatti-jakautuma ei ollut ihanteellinen työväenluokkaisen vallankumouksen kannalta, mutta tämän puutteen vastapainoksi valtion yksinvaltainen poliittinen rakenne oli sellainen, että pienehkö ryhmä pystyi sopivassa tilanteessa yllättävän helposti kaappaamaan vallan.

Innoituksen vallankumouksen tielle lähtemiseen nuori Uljanov oli saanut sen jälkeen kun hänen veljensä oli hirtetty tsaarin vankilassa vuonna 1887. Opiskeltuaan lakimieheksi Uljanov alkoi osallistua yhä enemmän poliittiseen elämään ja hän joutui toiminnastaan vangituksi vuonna 1895. Vietettyään muutaman vuoden vankilassa sekä karkotettuna Siperiassa Uljanov lähti maanpakoon Sveitsiin vuonna 1900. Seuraavana vuonna hän otti itselleen salanimen Lenin, jolla historia hänet myöhemmin tuntee.

Vuonna 1902 ilmestyneessä kirjassa "Mitä on tehtävä" Lenin hahmotteli suunnitelmiaan Venäjän sosialistiseksi vallankumoukseksi. Vastoin monien epäilyjä hän luotti pienilukuisen kaupunkityöväestön ratkaisevaan rooliin vallankumousprosessissa. Työväestö ei hänen mukaansa kuitenkaan yksin pystyisi pitämään vallankumousta koossa, vaan sitä ohjamaan tarvittaisiin älymystöä, koska vain sillä oli tieteellistä tietoa kasvattaakseen työväenluokka kypsäksi tehtäväänsä. Lenin painotti vallankumouksellisen teorian tärkeyttä ja halusi antaa älymystölle mahdollisimman vapaat kädet työväestön ohjailemiseen, kunhan päämäärä, vallankumous, vain saavutetaan.

Lenin ei uskonut puoluejohdon valitsemiseen vaaleilla, sillä hänen mukaansa puolueen johto voi toimia todella vapaasti ja tehokkaasti vain silloin, jos sen ei tarvitse pelätä jäävänsä uudelleen valitsematta seuraavassa puoluekokouksessa.

"Joko tai" -ajatteluun mieltynyt Lenin ei yleensä ollut halukas kompromisseihin tai liittoutumiin vastustajiensa kanssa. Niinpä hän ajautuikin ristiriitoihin joustavampaa linjaa kannattaneiden puoluetovereittensa kanssa. Vuoden 1903 edustajainkokouksessa Brysselissä Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue lopulta jakaantui kahtia enemmistöksi ja vähemmistöksi eli bolshevikeiksi ja mensevikeiksi - eikä riitelevä ja jakaantunut puolue pystynyt hyödyntämään tilaisuuttaan puolentoista vuoden kuluttua alkaneessa Venäjän ensimmäisessä vallankumouksessa.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Lenin kiihdytti propagandaansa, sillä hän näki sodassa tilaisuuden sosialistisen vallankumouksen käynnistämiseksi. Hän uskoi suursodan merkitsevän sitä, että kapitalismi oli tullut tiensä päähän. Sodan aikana julkaistuissa kirjoituksissaan hän hahmotteli kapitalismin kehityksen mallin alkaen porvariston noususta valtaan Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen ja päättyen maailmansotaan johtaneeseen imperialistiseen vaiheeseen. Tämä viimeinen vaihe, joka oli johtanut Euroopan suurvallat vallankumoukselliseen tilanteeseen, osoitti Leninin mukaan, että porvaristo voi pysyä vallassa vain aseiden avulla - ja se voidaan toisaalta kukistaa vain aseilla.

Hahmotellessaan vallankumouksellista strategiaansa vuoden 1917 paikkeilla Lenin katsoi, että parlamentaarinen demokraattinen tasavalta on porvarillisen valtion täydellisin tyyppi, jossa valta on parlamentilla ja varsinaisen vallankäyttäjäkunnan muodostaa armeija ja poliisi sekä erioikeutettu ja käytännössä erottamaton virkamiehistö. Tällainen valtio säilyttää Leninin mukaan vallankumouksessakin vanhat sortokoneistonsa ja samalla tukahduttaa poliittista elämää sekä rajoittaa kansan mukanaoloa uudessa demokraattisessa koneistossa. Niinpä tällaisen valtion on helppo palata vanhaan järjestelmään. Jotta vallankumouksesta tulisi kestävämpi, vanhat sortokoneistot on murskattava ja korvattava työläisistä, talonpojista ja sotilaista koostuvilla neuvostoilla.

Lenin haki ihannevaltiolleen mallia vuoden 1871 Pariisin kommuunista. Vanhan poliisilaitoksen hän halusi korvata kansanmiliisillä, johon osallistuisivat kaikki 15-65 -vuotiaat kansalaiset tasa-arvoisesti sukupuoleen katsomatta. Virkamieskunta puolestaan tulisi Leninin mukaan alentaa Marxin antaman esimerkin mukaisesti uuden kommuunivaltion hallintolaitokseksi, ja virkamiehet saisivat palvella työläisten palkalla ilman pienimpiäkään etuoikeuksia tai päällikkyyttä. Lenin oletti kenen tahansa kirjoitus- ja lukutaitoisen kansalaisen pystyvän selviytymään virkamiesten tehtävistä. Kun kansan enemmistö olisi näin tehty vallan käyttäjäksi eikä se olisi enää vähemmistön vallan alamainen, valtio voisi alkaa vähitellen kuoleutua tarpeettomana.

Porvarillisen parlamentin olemus Leninin mukaan on, että kerran muutamassa vuodessa ratkaistaan, kuka hallitsevan luokan jäsen tulee sortamaan kansaa. Tällaisen järjestelmän hän halusi korvata laajentamalla parlamentin tehtävät lakien säätämisestä myös niiden toteuttamiseen ja toteutumisen valvontaan. Lenin hahmotteli ihannevaltionsa kansantalouden tehokkuudessaan postilaitosta muistuttavaksi. Hän uskoi, että järjestelmällisen väkivallan mahdollisuus on sidoksissa valtioon, ja kun valtio hävitetään siirryttäessä kommunistiseen yhteiskuntaan, myöskään väkivaltaa ja alistamista ei enää tarvita.

Lenin uskoi, että poliittinen tasa-arvo oli mahdollinen ainoastaan sosialismissa, sillä toteuttaessaan proletariaatin diktatuurin, työväenluokka toteuttaisi samalla myös tasa-arvon poistamalla tuotantovälineiden yksityis-omistuksen sekä muut porvarilliset etuoikeudet. Saadakseen aikaan vallan-kumouksessa tarvittavan työväenluokkaisen "enemmistön" Lenin korosti kaupunkilaisten merkitystä maaseudun ja samalla koko valtakunnan ohjaajina. Leninin ohjeiden mukaisesti neuvostojen jäseniksi valittiin kuusi kaupunki-laista yhtä maalaista kohti.

Bolshevikkien vallankumouksen vihdoin toteuduttua syksyllä 1918 tosiasiat alkoivat ohjata kehitystä yhä kauemmaksi Leninin idealistisista tavoitteista. Vakiinnuttaakseen valtansa uusi valtiojohto joutui turvautumaan moniin vanhakantaisiin menetelmiin, ja nälänhädän uhatessa se joutui vuonna 1921 palaamaan rajoitettuun kapitalismiin ruuan tuotannossa ns. NEP-ohjelman puitteissa.

Lenin kuoli vuonna 1924 eikä koskaan ehtinyt nähdä, millaiseksi hänen luomansa "työläisten valtio" lopulta kehittyisi. Neuvostoliitoksi nimetyn valtion ideologinen johto siirtyi Leninin kuoleman jälkeen Stalinin käsiin. Stalin, "teräsmies", vakiinnutti nopeasti oman ehdottoman itsevaltansa, jota hän ylläpiti verisin ottein tuhoamalla milloin minkäkin vastustajaksi mieltämänsä tahon. Stalinin luoma "proletariaatin diktatuuri" tuskin täysin vastasi sitä mielikuvaa, mikä Marxilla ja ennen vallankumousta myös Leninillä oli ollut sosialismista. Mutta heidän mielipiteitään ei enää kysytty.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Marxin alkuunpanema ja Leninin edelleen kehittämä oppi muistutti monessa suhteessa uskontoa - vaikka väittikin olevansa uskonnon vastainen. Tämän opin mukaan on olemassa tietty muita kehittyneempi ihmisluokka, poliittinen "papisto", joka ainoana tajuaa, mikä on kansalaisille hyväksi, ja jolla tämän tietämyksen valossa on oikeus pakottaa kansalaiset uuden uskonnon ja uuden "tasa-arvon" palvelijoiksi.

Idän uusi uskonto ei kaikkia miellyttänyt, ja niinpä vastavoimana marxismille ja sen edustamalle kansainvälisyydelle syntyi Italiassa fasistinen liike, joka marssi Roomaan Benito Mussolinin johdolla vuonna 1922 ja kaappasi vallan. Hieman myöhemmin Adolf Hitler kannattajineen yritti samaa Saksassa mutta epäonnistui. Hitlerin johtamat kansallissosialistit joutuivat kamppailemaan yli kymmenen vuotta kommunisteja ja demokraatteja vastaan ennen kuin pääsivät valtaan vuonna 1933. Vuosikymmenen alussa puhjennut lamakausi ja korkea työttömyys olivat ratkaisevasti lisänneet heidän kannatustaan.

Kansallissosialismin ideologia perustui ajan muotikäsitteisiin; kansallisuus-aatteeseen ja darvinismiin. Lisänä olivat myöskin ajalle tyypillinen juutalais-vastaisuus sekä ajatus hyvityksen hakemisesta saksalaisten maailmansodassa kokemalle nöyryytykselle. Mahdollisimman laajojen piirien miellyttämiseksi Saksan Kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) ohjelmaan oli otettu myös sosialismin käsitteistöä, ja sosialismin mahdollisesta toteuttamisesta käytiin puolueen sisällä vuosien ajan kovaa kiistelyä. Vuonna 1920 laaditussa puolueohjelmassa vaadittiin mm., että kaikki tulot, jotka eivät olleet omaa ansiota, oli poistettava ja kaikki sodan avulla ansaittu oli takavarikoitava. Valtion oli lisäksi otettava haltuunsa kaikki trustit ja saatava osa suur-teollisuuden voitosta. Ohjelmassa vaadittiin myös, että suuret tavaratalot oli kunnallistettava ja vuokrattava pikkukauppiaille. Samoin siinä vaadittiin maanluovutusta ilman korvausta kansallisiin tarkoituksiin sekä maavuokrien poistamista ja maakeinottelun estämistä.

Vaikka Hitler itse oli ollut laatimassa vuoden 1920 puolueohjelmaa, hän ei valtaan päästyään ollut innostunut sosialisointikokeiluista. Hänen mielessään oli jo tuolloin valloitussota, eikä hän halunnut vaarantaa Saksan tehokasta aseteollisuutta.

Tähän sopinee toteamus, että neuvostoliittolaiset ja marxilaiset arvioijat eivät ole koskaan suostuneet näkemään "kansallissosialisteissa" mitään aitoon sosialismiin viittaavaa vaan ovat pitäneet näitä pelkkinä äärikapitalistien verisinä kätyreitä työväenluokan alistamiseksi - näin siitäkin huolimatta, että liikkeen johtajan nuoruudenaikainen kulkurielämä edustaa äärikapitalismista lähinnä sen nurjaa puolta. On totta, että teollisuuspiireiltä saatu taloudellinen tuki auttoi kansallissosialisteja nousemaan valtaan 30-luvulla. Olisi silti liioiteltua pitää NSDAP:tä niiden luomuksena.

Toisin kuin liberalismi ja marxismi, kansallissosialismi ei ollut yleismaailmallinen vaan nimenomaan saksalainen ideologia. Se perustui ajatukselle ihmisrotujen eriarvoisuudesta ja keskinäisestä taistelusta, jossa ainoa oikeus olisi vahvemman oikeus. Kansallissosialistisen käsityksen mukaan ainoastaan eurooppalainen pohjoinen rotu eli "arjalaiset" oli kulttuuria luova rotu, ja tämän rodun kuului säilyä "puhtaana" sekä ottaa johtava paikka alempien rotujen valtiaana. Kansallissosialismi tähtäsi raakaan tuhoamistaisteluun, jossa se itse suunnitteli olevansa voittaja.

Erilaiset sankaritarinat - niin kirjallisuudessa kuin musiikissakin - olivat suosiossa vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Markkinoille tulviva viihdekirjallisuus kapteeni Nemoineen ja Tarzaneineen merkitsi lukijoilleen samanlaista tilaisuutta irtautua ankeasta todellisuudesta kuin 1900-luvun lopulla esitettävät Hollywood -elokuvat Ramboineen ja Schwartzeneggereineen. Näihin fiktiivisiin tuotteisiin uppoutumalla voi hetkeksi irtautua todellisuudesta ja paeta romantiikan ja sankaruuden maailmaan.

Monien ikätovereittensa tavoin myös nuoren Adolf Hitlerin tiedetään lukeneen seikkailuromaaneja. Hän paljastikin myöhemmin eräälle ystävälleen, kuinka hän Karl Mayn intiaanitarinoiden sankarin esimerkkiä noudattaen oli pystynyt olemaan itkemättä, vaikka hänen isänsä oli piiskannut häntä rangaistukseksi jostakin kepposesta. Lopulta isä oli säikähtänyt poikansa outoa käytöstä ja lopettanut kurittamisen.

Siinä missä tavalliset lukijat iän karttuessa vähitellen unohtavat seikkailukirjojen romantiikan ja irrationaalisuuden, yksinäiseksi ja perheettömäksi vaeltelijaksi jäänyt Adolf Hitler otti ne osaksi ideologiaansa. Nämä elementit Hitlerin ajatuksissa eivät tietenkään jääneet kriitikoilta huomaamatta. Taisteluni -kirjassaan Hitler myöntääkin, että ei ole ratkaisevaa, mitä mieltä jokin kirjanoppinut teoreetikko on hänen ajatuksistaan, vaan mitä mieltä kansa niistä on. Ja kioskikirjallisuutta ahmivalle kansalle Hitlerin ajatukset tunnetusti kelpasivat.

Hitler oli taitava poliitikko, ja hän tajusi kansan syvien rivien psykologisen luonteen. Hän tavoitteli kannatusta kaikista yhteiskuntaluokista käyttämällä hyväkseen niiden sisäisiä toiveita ja uhkakuvia. Taisteluni -kirjassaan hän analysoi keskiluokan pelkoja seuraavasti:

"Juopa, joka erottaa tuon luokan, joka ei suinkaan tule hyvin toimeen, työväenluokasta, on usein syvempi kuin ihmiset luulevat. Tämän luokkajaon - mitä voimme melkein sanoa vihamielisyydeksi - syy piilee pelossa, joka hallitsee sosiaalista ryhmää, joka vast'ikään on noussut työväenluokan tason yläpuolelle - pelko, että se voi vaipua takaisin entiseen tilaansa tai että se luetaan samaan luokkaan työläisten kanssa."

Kansallissosialismi pohjautui mystiikkaan ja romantiikkaan. Sen aatemaailmassa ihailtiin luontoa, terveyttä, voimaa ja menneiden aikojen sankareita. Vuonna 1936 kirjoittamassaan kirjassa "Kolmannen Valtakunnan vieraana" Olavi Paavolainen kuvailee kansallissosialismia uudeksi Eurooppalaiseksi uskonnoksi, jota ei pidä yrittää ymmärtää järjen vaan tunteen avulla. Poliittisena teoriana kansallissosialismi onkin kiistämättä epämääräinen ja rotuoppeineen jopa tieteellisesti täysin kestämätön. Suggestiivisena ja organisoituneena joukkoliikkeenä se kuitenkin on ollut tehokkaampi kuin yksikään aikaisempi kirjoitettu teoria.

Filosofi Bertrand Russel on käsitellyt fasismin ongelmaa teoksessaan "Länsimaisen filosofian historia". Hänkin löytää fasismin juuret romantiikan aatteesta. Hänen mukaansa romantiikan tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat individualismi, tunnevaltainen yksilökeskeisyys ja sankarin palvonta. Romantiikka on järjen vähättelemistä intuition, tunteiden ja muun mystisen ja epäselvän kustannuksella - ja siksi kielteinen asia. Romantiikka ihailee vapautta, ja koska kaikista ei voi tulla sankarijohtajia, äärimmäisyyksiin viety sankarinpalvonta johtaa lopulta parhaiten menestyneen sankarin diktatuuriin. Romantiikkaan liittyy myös toinen fasistisen ajattelun kulmakivi; kansallisuuden ihannointi. Oma kansa käsitetään yksilöksi, oman minä jatkeeksi, jonka puolesta - ja jota johtavan "sankarin" puolesta - ollaan valmiit millaisiin uhrauksiin tahansa.

Kansallissosialismin suhde yksilöön oli kaksijakoinen. Yksilöltä vaadittiin täydellistä alistumista valtiolliseen komentoon, ja hänen arvonsa määräytyi pelkästään sen perusteella, miten tehokkaasti hän toimi rodun, kansan ja valtion puolesta. Toisaalta kansallissosialismin piti todistaa, että kaikkien yksilöiden ei kuulu alistua, vaan joidenkin muita kyvykkäämpien yksilöiden kuuluu olla kaiken tämän yläpuolella hallitsemassa muita. Kansallissosialistisen valtion eräänä tarkoituksena olikin toimia koneistona näiden korkeampien yksilöiden valikoitumisessa huipulle.

Eräs Hitlerin eniten inhoamista asioista oli demokratia ja enemmistövalta. Hänen mukaansa kaikki edistys, nerous ja keksinnöt maailmassa ovat aina olleet lähtöisin nimenomaan muita lahjakkaimmista yksilöistä, ei koskaan massoista. Demokratian enemmistöperiaate tukahduttaa tämän nerouden ja hallitsevaksi periaatteeksi tulee keskinkertaisuus ja henkilökohtaisesta vastuusta pakeneminen. Johtajaperiaate sen sijaan Hitlerin mukaan valikoi automaattisesti parhaan miehen johtajan paikalle, sillä huonot karsiutuvat pitkässä valtataistelussa. Hitler kirjoittaa:

"Taivaan kiitos, germaanisen kansanvallan tarkoitus onkin juuri, ettei mikä tahansa arvoton kiipijä ja moraaliton ´pinnaaja´ pääse kiertoteitse hallitsemaan kansatovereitaan, vaan että epäkelvot ja pelkuriraukat pelottaa pois jo kannettavaksi otettavan vastuun suuruus".

Entä miten kävisi, jos valtaan kaikesta huolimatta onnistuisi pääsemään henkilö, joka ei täyttäisikään hyvän johtajan ominaisuuksia? Hitlerin suhtautuminen tällaiseen mahdollisuuteen paljastaa erään ilmeisen heikkouden kansallissosialismin ideologiassa:

"Jos sellainen mies koettaa kaikesta huolimatta uittautua johtoon, silloin hänet sitäkin helpommin keksitään ja hänelle tiuskaistaan kaunistelematta: Ulos, pelkuri raukka! Pois jalkasi täältä, sillä niistä tarttuu likaa portaisiin, historian Panteonin portaat eivät ole sinunlaisiasi pokkuroijia, vaan sankareita varten!"

Hitlerin noustua Saksan valtakunnankansleriksi ja "Fuhreriksi", hänestä oli tullut monien silmissä yli-ihminen ja eräiden mielissä jopa jumala - kerrotaanhan joissakin saksalaiskodeissa jopa rukoillun Hitlerin kuvan ääressä. Uuden uskonnon valtakautta kesti kuitenkin vain kaksitoista vuotta, ja ideologia kuoli johtajansa mukana Berliinin raunioissa keväällä 1945. Samaan aikaan myös italialainen fasismi haudattiin. Kymmenet miljoonat ihmiset olivat saaneet maksaa elämällään Hitlerin potkimisen alas Panteonin portailta.

Toinen maailmansota oli eräs maailmanhistorian suurimmista valtataisteluista, ja se päättyi fasismin - oikeistolaisen diktatuurin - tappioon. Erilaisia "fasismiksi" kutsuttuja sotilashallituksia on ollut sen jälkeenkin eri puolilla maailmaa, mutta useimmat niistä ovat olleet luonteeltaan tilapäisiä eivätkä ne ole perustuneet selkeälle ideologialle.

Leninin perustama marxilainen diktatuuri selvisi voittajana sodasta mutta hävisi lopulta rauhanomaisessa kilpailussa ja kaatui omaan mahdotto-muuteensa. Niissäkin maissa (mm. Kiinassa), joissa kommunistipuolueen diktatuuri kauimmin on säilynyt, itse järjestelmä on muuttunut sisältäpäin kapitalistiseksi, ja näiden maiden yhteiskuntajärjestelmä on alkanut muistuttaa yhä enemmän kommunismi-nimistä fasismia.

Ideologioiden vuosisadan päättyessä voittajaksi on jäänyt kapitalismi. Tai ehkä voidaan ajatella niin, että maailma onkin koko ajan elänyt sen lainalaisuuksien ehdoilla. Sosialistiset maat ovat olleet ikään kuin vaihto-ehtoisia yrityksiä tässä kapitalistisessa kilpailumaailmassa, ja niiden yritysidea on osoittautunut lopulta elinkelvottomaksi. Ne ovat menneet konkurssiin.

Vaikka kapitalismi näyttääkin selvinneen voittajana talousjärjestelmien välisestä kilpailusta, ja vaikka useimmat entiset sosialistimaat ovat vapautuneet yhden puolueen diktatuurista, länsimaisen parlamentarismin maailmanlaajuinen voitto ei ole vieläkään kiistaton. Sen erääksi haastajaksi on noussut fundamentalistinen islamilaisuus, joka väkivaltaisten kampanjoiden avulla pyrkii alistamaan valtaansa yhä useampia maita. Useimmat ääri-islamilaisten kohdemaista eivät tosin ole erityisen demokraattisia, vaan niiden poliittiseen perinteeseen kuuluu yksinvalta eri muodoissaan. Poliittisen terrorin koventuessa tämä yksinvalta on monesti vain vahvistunut.

Yksilönvapauden ja autoritäärisyyden välisessä taistelussa ei siis lopullista voittajaa ole vieläkään näkyvissä. Sokrateen ja Platonin käynnistämä, ja monien muiden jatkama keskustelu erilaisten valtiomuotojen ja hallitusjärjestelmien paremmuudesta jatkuu yhä.

Miksemme ottaisi osaa tähän keskusteluun?