Tasa-arvo

Eräät yhteiskuntafilosofit uskovat, että ihmiset ovat vapaaehtoisesti luopuneet keskinäisestä tasa-arvostaan ja tehneet yhteisen sopimuksen siirtymisestä pienen vähemmistön määräysvaltaan. Tämä "sopimus" - jonka allekirjoittamisesta ei löydy historiallisia todisteita - on heidän mielestään nykyisten yhteiskuntiemme legaalinen perusta. Tällaista näkemystä, jossa nykyhetkestä johdetaan historiallinen olettamus, on myös kritisoitu. Kaikki yhteiskuntateoreetikot eivät ole voineet hyväksyä olettamusta vapaaehtoisesta siirtymisestä harvainvaltaan, joka samalla oikeuttaa nykyiset valtasuhteet. Joidenkin mielestä valtarakenteet heijastelevat pelkästään omistavan ja vallassa olevan luokan tahtoa, ja ne ovat syntyneet tuon tahdon voimasta. Yhteiskunnan olemassaolon perusteista ja syntymekanismeista onkin pitkään kiistelty eri koulukuntien välillä.

Miten asia todellisuudessa on? Onko käytettävissämme "puhdasta" historiallista tietoa, joka tekee koulukuntien välisen kiistelyn tarpeettomaksi?

Tietoa on, mutta sitä arvioitaessa törmätään jälleen koulukuntien kiistoihin - tällä kertaa erimielisyyden syynä on "inhimillinen tietoisuus". Jotkut yhteiskuntatieteilijät ovat sitä mieltä, että ihminen on vain yksi eläin muiden joukossa, ja tämän vuoksi ihmisten ja eläinten tekoja voidaan arvioida samoilla kriteereillä. Toiset taas eivät hyväksy lainkaan ihmisen vertaamista eläimiin, sillä vain ihminen on heidän mielestään "tietoinen" olento, joka ainoana pystyy nousemaan viettiensä yläpuolelle, ja jonka ihmisyyttä voidaan tarkastella vain yhteisön ja kulttuurin osana. Gorilla- ja simpanssitutkimuksella ei tätä mieltä olevien mielestä ole mitään annettavaa ihmisten elämää arvioitaessa.

Silläkin uhalla, että mahdollinen tätä lukeva "tietoisuus" -koulukunnan edustaja nyt tuhahtelee, tässä viitataan gorilla- ja simpanssitutkimuksiin. Ihmisapinat ovat toinen elävä ääripää ihmiskunnan miljoonia vuosia kestäneessä tuntemattomuudessa. Toinen elävä ääripää ovat nykytutkimuksen ulottuviin säilyneet metsästäjä- ja keräily-yhteisöt. Näiden kahden elämänmuodon välissä olevaa aukkoa voidaan paikkailla vain kummastakin ääripäästä johdetuilla arvailuilla sekä satunnaisilla fossiililöydöillä ja arkeologisilla kaivauksilla. Miksi meidän pitäisi oman "tietoisuutemme" sokaisemana jättää toinen inhimillisen kehityksen tunnettu ääripää huomioimatta? Emmekö voi tutkia simpanssia, kunhan emme unohda, että se on simpanssi?

Gorilloiden ja simpanssien yhteisöissä voidaan havaita johtajuutta. Ne yksilöt, joilla ei ole mahdollisuutta haastaa johtajaa, alistuvat tyynesti. Ne etsivät omaa paikkaansa järjestelmässä, jossa arvoaskelmat ulottuvat aivan alimmille portaille asti. Myös johtajaa lähinnä olevat alistuvat näennäisesti mutta etsivät kuitenkin koko ajan tilaisuutta syrjäyttää johtaja. Kun tilaisuus tulee, ne ovat valmiit iskemään. Pitäisikö tällainen järjestelmä nähdä Hobbesin tarkoittaman "luonnontilana" vai ilmeneekö tässä jo hänen tarkoittamansa "yhteinen sopimus"? Tai ehkä apinoiden järjestelmä ei ole kumpaakaan? Ehkä "järjestelmä" on vain painovoiman kaltainen fysikaalinen ominaisuus, joka sallii eri painoisten esineiden kellua eri korkeudella? Tällainen järjestelmä takaa jokaiselle yksilölle parhaan mahdollisen aseman, minkä yksilö omien kykyjensä avulla voi saavuttaa. Järjestelmää voisi kutsua esimerkiksi vapaan kilpailun yhteisöksi. Siinä ei ilmene yhteisön jäsenten keskinäistä pelkoa ja syrjään vetäytymistä - jotka ovat Hobbesin luonnontilan tuntomerkkejä. Toisaalta siitä on vaikea löytää minkään ehdottoman "sopimuksenkaan" piirteitä - ellei sopimuksen käsitettä laajenneta siten, että simpanssien järjestelmän ajatellaan koostuvan lukuisista kahdenkeskisistä sopimuksista, joilla alistaja-alistettu -parit ovat sopineet keskinäisen arvojärjestyksensä. Sopimukset eivät ole tasapuolisia, sillä ne perustuvat hallitsevan yksilön väkivaltaiseen voimaan ja heikomman yksilön tietoisuuteen tämän voiman olemassaolosta. Näistä kymmenistä pienistä sopimuksista koostuu kokonaisjärjestelmä. Jos joku haluaa kutsua sitä yhteiskuntasopimukseksi, suotakoon se hänelle. Olisiko elämä ilman tätä alistussuhteiden verkostoa "yksinäistä, köyhää, likaista, eläimellistä ja lyhyttä" onkin jo toinen juttu.

Simpanssien järjestelmän runko rakentuu väkivallalle, mutta pelkkä väkivalta ei saa simpanssilaumaa pysymään koossa - pikemminkin väkivallalla on taipumus hajottaa järjestelmä, ellei jokin vielä voimakkaampi sidos pidä sitä kasassa. Simpanssien kohdalla näitä voimakkaampia sidoksia ovat sukurakkaus, lisääntymisvietti ja sosiaaliset suhteet. Yksittäiset simpanssit kestävät alistetun asemansa ja ajoittaiset väkivallan kohteeksi joutumiset, sillä niiden ryhmän jäseninä saama emotionaalinen hyöty ylittää haitat. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Sama tekijähän saa ihmisetkin jatkamaan elämistään vainon ja diktatuurin alaisuudessa lähtemättä maanpakoon. Simpanssien kuten ihmistenkään valtasuhteet eivät sentään ole jatkuvaa tappelua, vaan ajoittain alistajan ja alistetun välillä voivat vallita myös myönteiset tunnesiteet - kunhan perusasetelma vain ei pääse unohtumaan.

Rousseau, Marx ja heidän hengenperillisensä olettavat yhteiskuntien syntyneen omistusoikeuden myötä. Kun ihmiset ovat alkaneet omistaa asioita, on syntynyt eriarvoisuutta ja tyytymättömyyttä eriarvoisuuteen. Yhteiskunta on syntynyt tämän eriarvoisuuden säilyttämiseksi ja tyytymättömyyden kahlitsemiseksi. Yhteiskunnan ovat perustaneet ne, joiden intresseissä eriarvoisuuden säilyttäminen on - omistava luokka.

Missä on simpanssiyhteisön omaisuus? Miksi simpanssiyhteisö on organisoitunut hierarkkisesti, vaikka simpanssit eivät kerää eivätkä varastoi omaisuutta? Ovatko naaraat urossimpanssien omaisuutta? Eivät, ainakaan siinä merkityksessä, mitä me omaisuudella tarkoitamme. Gorilloiden yhteisössä (perheessä) naaraita ehkä voidaan pitää johtavan uroksen omaisuutena, sillä gorillajohtaja varaa naaraan itselleen pysyvästi. Simpanssijohtaja ei ota itselleen pysyviä vaimoja, mutta se hyödyntää johtavaa asemaansa turvatakseen etuoikeuden paritteluihin. Molemmissa tapauksissa johtava uros on ainakin jossakin määrin yliedustettu jälkeläisten hankinnassa - mikä merkinnee, että vallanhaluisten geenien osuus vahvistuu.

Eräänä perusteena vallanjaon oikeutukselle on pidetty ulkoista uhkaa. Tässä asiassa on hyvin vaikeaa erottaa syy ja seuraus. On mahdollista, että simpanssiryhmän sisäinen valtahierarkia ja vallanhaluisten geenien vahvistuminen vähitellen heijastuvat ryhmän ulkopuolelle. Ryhmä tekee partiointiretkiä naapuriryhmien alueelle, ja jossakin vaiheessa syntyy ratkaiseva konflikti tai konflikteja, joissa heikompi ryhmä tuhoutuu. Tällainen kehitys edesauttaa sotaisten ja vallanhimoisten geenien säilymistä ja vahvistumista.

Vaikka luonnonvalinta on vahvistanut sotaisia geenejä, sen ankarat lait voivat myös karsia niitä, jos ne uhkaavat lajin olemassaoloa. Moni valloittajakansa on historian kuluessa taantunut rauhalliseksi ja väkivaltaa vieroksuvaksi tapatettuaan parhaan soturiaineksensa taistelukentillä. Saksan valtavat miesmenetykset toisessa maailmansodassa olivat nekin omiaan vaikuttamaan tähän suuntaan.

Vallanhimon ja eriarvoisuuden kehittyminen mahdollisesti turvaa ryhmää ulkoiselta uhalta, mutta samalla tämä ominaisuus on itsessään ulkoinen uhka. 1900-luvun kaksi maailmansotaa ja niitä seurannut kylmä sota tuhansine toisiaan vastaan suunnattuine ydinohjuksineen riittänee näytöksi siitä, millaiseen mielettömään kehäpäätelmään "ulkoinen uhka" johtaa, kun etsitään perusteita yhteiskuntien hierarkkiselle eriarvoisuudelle.

Omaisuuden keräämistä ja ulkoista uhkaa tuskin voidaan pitää yksiselitteisenä ja ainoana syynä eriarvoisen yhteiskunnan syntymiseen. Eriarvoisuutta syntyy, kun rajatulla alueella on rajallinen määrä resursseja ja riittävästi ihmisiä niitä tavoittelemassa. Tällaisessa tilanteessa kehittyy voittajia ja voitettuja. Yhteiskunta on tämän voittajatvoitetut asetelman väkivaltainen kiinteytymä. Materiaalinen omaisuus on yksi resurssi muiden joukossa - mutta vain yksi.

On mahdollista, että kaiken eriarvoistumisen alkuperäisenä ja liikkeellepanevana voimana on urosten kilpailu naaraista. Tämähän on varhaisin ja kaikkein laajimmalle eläinkunnassa levinnyt asia, joissa pysyvää eriarvoisuutta esiintyy. Naaraat ovat ensimmäinen kilpailtava resurssi, ja siitä kilpailtaessa kilpailulliset geenit vahvistuvat sukupolvien myötä. Eivätkä naaraatkaan ole tässä kilpailussa pelkkiä sivustakatsojia. Luonnonvalinnan ankarat lait suosivat niitä naaraita, joka onnistuvat houkuttelemaan mahdollisimman kyvykkään isän jälkeläisilleen. Poliisinampuja Steen Christensenin naisilta vankilaan saamat kirjeet lienevät nekin osoitus "naaraiden" primitiivisestä kiinnostuksesta voimakasta urosta kohtaan. Ei liene sattumaa, että valta ja vauraus tuovat "urokselle" menestystä myös taistelussa naaraista. Eli mitä enemmän valtaa ja rikkautta - sitä enemmän vaimoja ja jälkeläisiä (tai ainakin mahdollisuuksia niihin).

Eikä kilpailu lopu puolison hankintaan. Säilyminen hengissä ja jälkeläisten elättäminen täysikasvuisiksi vaatii usein taistelua ravinnosta. Sitä mukaa kun elämä monimutkaistuu ja siihen tulee mukaan uusia resursseja, kilpailullisuus kohdistuu automaattisesti myös niihin. Soidinlintujen itselleen vuosi vuodelta varaama ja raivokkaasti puolustama reviirialue on esimerkki varhaisesta "maanomistuksesta". Kun uusi resurssi, poliittinen valta noin 10000 vuotta sitten tuli mahdolliseksi - miksei myös siitä olisi taisteltu? Samoin esineistä ja omaisuudesta, joita vähitellen alkoi kertyä.

Metsästäjä-keräilijäryhmiä on yleensä pidetty varsin tasa-arvoisina. Näillä ryhmillähän ei ole ollut merkittävää omaisuutta, ja toisaalta niiden usein varsin muodollinen johtajuus on ollut konsensushenkistä ja johtajan henkilökohtaisia ominaisuuksia painottavaa.

Myös metsästäjä-keräilijäihmisten välillä on ollut kilpailua, mutta se on ilmennyt alueilla, joita meidän länsimaisten nykyihmisten on vaikea ymmärtää. Metsästäjä-keräilijät ovat voineet kilpailla rohkeudessa, viisaudessa, taitavuudessa sekä shamanismiin ja kulttimenoihin liittyvässä arvostuksessa. Jokin meille täysin merkityksetön ja arvoton asia on heidän yhteisössään saattanut olla elämän tärkein päämäärä ja arvostuksen mitta. Arvostukset vaihtuvat - ovathan ne vaihtuneet omana aikanammekin. Neuvostoliiton romahdus osoitti, kuinka arvostettu ja vain harvoille myönnettävä kunniamerkki, esimerkiksi, saattaa jonakin päivänä olla pelkkää toririhkamaa.

Siirtyminen pienistä metsästäjä-keräilijäyhteisöistä suuriin yhteiskuntiin on aiheuttanut ratkaisevan muutoksen valta-alamainen -suhteisiin. Pienryhmissä alistaja on alistetun henkilökohtainen tuttava. Vaikka alistaminen on ehkä väkivaltainen, siihen sisältyy mahdollisuus neuvotteluun ja välittäjien läsnäoloon. Alistettu tajuaa ja ehkä lopulta hyväksyykin alistamisen, sillä se perustuu ryhmän yhteisesti laatimiin sääntöihin, joiden syyt hän ymmärtää. Ympäröivä yhteisö ei hyväksy täysin järjettömiä alistussuhteita (rikoksia), sillä alistamisen tulee palvella ryhmän kiinteyttä eikä johtaa sen hajoamiseen. Alistamisella alistettu taivutellaan elämään ryhmän normien mukaisesti. Vaihtoehtona on lähteminen ryhmästä. Alistetun tappaminen tai sulkeminen pitkiksi ajoiksi vankilaan merkitsisi yhden henkilön poistumista ruoan hankintakoneistosta, joten tällaisia rangaistusmuotoja vältetään.

Suurissa yhteiskunnissa alistaja on alistetulle vieras, ja hän edustaa kasvotonta väkivaltakoneistoa, joka toteuttaa näkymättömän hallitsijan tahtoa. Mitään neuvottelun tai sovittelun mahdollisuutta ei ole, sillä alistaminen perustuu jäykkiin ja monelta osin järjettömiin lakipykäliin, joista ei voi joustaa ja joita ei voi tulkita. Jokaista alistussuhdetta leimaa äärimmäisen väkivallan mahdollisuus - mahdollisuus alistetun kuolemaan. Uhrin on usein täysin mahdotonta hyväksyä kokemaansa, mutta väkivallan edessä hän joutuu nielemään ylpeytensä. Suurissa nykyaikaisissa yhteiskunnissa alistaminen on julmempaa ja nöyryyttävämpää kuin metsästäjä-keräilijäyhteisöissä. Valtaero alistajan ja alistetun välillä on suurempi. Kuka tahansa nykyinen rivipoliisi edustaa pistooleineen ja pamppuineen suurempaa valtaa kuin menneiden aikojen metsästäjä-keräilijäyhteisöjen johtajat.

Metsästäjä-keräilijäyhteisössä ei olisi voinut ajatella tilannetta, jossa muun yhteisön mitenkään reagoimatta joku tuntematon nuori mies pysäyttää kuolemanrangaistuksella uhaten yhteisön vanhimpiin ja arvostetuimpiin kuuluvan henkilön ja pakottaa tämän tekemään selvää asioistaan. Nyky-yhteiskunnissa tällainen on arkipäivää. Kuka tahansa kaupunginvaltuuston puheenjohtaja tai suuryrityksen hallituksen puheenjohtaja voi milloin tahansa joutua aseistetun poliisipartion pysäyttämäksi ja ratsaamaksi. Tottelemattomuus tällaisessa tilanteessa johtaa väkivallan käyttöön ja ankariin rangaistuksiin.

Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä oli eriarvoisuutta, mutta se ei painottunut elämän taloudelliseen tai poliittiseen puoleen. Valta ei ollut kasvotonta väkivaltaista pakkoa alati muuttuvien mielivaltaisten lakien noudattamiseen, vaan se oli joustavaa painostamista yhteisesti hyväksyttyjen ja muuttumattomien normien mukaiseen elämään. Metsästäjä-keräilijäyhteisöt ovat olleet ihmiskunnan vallitseva elämäntapa satojentuhansien, jopa miljoonien vuosien ajan. Me kaikki olemme menneiden aikojen metsästäjä-keräilijöiden jälkeläisiä. Me olemme onnellisimpia eläessämme tasa-arvoisessa yhteisössä. Me emme ole tottuneet kasvottomaan alistamiseen. Vai olemmeko?

Jokainen voi omalla kohdallaan pohtia, millaiset asiat häntä ärsyttävät eniten. Raivostuuko hän enemmän oman perheenjäsenen taholta tulevasta kritiikistä vai siitä, jos joku vieras haukkuu hänet kadulla? Harmittaako häntä enemmän se, kun oma perheenjäsen pudottaa parinsadan markan arvoisen kukkamaljakon vai se, kun vieras pysäköinninvalvoja kirjoittaa parinsadan markan sakon?

Keskivertoihmistä todennäköisesti ärsyttävät vieraiden taholta tulevat loukkaukset enemmän kuin läheisten taholta tulevat. Keskivertoihminen reagoi hyvin voimakkaasti vähäisiinkin tapahtumiin, jossa hän kokee asemaansa loukatun. Häntä harmittaa, jos joku kiilaa sivutieltä autollaan hänen eteensä. Häntä raivostuttaa, jos joku etuilee kaupan jonossa. Hän kihisee punaisena suuttumuksesta, jos joku särkee tai varastaa hänen omaisuuttaan. Hän on suunniltaan vihasta, jos joku tönii tai muuten loukkaan hänen fyysistä koskemattomuuttaan. Hän puristaa nyrkkiä taskussaan, jos pomo nöyryyttää häntä työpaikalla. Hänen sydämensä pamppailee vielä pitkään sakotuksen ja poliisilta saatujen haukkujen jälkeen.

Jos ihminen kokee toisen ihmisen loukkaavan oikeuksiaan, hänen ensimmäinen lähes primitiivinen reaktionsa on kosto. Jo pieni lapsi toimii vaistonvaraisesti näin. Hän lyö, jos häntä lyödään. Lapset riitelevät ja tappelevat, vaikka eivät olisi saaneet tähän mitään esimerkkiä aikuisilta.

Kostonhalu on universaali ilmiö. Se on primitiivinen reaktio, joka kumpuaa suoraan ihmisen vieteistä. Kostoa edeltää kiihtyminen ja suuttuminen, jonka aikana ihmisen elimistö erittää adrenaliinia tulevaa taistelua varten. Jos ihminen kokee suhteellisen asemansa heikkenevän, hän haluaa välittömästi palauttaa tilanteen ennalleen. Hän haluaa loukata loukkaajaa, jotta loukkaajan luoma valta-asetelma kumoutuisi.

Miksi ihminen toimisi näin, jos hän olisi synnynnäinen alistuja? Eikö tällaista käytöstä voi odottaa vain "simpanssilauman" johtajalta? Jos ihminen on luonteeltaan alistuja - mistä tulevat alistajat?

Pyrkimys kostoon on yksi selkeimpiä todisteita siitä, että ihminen ei ole perusluonteeltaan alistuja. "Tietoisuutensa" avulla ihminen pakottautuu alistumaan vallankäytön edessä, mutta tämä alistuminen on kaikkea muuta kuin luontevaa ja helppoa. Sen tueksi tarvitaan vahvaa ja jatkuvaa aivopesua. Sen tueksi tarvitaan mielikuvituksellisia teorioita "yhteiskuntasopimuksista" ja vallankäytön jumalallisesta oikeutuksesta. Sen tueksi tarvitaan kaikkialla hoettavia valheita tasa-arvosta ja vapaudesta - muka jo toteutuneina asioina. Sen tueksi tarvitaan ilta illan perään näytettäviä poliisisarjoja ja poliisi-aiheisia ajankohtaisohjelmia. Sen tueksi tarvitaan kouluopetusta ja poliisin vierailuja kouluihin. Eikä edes tämä kaikki yhdessä riitä. Alistuminen on kaiken aivopesun ja propagandan lisäksi turvattava aseilla, vankiloilla, poliisivoimilla ja raa'alla kuolemaan tähtäävällä väkivallalla. Jos ihminen olisi luontainen alistuja, tarvittaisiinko kaikkia näitä keinoja hänen alistamisekseen?

Kun ihminen alistetaan jollakin elämänalueella aseellisen väkivaltakoneiston avulla, hän joutuu tyytymään kohtaloonsa. Hän joutuu hylkäämään ajatukset kostosta. Mutta hän ei pysty. Tajuamatta itsekään asioiden yhteyttä hän rupeaa etsimään menetettyä vapautta uudelta alueelta; sellaiselta, jossa vapauden saavuttaminen vielä on mahdollista. Kun ihmiseltä kielletään perusoikeuksiin kuuluvia vapauksia, hän alkaa käyttäytyä kuin uhmakas lapsi, jota vanhemmat ovat kurittaneet. Hän rikkoo perinteisiä moraalisääntöjä. Hän juopottelee, hän on uskoton aviopuolisolleen, hän laiminlyö perhettään, hän salaa tulojaan verottajalta, hän sikailee ulkomaanmatkoilla. Hänen moraalinsa rappeutuu epätoivoisessa vapauden etsimisessä. Hän potee huonoa omaatuntoa ja lääkitsee pahaa oloaan pinnallisilla nautinnoilla.

Kun alistaminen menee tarpeeksi pitkälle, alistettu voi vetäytyä järjestelmän ulkopuolelle omaan psyykkiseen piilopaikkaansa tai aivan fyysisesti. Vetäytyminen on monille ainoa tapa selvitä stressaavasta tilanteesta ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Vetäytymällä järjestelmästä alistettu ihminen kiistää alistajan ja alistamisen oikeutuksen. Saksan Liittotasavallassa 1970-luvulla ilmennyt väkivaltainen terrorismi on ääriesimerkki tällaisesta vieraantumisesta. Lievempiä irtautumisen muotoja ovat erilaiset alakulttuurit, kuten kommuunit, radikaali eläinoikeusliikehdintä, anarkismi sekä muut vaihtoehtoliikkeet, joiden sisällä yksilö voi kokea tasa-arvoisuutta ja hyväksyntää. Ja vanha ja koeteltu keinokin - hulluus - on yhä olemassa. Kun systeemiä ei kestetä, eletään kuin sitä ei olisikaan.

Satojatuhansia tai jopa miljoonia vuosia vallinneessa metsästäjä-keräilijä-kulttuurissa ei ollut edellytyksiä voimakkaalle poliittiselle alistamiselle. Alistamishaluiset eivät voineet nykyiseen tapaan hakea tyydytystä poliisin-viroista tai muiltakaan pomonpaikoilta. Heidän oli tyydyttävä satunnaiseen väkivaltaan heikompiaan kohtaan, ja jos se ei riittänyt - aviopuolisonsa ja lastensa hakkaamiseen. Järjestelmä oli perusolemukseltaan niin tasa-arvoinen kuin järjestelmät yleensä voivat olla. Tällainen on ihmisen luontainen elämänmuoto, jossa ovat syntyneet hyvän ja pahan käsitteet.

Poliittinen tasa-arvo olisi nykyihmisellekin luonnollinen ja harmoninen olotila. Mahdollisuudet sen toteutumiseen ovat kuitenkin olemattomat. Yhä ankaramman diktatuurin mahdollisuus sen sijaan on hyvin todennäköinen.

Useimmat ihmiset eivät edes HALUA tasa-arvoa. He eivät halua sitä siksi, että he eivät usko sen voivan toteutua. Monia ihmisiä eivät yhteiskunnalliset asiat kiinnosta tippaakaan, ja he ovat valmiit alistumaan loputtomasti edes tiedostamatta koko asiaa. Ihmisten käyttäytyminen vaikuttaa masokistiselta; he rikkovat sääntöjä ja vaativat samaan aikaan lisää poliiseja itseään kontrolloimaan ja rankaisemaan. Autoilijoista useimmat suorastaan rakastavat poliiseja - ainakin poliisin tekemien mielipidekyselyjen mukaan. Aivopesun sekoittamat ihmiset kulkevat kuin sokeat kanat kohti teuraspenkkiä taakseen katsomatta ja tulevaisuutta miettimättä.

Monet niistä, joita yhteiskunnalliset asiat kiinnostavat, eivät vaivaudu analysoimaan asioiden syy-seuraussuhteita vaan he antavat tunteiden ja niitä manipuloivien kansankiihottajien ohjata päätöksiään. Helpoin propagandan uhri on usein älymystö, vaikka juuri sen pitäisi ensiksi pystyä tajuamaan turmiollisten oppien mielettömyys. Ihmiset on nyky-yhteiskunnissa kasvatettu alistumaan, eikä monikaan usko, että täydellinen tasa-arvo yleensä edes voisi olla mahdollinen. Ja koska ihmiset eivät usko itse saavuttavansa vapautta, he eivät halua sallia sitä muillekaan. Jotkut menevät tässä negatiivisessa uskossaan jopa niin pitkälle, että he ovat valmiit luopumaan omasta vapaudestaan, jotta muidenkin vapaus vähenisi - eräänlaista tasa-arvoon pyrkimistä sekin.

Jotkut ihmiset ovat halunneet elää kommunistisen diktatuurin alaisuudessa nähdäkseen kapitalistien tuhoutuvan. Jotkut toiset ovat halunneet elää natsidiktatuurissa nähdäkseen kommunistien ja juutalaisten tuhoutuvan. Eräät kannattavat poliisidiktatuuria nähdäkseen rikollisten ja toisinajattelijoiden tuhoutuvan. Ihmiset eri puolilla maailmaa hyväksyvät omien lastensa kuoleman sodassa nähdäkseen saman tapahtuvan vihollisten lapsille. Monet hyväksyvät oman köyhyytensä, kurjuutensa ja tuhoutumisensa, koska he haluavat muillekin samaa. Ihmisten elämää kaikkialla hallitsee suvaitsemattomuus, viha, kateus ja kostonhimo - ainekset, joita syntyy eriarvoisuudesta, ja joita voitaisiin vähentää - ei eriarvoisuutta vaan tasa-arvoa lisäämällä.

Vallanpitäjä tietysti tuntee ihmisten heikkoudet ja vahvistaa niitä sekä käyttää niitä hyväkseen. Kaikille ihmisille kuuluvien luovuttamattomien perusoikeuksien ja perusvapauksien nimeäminen "erioikeuksiksi" ja salliminen vain tietyille tarkoin valituille eliittiryhmille on osa tällaista valtiokoneiston harkittua politiikkaa. Tällä ikivanhalla menettelyllä "erioikeuksien" haltijat saadaan toimimaan muuta väestöä vastaan kuviteltuja "oikeuksiaan" puolustaakseen. Kuvernöörit, linnanherrat, sotapäälliköt, virkamiehet, poliisit, palomiehet, vartijat, laivanpäälliköt ja kaikki mahdolliset "viskaalit" aina ravintolan ovimiehiin ja kaatopaikan porttivahteihin asti ovat osa tätä järjestelmää - jonka perimmäisenä tavoitteena on pitää korkein eliitti vallassa ja kansan suuret massat alistettuina. Ilman toimivaa komentoketjua diktatuuri ei nimittäin ole mahdollinen.

On hyvin vaikea olettaa, että tavallisten ihmisten tietoisuus yht´äkkiä lisääntyisi, kun edes johtava älymystö ei osoita merkkejä tällaisesta. Tunnettu tieteen monitoimimies, professori Osmo A. Wiio selosti Suomen Kuvalehdessä keväällä 1996 vallan olemusta. Hänen mukaansa on järjetöntä väittää, että valta siirtyisi jonnekin, jos joku menettää sitä. Esimerkkinä hän mainitsi Neuvostoliiton kommunistit, joiden valta hänen mielestään yksinkertaisesti hävisi tyhjiin tulematta kenenkään toisen vallaksi.

Jos valta ja vapaus käsitetään samaksi asiaksi, tajutaan, että Neuvostoliiton kommunistien vallasta ei ole kadonnut mitään, vaan se kaikki on muuttunut muiden ryhmien lisääntyneeksi toimintavapaudeksi. Osa vallasta on siirtynyt uusille tasavalloille, osa on siirtynyt mafialle, osa on siirtynyt uudelle kapitalistien luokalle, osa on siirtynyt kansainvälisille rahoituslaitoksille ja näyttävin osa on siirtynyt tavallisille kansalaisille uusiksi kansalaisvapauksiksi.

Koska valta voi Osmo A. Wiion edustaman koulukunnan mukaan kadota tyhjiin, sitä ilmeisesti voi myös syntyä tyhjästä. Poliisin ja valtion valtaa voi näin lisätä loputtomasti ilman että tällä olisi mitään vaikutusta tavallisten ihmisten vapauteen. Tällainen oppi on mieletön - mutta valitettavan yleinen. Jotta olisi edes pientä toivoa paremmasta, jokaisen ihmisen pitäisi - vaikka yhteiskunnalliset asiat eivät muuten kiinnostaisi - tiedostaa politiikan tärkein periaate: vallan häviämättömyys. Se ei ole minkään poliittisen suunnan mielipide vaan tieteellinen fakta - aivan kuten fysiikan ilmiöt. Tämän periaatteen tiedostettuaan jokainen rakentakoon oman yhteiskuntanäkemyksensä. Politiikasta tulee nykyistä rehellisempää, kun kaikki tietävät mitä ovat kannattamassa. Kenenkään ei enää tarvitse luulla edistävänsä yleistä vapautta tukiessaan vallan keskittymistä.

Vallan häviämättömyyden periaate on äärimmäisen yksinkertainen - liian yksinkertainen monien nähdä. Kuitenkin se voidaan havaita kaikilla elämänalueilla, joilla on kyse toimintavapaudesta. Jopa niin mitättömän tuntuinen asia kuin ajokortti on osa lakiteitse säädeltyä toimintavapautta, johon pätee vallan häviämättömyyden periaate. Kun jollekin yksilölle myönnetään ajokortti, poliisi menettää samalla pienen osan valtaansa. Ajokortin myöntämisen jälkeen poliisilla ei ole enää oikeutta rangaista (estää ajaminen, pidättää, toimittaa oikeuteen) kuljettajaa ajokortitta ajosta tavatessaan hänet auton ratista - mikä oikeus poliisilla oli ennen ajokortin myöntämistä.

Ajo-oikeus on vain yksi viranomaisten säätelemä toimintavapaus. Yhä useampien asioiden tekeminen luvanvaraiseksi on osa diktatuuriin johtavaa vallananastamiskampanjaa. Samaa päämäärää edistävät mielivaltaiset terveydentilaan ja fyysisiin ominaisuuksiin liittyvät kriteerit, joilla suuri määrä kansalaisia määritellään "ali-ihmisiksi" ja suljetaan kokonaan tiettyjen elämänalueiden ja harrastusten ulkopuolelle. Pantakoon merkille, että tällaisia rajoituksia laativat viranomaiset lähes poikkeuksetta itse kuuluvat siihen "yli-ihmisluokkaan", jota rajoitukset eivät koske!

Vallanpitäjät ovat aina halunneet luokitella ihmisiä huonoihin ja hyviin, kelvollisiin ja kelvottomiin, työllisiin ja työttömiin. Luokitellut ihmiset on helppo alistaa, sillä he vaalivat kukin omia etujaan, ja heidät saadaan toimimaan toisiaan vastaan.

Eräänlaisen ihmisluokittelun esitti myös Gunnar Adler-Karlsson nyky-järjestelmän kritiikissään. On vaikea sanoa, pitääkö hänen teoriansa hallit-sevista A -ihmisistä ja alistuvista B -ihmisistä paikkansa. Se lienee kuitenkin selvää, että kovat ja pehmeät piirteet esiintyvät eri ihmisillä eri suhteissa. Ihmiset, joissa kovat piirteet ovat hallitsevia, eivät suvaitse poikkeavuutta. He eivät halua ymmärtää asioita toisinajattelevien näkökulmasta. He vaativat ankaraa kuria ja kovia rangaistuksia. He eivät tunne helposti sääliä tai myötätuntoa. Heille luonnon ja eläinten arvon mitta on niiden hyödynnettävyys. He vaativat tiukkaa pakolaispolitiikkaa. He ovat taipuvaisia militarismiin. He eivät lämpene tasa-arvon ja vapauden aatteille. He eivät ole solidaarisia huono-osaisia kohtaan. He vetoavat mielellään lakeihin ja laillisuuteen perustellessaan tiukkoja näkemyksiään tai raakoja tekojaan. Laki on heille omantunnon yläpuolella. He uskovat muista mieluummin pahaa kuin hyvää.

Pehmeiden arvojen mukaan elävät ihmiset kannattavat tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta. He vastustavat kidutusta ja kuolemanrangaistusta. He kannattavat luonnonsuojelua ja katsovat, että eläimilläkin on oikeuksia. He vaativat vapautta ja vastustavat diktatuureja. He kunnioittavat pakolaisten oikeuksia. He kuulevat mieluummin omantuntonsa ääntä kuin toimivat vääriksi kokemiensa lakien mukaisesti.

Ihmisissä on sekä kovuutta että pehmeyttä erilaisissa suhteissa. Erilainen yhteiskunnallinen ilmapiiri todennäköisesti vahvistaa kovia tai pehmeitä arvoja (tutkimusten mukaan 24% suomalaisista kannattaa kuoleman-rangaistusta - Yhdysvalloissa kuolemanrangaistuksen vastustajia on suunnilleen noin paljon). Ei liene vaikea arvata, kumpi ominaisuus - kova vai pehmeä - on hallitsevana niillä, jotka valikoituvat valta-asemiin ja yhteiskunnan huipulle. Tuo aines ei ole halukas muuttamaan järjestelmää. Tässä kirjoitelmassa ei ole tarkoitus antaa ohjeita siitä, mitä lukijoiden pitäisi tehdä, jotta tietyt asiat toteutuisivat. Jokainen tehköön itse johtopäätökset asioiden tilasta ja päättäköön mitä kannattaa tehdä, vai kannattaako tehdä mitään. Yksi toivomus tässä kuitenkin esitetään. Se toivomus on, että jokainen olisi rehellinen - itselleen!

Jokaisen tulisi vastata rehellisesti kysymykseen, kannattaako hän poliittista tasa-arvoa vai ei. Jos vastaus on kielteinen, suosittelemme uutta lukemistoa: alkajaisiksi Adolf Hitleriä, sitten kansanedustaja Sulo Aittoniemeä ja lopuksi päätoimittaja Erkki Laatikaisen kolumneja sanomalehti Keskisuomalaisesta. Näillä eväillä voineekin jo anoa Keskustapuolueen tai Perussuomalaisten jäsenyyttä - jotka ovat natsistisimmat vaihtoehdot Suomen puoluekartalla. Tämän linjan valinneille suosittelemme lisäksi kengänpohjan muotoisen kuvioidun levyn kuljettamista mukana. Sen päällä poliisin saapas pysyy lipsumatta paikallaan kun sitä nuolee.

Moni keskustalaisuuden ja sitä lähellä olevien aatteiden kannattaja ehkä loukkaantuu tällaisesta alatyylisestä kirjoittelusta - ja se on tarkoituskin! Edellä olevaa ei kuitenkaan ole kirjoitettu pelkästä loukkaamisen halusta vaan siksi, että keskustalais-taantumuksellinen lukija havahtuisi huomaamaan oppiensa mielettömyyden. Keskustapuolueen väittäminen lähellä natsismia olevaksi aatteeksi ei ole mielikuvituksen tuotetta vaan tosiasia, jonka monet riippumattomat politiikan tutkijatkin ovat havainneet.

Asennemittauksia säännöllisesti tekevän Elinkeinoelämän valtuuskunnan varatoimitusjohtaja Jyrki Haikonen toteaa (Helsingin Sanomat - kuukausiliite 1/98), että 30-luvulla vaikuttaneen äärioikeistolaisen "Isänmaallisen kansanliikkeen", IKL:n, ajamien arvojen mukaisen aatemaailman perilliset eivät löydy nykyisin puoluekartalla oikealta vaan keskustasta! Haikonen kutsuu tyypillisiä Keskustapuolueen kannattajia, huonosti koulutettuja maalaisia, pelkääjiksi, jotka "tuntevat olevansa turvassa vain kieltojen ja järjestyksen yhteiskunnassa, jossa kaikesta rangaistaan ankarimman mukaan". Tätä näkemystä tukee Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko, jonka mukaan suvaitsemattomuus tiivistyy maanviljelijöissä, joiden "keskimääräinen sietokyky on runsaasti alhaisempi kuin minkään muun ammattiryhmän."

Samoin kuin Adolf Hitler aikoinaan, Keskustapuolue rakentaa kannatuksensa sellaisen yhteiskuntaluokan varaan, joka pelkää arvomaailmansa, yhteiskunnallisen asemansa ja elämänmuotonsa katoamista.

Keskustalaisessa politiikassa toteutuu Joachim Hirschin määrittelemä "turvallisuusideologia" ja siitä voimansa saava puolifasistinen "turvavaltio". Komisario-kansanedustaja Sulo Aittoniemen rasistisiksi koetut ulkomaalais- ja pakolaismielipiteet edustavat tämän puolifasismin rotupoliittista ja kansalliskiihkoista osaa ja päätoimittaja Laatikaisen kirjoitukset sen diktatuuripuolta.

Laatikainen ja/tai hänen kollegansa ovat kolumneissaan ja pääkirjoi-tuksissaan vaatineet lujaa poliittista johtajuutta ja ehdottaneet pienpuolueiden sulkemista pois eduskunnasta äänikynnystä korottamalla. He ovat vaatineet poliisille lisää oikeuksia ja kansalaisille lisää kieltoja. He ovat puolustaneet poliisin väkivaltaista toimintaa eri yhteyksissä ja kutsuneet poliisia vastaan käytäviä oikeudenkäyntejä saivartelevaksi jälkiviisasteluksi. He ovat nimen-neet "sensaationikkareiksi" ja "oikeussalien loisiksi" asianajat, jotka kehtaavat lähteä mukaan "rehellisiä poliiseja"* vastaan nostettuihin oikeusjuttuihin. He ovat poliisin toimia ylistävillä jutuillaan nostaneet erään jyväskyläläisen järvipoliisin konstaapelin lähes maankuulun sankarin asemaan, ja lehden järvipoliisille antaman tuen merkkinä Päijänteellä liikkuu poliisivene, jonka kyljessä komeilee suuri Keskisuomalaisen mainostarra. Näin näkyvä lehden ja poliisin yhteistyö lienee ainutlaatuista koko maailmassa.

* (Rehellinen poliisi on jo teoriassakin hyvin epätodennäköinen ilmiö, sillä poliisiksi päästäkseen ja poliisina säilyäkseen ihmisen on todistettava olevansa "nuhteeton" - mikä kymmenientuhansien pikkutarkkojen sääntöjen yhteiskunnassa on lähes mahdotonta.)

Ei muuten liene sattuma, että fasistisia arvoja puolustava Keskisuomalainen on valinnut tukensa kohteeksi nimenomaan järvipoliisin eikä esimerkiksi rikospoliisia. Onhan järvipoliisi kaikkein vastenmielisin poliisin terrori-yksikkö, jonka olemassaolo perustuu yksinomaan tasa-arvon vastaisen pakkovallan ylläpitoon ja ihmisten henkiseen nujertamiseen - ja näitä arvojahan Keskisuomalainenkin kannattaa.

Päätoimittaja Laatikainen on arvostellut paitsi oikeudenkäyntejä myös oikeuden tuomioita. Hän on pitänyt "liberaalisti toimineen oikeuslaitoksen" ns. kettutytöille "lähinnä muodon vuoksi antamia laimeita tuomiota" (jotka olivat ehdollista vankeutta ja satojen tuhansien markkojen korvausvelvoite) "viitoituksena joka kannusti" laittoman toiminnan jatkamiseen. Samalla kun Laatikainen on esittänyt tiukempaa linjaa eläinaktivisteja kohtaan, hän on vaatinut myötätuntoa niille, jotka "väkivaltaisesti ahdistettuina saattavat reagoida voimakkaasti turvatakseen koskemattomuutensa ja omaisuutensa". Viimemainitulla hän ilmeisesti viittaa turkistarhaajaan, joka Orimattilassa ampui haulikolla tarhansa läheltä tavoittamiaan eläinaktivisteja mm. yhdeltä keuhkon lävistäen. Ammutut olivat juoksemassa pakoon maantietä pitkin, eivätkä he olleet ehtineet iskeä kettutarhaan.

Poliisi hajotti kovin ottein ekoanarkistien kokoontumisen Tampereen ns. Mustavihreillä päivillä tammikuussa 1998. Kymmeniä nuoria pidätettiin, ja kommandonaamioihin puettujen poliisien pamppu heilui ahkerasti. Monissa tiedotusvälineissä toivottiin Tampereen veriseksi ja väkivaltaiseksi kääntyneen mellakan jälkeen myös poliisiosapuolen osoittavan malttia tällaisissa tilanteissa. Keskisuomalainen sen sijaan antoi varauksettoman tukensa poliisin raa´alle pampunkäytölle "epämääräistä joukkioporukkaa" kohtaan - kuten lehti mielenosoittajia nimitti.

Laatikaisen maalaamissa uhkakuvissa tämän päivän ekoaktivismista on "vain muutamia askeleita avoimeen terroriin, johon kuuluvat ihmisen koskemattomuuden vaarantaminen, jopa mahdollisesti aseellinen toiminta". Tiedotusvälineiden on hänen mukaansa syytä lopettaa eläinaktivistien "hemmottelu", ja heidän "hyssyttelynsä" yhteiskunnassa olisi muutenkin pian loputtava.

Kun natsit olivat kaappaamassa vallan Saksassa alkuvuonna 1933, sisäministeriksi nimitetty Herman Göring antoi julistuksen:

"Poliisiupseerit, jotka käyttävät ampuma-aseita velvollisuuksiaan suorittaessaan, nauttivat aseiden käytön seurauksiin katsomatta minun suojelustani; niitä, jotka sellaisten seuraamusten väärästä pelosta lyövät laimin velvollisuutensa, rangaistaan säännösten mukaisesti."

Yli 60 vuotta myöhemmin, kun Suomen poliisi oli ampunut kuoliaaksi pari henkilöä, päätoimittaja Erkki Laatikainen esitti lehdessään oman "göring-julistuksensa":

"Kansalaiset odottavat poliisinsa varautuvan riittävän monipuolisesti ja tehokkaasti rikollisuuden ja muun häiriköinnin torjuntaan. Se on toimintaa, joka saattaa aiheuttaa jonkinverran ihmisuhreja. Niitä ei pidä ilman muuta hyväksyä, mutta poliisin syyllistämisessä käytetään väärin oikeusvaltion jaloja periaatteita. Karhu-ryhmä on koulutettu perusteellisesti. Siinä ovat poliisin valioyksilöt, jotka kykenevät tekemään nopeita ja vaativia tilannearvioita. Erikoisryhmän tarve on ehdoton. Tämän vuoksi Karhu-ryhmää on tuettava. Jokaisen risahduksen suurenteleva tutkiminen on oikeusvaltion rattaiden kallista ja vahingollista tyhjäkäyttöä."

Ihmisuhreja? Valioyksilöt? Risahduksen? Vahingollista tyhjäkäyttöä!?

Emme elä 30-luvun Saksassa, joten nykypäivän natsimieliset lehdetkään eivät voi harjoittaa propagandaansa samoin sanakääntein kuin esikuvansa; ne eivät voi kirjoittaa "keskitysleireistä" ja "lopullisista ratkaisuista", vaikka tällaiset ajatukset tuntuisivatkin houkuttelevilta. Tarkka sisällön analysointi paljastaa joka tapauksessa kenelle tahansa lukijalle keskustalaisten lehtien todellisen ideologian. Diktatuurin henki paistaa selvästi läpi tekstistä, vaikka fasistista poliisivaltiota tukevat mielipiteet on kätketty taitavasti "kansanvaltaa" ja "demokratiaa" hokevien tyhjien lauseiden sekaan. Vuosien varrella lukija tulee fasistisen aivopesun muokkaamaksi edes huomaamatta koko asiaa. Tämän päivän keskustalainen ideologia on natsihenkistä - jos tämä tosiasia vain halutaan nähdä. Eikä tässä ole kyse mistään marginaali-ilmiöstä. Keskustapuolue on tätä kirjoitettaessa mielipidetiedustelujen mukaan Suomen suurin puolue!

Samoihin aikoihin, kun Erkki Laatikainen julisti sanomalehti Keskisuomalaisessa tukeaan Orimattilan haulikkomiehelle, Keskustan toisen pienen apupuolueen, Kristillisen liiton, kansanedustaja Eeva-Liisa Moilanen ampui oman täyslaidallisensa Helsingin Kallio -lehden kolumnissaan. Neuvostoaikojen parhaimpien propaganda(=valehtelu)periaatteiden mukaisesti hän ilman todisteita väitti suomalaisten eläinsuojeluaktivistien olevan osa kansainvälistä ammattimaista rikollisliigaa. Hän luetteli kirjoituksessaan joukon rikoksia, joita eräät henkilöt olivat "tehneet" - vaikka tapausten tutkinta oli kesken, eikä kenenkään syyllisyyttä tekoihin ollut vielä osoitettu. Lainoppineena hän sentään tajusi jättää "syyllisten" nimet mainitsematta.

Moilanen kirjoitti: "Ampuminen ja muu väkivallan käyttö muutoin kuin välttämättömässä itsepuolustuksessa on aina kiellettyä. Mutta kuulun kuitenkin siihen ryhmään, joka ilmaisee ymmärtävänsä tarhaajan teon." Ilmaistuaan tyytyväisyytensä siihen, että poliisi piti turkistarhaiskujen "tekijät" telkien takana, jotta se ehti takavarikoida "rikoksenvalmistelu- ja tekovälineet", Moilanen kuvaili erään siviilipalvelusmiehen asuntoa HYKSin asuntolassa, josta "lehtitietojen mukaan"... "löytyi majailemasta keskeinen eläinaktivisti". Edelleen "lehtitietojen mukaan" asunnosta löytyi "aseita, patruunoita käsiaseisiin, räjähteitä, räjähdysaineiden valmistusohjeita, iskukohteeksi epäiltyjen rakennusten pohjapiirroksia, nimilistoja, toimintaohjeita ja -periaatteita, pakenemisohjeita, huumeidenkäyttövälineitä, joskaan ei huumeita, sekä tietokoneita, diskettejä jne." Tämän materiaalin perustella asunto oli Moilasen mielestä "lähes täydellinen rikollisen toiminnan suunnittelu- ja johto-keskus".

Osoitettuaan toiminnan olevan organisoidusti johdettua Moilanen jatkoi:

"Ei ole vähäisintäkään epävarmuutta siitä, millaisesta toiminnasta on kyse. Tietoon tulleet mielenosoitukset ja niiden valmistelut viittaavat jopa kansainväliseen toimintaan. Aivan ilmeisesti kyseessä on Eläinten vapautusrintaman ja Oikeutta Eläimille -yhdistyksen toiminta, vaikka eläinaktivistit ovatkin ymmärrettävistä syistä yrittäneet kiistää yhteydet. Mikäli poliisi pystyy osoittamaan, että kyseessä on Suomessa rekisteröityjen yhdistysten yhteiskunnan vastainen toiminta, näiden yhdistysten toiminta on saatava nopeasti estetyksi. Tarvitsemme pikaisesti selkeät säännökset, jotka yksiselitteisesti kieltävät laillista yhteiskuntajärjestystä vaarantavien ja rikollisten järjestöjen toiminnan. Lisäksi tulee mielenosoitusten järjestämistä rajoittaa niin, että mielenosoitukset eivät estä laillisen elinkeinon harjoittamista. On myös selvitettävä, mitä muuta yhteiskunta voi tehdä estääkseen sen perusrakenteita uhkaavan vallankumouksellisen toiminnan, jollaista eläinaktivistit harjoittavat. He ovat teoillaan osoittautuneet järjestelmällisen, suunnitelmallisen ja liigamaistuneen rikollisuuden harjoittajiksi."

Väitettyään vielä erään pidätetyn 19-vuotiaan helsinkiläisen naisen osallistuneen syksyn 1997 aikana Orimattilan "jupakan" lisäksi yhdeksään muuhun iskuun (jälleen toteen näyttämätön syyte) Moilanen arvosteli Vihreän Liiton puheenjohtaja Satu Hassin ehdotusta turkistarhauksen lopettamiseksi. Hän kysyi, mikä seuraava laillinen elinkeino on Hassin listalla.

Moilasen vuodatus ei jää paljon jälkeen itsensä Molotovin tai Göbbelsin teksteistä. Jos lehtitiedot, joihin hän viittaa, pitävät paikkansa, niiden perusteella ei voi päätellä edellä mainitun siviilipalvelusmiehen asunnon olleen rikollisen toiminnan suunnittelu- ja johtokeskus. Jos tietokoneet, disketit, aseet ja räjähteet (millaisia "koiranpommeja" ne sitten ovat olleetkin) todistavat organisoidusta rikollisuudesta, lähes jokaisella maatilalla Suomessa suunnitellaan ja johdetaan rikollista toimintaa. Onhan turkistarhaiskuissakin toistaiseksi asetta käyttänyt vain maanviljelijäosapuoli. Mahdolliset asunnosta löytyneet "huumeidenkäyttövälineet" taas eivät liity eläinaktivismiin millään tavalla, ja niitä (hassispiippuja, muovisia lääkeruiskuja jne.) myyvät lailliset ammatinharjoittajat toreilla ja apteekeissa. Moilasen mainitsemia eläinaktivismin ohjeita ja toimintaperiaatteita, räjähdysaineiden valmistusohjeita jne., pyörii nuorison keskuudessa eri puolilla Suomea, ja niitä löytyy myös Internetistä. Vasta jos Moilasen mainitsemasta asunnosta olisi löytynyt painokone ja suuri varasto tällaista materiaalia, hänen väitteillään "johtokeskuksesta" voisi olla jotain katetta.

Turkistarhaiskuihin mitenkään liittymättömän siviilipalvelusmiehen mainitseminen Moilasen jutussa ei ehkä sekään sattumaa. Sopiihan siviilipalvelun leimaaminen epäilyttäväksi ja yhteiskunnanvastaiseksi toiminnaksi täydellisesti natsilaiseen ideologiaan (vrt. Keijo Korhosen melipiteet sivareista).

Moilasen kirjoituksen kärki ei ole turkistarhaiskuissa, vaan ne ovat vain tekosyy hänen keskustalais-fasistiselle julistukselleen. Moilanen näennäisesti puolustaa "laillista yhteiskuntajärjestelmää" ja vastustaa "yhteiskunnan perusrakenteita uhkaavaa vallankumouksellista toimintaa". Samaan aikaan hän vaatii säännöksiä, jotka "yksiselitteisesti kieltävät" laillista yhteiskuntajärjestystä vaarantavien järjestöjen toiminnan, ja lisäksi hän vaatii mielenosoitusoikeuden rajoittamista. Kuka tässä siis oikeastaan uhkaa laillista yhteiskuntajärjestelmäämme?

Onneksi Eeva-Liisa Moilanen ei sentään selvinnyt hyökkäyksestään kritiikittä vaan hän sai jo seuraavassa Kallio-lehden numerossa selitellä sanomisiaan. Myös lehden päätoimittaja otti kantaa haulikonkäytön "ymmärtäjiin" ja totesi, että jos tälle linjalle lähdetään, jatkossa kuka tahansa voi saada hauliryöpyn niskaansa potkaistessaan vaikka vahingossa maalarin - ammatinharjoittajan - maalipurkin nurin.

On huomattava, että Laatikainen ja Moilanen eivät vaadi turkistarhaiskujen kriminalisoimista - sillä teothan on jo laissa kielletty. He eivät myöskään erityisesti vaadi näiden tekojen tutkimista - sillä poliisihan tutkii jo niitä. He eivät myöskään korostetusti vaadi syyllisten rankaisemista - sillä lainrikkojiahan rankaistaan joka tapauksessa. Mikä heidän vaatimustensa ydin siis on?

Turkistarhaiskut ovat Laatikaisen ja Moilasen kaltaisille agitaattoreille vain tekosyy heidän todellisten ehdotustensa oikeuttamiseksi. Heidän listoiltaan löytyy ei-toivottujen järjestöjen kieltäminen, mielenosoitusvapauden rajoittaminen, vallankumouksellisen poliittisen toiminnan estäminen, poliisin erikoisryhmän tukeminen, poliisiin kohdistuvien oikeustoimien rajoittaminen, rangaistusten koventaminen, kieltojen lisääminen, kontrollin vahvistaminen. Tällaiset vaatimukset menevät paljon pitemmälle kuin maalilla sotketut turkisliikkeen ikkunat ja muutaman ketun päästäminen häkeistä edellyttäisi. Ne ovat yhteiskuntapoliittisia ehdotuksia - ja kuin suoraan jonkin fasistisen puolueen ohjelmasta!

Oleellista turkistarhaiskuissa ja niistä kirjoittelussa ei ole se, kuka ampui haulikolla ja ketä, vaan fasismin hidas hiipiminen yhteiskuntaan keskustalaisuuden ja sitä tukevien ryhmien välityksellä, minkä tahansa tekosyyn varjolla. Nämä ryhmät ovat tuhat kertaa vaarallisempia rikollisjärjestöjä kuin joku eläinten vapausrintama - jollaista järjestönä ei ole edes olemassa! Englannin eläinsuojelun pitkä historia osoittaa, että laittomia iskuja toteuttava eläinaktivismi tulee aina pysymään marginaali-ilmiönä, joka ei uhkaa yhteiskunnan rakenteita. Miksikään kansainväliseksi organisaatioksi se ei myöskään muutu. Ihmisten välisen valtataistelun pitkä historia sen sijaan osoittaa, että diktatuuri on ikuinen ja maailmanlaajuinen uhka.

Jos kansalaisten poliittinen muisti olisi pitempi, heidän olisi helppo havaita fasistisen diktatuurin irvistelevät pedonkasvot keskustalaisen aatteen hatarien kulissien takaa. Maalaisliitto-Keskustapuolueen syntilista diktatuurin tiellä on synkkä ja pitkä. Maalaisliittolainen oikeusministeri Urho Kekkonen, joka jo 18-vuotiaana oli johtanut teloituskomppaniaa sisällissodassa, laati 30-luvulla suunnitelman puolueensa pahimman kilpailijan, "Isänmaallisen Kansanliikkeen", lakkauttamiseksi. Pitkään haudottu suunnitelma toteutettiin lopulta Valtiollisen Poliisin avustamana syksyllä 1938 "demokratian puolustamisen nimissä". Vaikka muut hallituspuolueet pitkän painostuksen jälkeen hyväksyivät hankkeen, ne eivät olleet kovin innokkaasti siinä mukana. Jopa Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Väinö Tanner, joka tuskin rakasti äärioikeistolaista IKL:ää, suhtautui Kekkosen toimiin epäilevästi. Hän totesi olevansa "sen verran demokraatti", ettei yhden eduskuntapuolueen lakkauttaminen voimatoimin tuntunut hänestä kovin mukavalta.

Takkinsa kääntänyt Urho Kekkonen selitti toisen maailmansodan jälkeen IKL:n lakkauttamisen johtuneen halusta miellyttää Neuvostoliittoa, mutta todennäköisempi syy toimenpiteelle oli se, että IKL söi harmillisesti Maalaisliiton kannatusta varsinkin pienillä maaseutupaikkakunnilla (on tuskin sattumaa, että useimmissa niistä kunnista, joissa IKL:n kannatus vuonna 1936 oli 20% tai enemmän, suurin puolue on nykyisin Keskustapuolue). Kevään 1939 eduskuntavaaleihin oli aikaa vain muutamia kuukausia, ja Maalaisliitto tarvitsi jokaisen äänen, minkä vain voi saada. Vuoden 1936 vaaleissa noin 8% kannatuksen saanut ja alamäkeä menevä IKL ei ollut uhka laillisuudelle tai kansalliselle turvallisuudelle, mutta sen kannattajat olivat käyttökelpoinen äänireservi.

Huolimatta mahtipontisesta poliisioperaatiosta ja IKL:n kirjapainojen sulkemisesta Kekkosen käynnistämä lakkautus epäonnistui. Oikeusistuin nimittäin kumosi päätöksen lainvastaisena keväällä 1939. Pieleen menneestä operaatiosta aiheutui mieliharmia paitsi maalaisliittolaisille ministereille myös presidentti Kyösti Kalliolle. Uudelleen käynnistetyn IKL:n äänimäärä romahti, eikä puolue sen jälkeen enää koskaan toipunut entisiin mittoihinsa.

Innoituksen Suomen puoluekartan harventamiseen Kekkonen oli saanut Virosta Maalaisliiton keskustalaiselta veljespuolueelta, joka Konstantin Pätsin johdolla kaappasi vallan vuonna 1934 estäen muiden puolueiden toiminnan ja ja vangiten maan itsenäisyysliikkeen johtohahmot. Näiden tapahtumien jälkeen eräissä suomalaispiireissä pelättiin pitkään aivan vakavasti Kekkosen pyrkivän samanlaiseen diktatuuriin myös Suomenlahden pohjoispuolella, olihan Suomen Maalaisliitolla läheiset suhteet Viron diktaattori-presidenttiin ja hänen puolueeseensa.

IKL:n lakkauttamisen aikoihin Maalaisliiton voimahahmo Urho Kekkonen oli aktiivinen myös ulkopolitiikan alalla. Hän käännytti Suomeen pyrkiviä juutalaispakolaisia Natsi-Saksaan, jossa heitä odotti kuolema keskitysleireillä.

Päästyään presidentiksi vuonna 1956 Kekkonen kehitti maahan yli 25 vuotta kestäneen keskustalaisvetoisen puolittaisen diktatuurin, jonka aikana puolue maanpetosta hipovalla tavalla ja vierasta valtiota häikäilemättä apuna käyttäen pysyi vallassa ja vaiensi vastustajat. Keskustapuolueen ylin ihailun ja palvonnan kohde oli kommunisti-fasistinen Neuvostoliitto ja sen johtajat. Puolue kehitti tuon diktatorisen hirmuvallan palvonnasta Suomen virallisen valtiouskonnon. Kekkosen valtakauden aikana televisio ja radio alistettiin kommunistisen propagandan palvelukseen, lehtien toimittajat saivat presidentiltä "myllykirjeitä" esitettyään sopimattomia mielipiteitä, joitakin toimittajia erotettiin presidentin vaatimuksesta, kirjoja ja elokuvia kiellettiin ja sensuroitiin poliittisin perustein, oikeistolainen Kokoomuspuolue pidettiin parikymmentä vuotta poissa hallituksesta...

"Kekkos-diktatuurin" synkimmällä kaudella 1970-luvulla (jolloin presidentti oli aidon diktaattorin tapaan valittu poikkeuslailla) toisinajattelijoita vainottiin eri tavoilla ja eräitä heistä jopa vangittiin tekaistuilla syillä. Maahan aikoinaan vahingossa perustettu yksityinen TES-TV oli lakkautettu vuonna 1964, eikä Mainostelevisiokaan saanut lähettää omia uutisia tai niihin rinnastettavia ajankohtaislähetyksiä. Ajoittain jopa koko Mainostelevision olemassaolo oli vaakalaudalla - sekin kun oli syntynyt puolivahingossa vapaamielisellä 50-luvulla. Tiukimpia ja sitkeimpiä MTV:n "Kymmenen Uutisten" vastustajia oli keskustalainen ministeri Paavo Väyrynen! Yksityisen radio- tai televisioaseman perustaminen olisi ollut 70-luvulla täysin mahdotonta.

Listaa länsimaiselle demokratialle ja sananvapaudelle vieraista piirteistä presidentti Kekkosen valtakaudelta voisi jatkaa pitkään. Myöhemmät politiikan tutkijat sanovat tämän "rähmällään olon" johtuneen Neuvostoliiton painostuksesta, mutta huomattava osa siitä oli Suomen oman natsihenkisen Keskustapuolueen aikaansaannosta puolueen johtajien vallan turvaamiseksi. Tämän voi päätellä siitäkin, että heti Kekkosen valtakauden päätyttyä olot Suomessa alkoivat vapautua ja normalisoitua - vaikka Neuvostoliitto oli yhä olemassa!

Edellä on suositeltu Keskustapuolueen jäsenyyttä ja Keskisuomalaisen lukemista niille, jotka haikailevat erilaisten diktatuurien perään ja vastustavat tasa-arvoa. Niille, jotka uskovat kannattavansa tasa-arvoa, esitämme kysymyksen: Miksi edistätte rikollisuutta?

Rikoksella tarkoitetaan tässä kiellettyä ja rangaistavaa tekoa yleisesti riippumatta siitä, minkä lakitermin alle se kuuluu. Rikollisuuden määrittelee vallanpitäjä, ja rikokset vaihtelevat vallanpitäjien vaihtuessa. Hitlerin Saksassa oli rikos pelastaa juutalainen. Stalinin Neuvostoliitossa oli rikos arvostella Stalinia. Kekkosen Suomessa oli rikos "vaarantaa hyviä naapurisuhteita". Johnsonin USA:ssa oli rikos kieltäytyä sodasta. Kun rikoksen määrittelee eriarvoisuuden edustaja, määritelmä ei ole pysyvä. Kun rikos määritellään tasa-arvon lähtökohdista, päädytään universaaliin moraaliin, ja se on ikuinen. Jos tasa-arvon kannattaja hyväksyy eriarvoisen rikosmäärittelyn, hän hyväksyy eriarvoisuuden. Voiko hän silloin olla todellinen tasa-arvon kannattaja?

(Tämän kirjoitelman jäljellä olevassa osassa rikos on määritelty ihmiskunnan ikuisen ja universaalin moraalin sekä tasa-arvon näkökulmasta - eli ainoalla oikealla tavalla.)

Kaikki lait, jotka on säädetty epätasa-arvoisesti, on säädetty rikollisesti, ja ne ovat potentiaalisia rikoksia. Ovatko ne rikoksia myös tasa-arvon näkökulmasta, riippuu lain sisällöstä. Tasa-arvon kannalta kaikki teot, jotka poikkeuttavat tasa-arvoa kohti eriarvoisuutta ovat rikoksia. Jos nykyinen laki kieltää tällaisen teon, laki ei ole sisällöltään rikollinen, vaikka se onkin rikollisesti säädetty.

Lainsäädännössämme on paljon lakeja, jotka kohdistuvat muuhun kuin tekoihin. Henkilökohtaisten turvavälineiden käyttöpakot, tiettyjen asioiden käyttö- ja hallussapitokiellot sekä muut ihmisen yksityiseen elämään kohdis-tuvat kiellot ovat rikoksia, ja niitä valvoessaan poliisi - joka jo asemansa puolesta on rikollinen - syyllistyy rikokseen. Epätasa-arvoiset lait ovat rikoksia paitsi syntymekanisminsa puolesta myös sinänsä.

Nykyisessä lainsäädännössämme ei ole vain joitakin pieniä "vikoja", jotka korjaamalla laeista tulisi hyviä. Ei, vaan koko lainsäädäntö on jo perus-ajattelultaan sairasta ja kieroutunutta! Rikollista! Läpipahaa! Lainsäätäjien "oikeustaju" on kuin paholaisesta lähtöisin.

Vääryyden harjoittamisen ja epätasa-arvon edistämisen ohella lainsäätäjät yksinkertaisesti sekoilevat. He ovat mestareita tuottamaan koukeroista hölynpölytekstiä, jossa yksinkertaiset asiat esitetään lainopillisella salakielellä ja jossa lopputuloksena on mielettömyyksiä! Laeista tehdään niin monimutkaisia, että lainsäätäjä itsekin monesti sekoaa pykäliinsä. Niinpä tarvitaan laaja tuomareiden ja asiantuntijoiden joukko tulkitsemaan, mitä milläkin lailla oikeastaan on tarkoitettu.

Lukija kaivannee esimerkkejä. Yksittäisiä "sekavia" lakeja ei tässä haluta esitellä, koska lakien laatijat joka tapauksessa kiistäisivät lakiensa sekavuuden ja väittäisivät niiden ymmärtämättömyyden johtuvan lukijoiden tyhmyydestä. Tavallisen kansalaisen ei tarvitse välittää tällaisista syytöksistä, sillä "tyhmiä" lainlukijoita löytyy myös lakimiehistä ja tuomareista; muuttuvathan lakien tulkinnat ja syyllisyys-syyttömyys-käsitykset usein täydellisesti vastakohdikseen eri oikeusasteissa. Jos siis jopa korkeimman oikeuden tuomarit ovat keskenään eri mieltä siitä, miten jotain lakia pitäisi tulkita, kuinka tavallisten kansalaisten voi olettaa tietävän asian. Lait on kuitenkin tehty tavallisten kansalaisten noudatettaviksi ja vankeusrangaistukset on säädetty tavallisten kansalaisten kärsittäviksi!

Jotta lukija ei jäisi täysin vaille käytännön esimerkkejä lakien "omituisuuksista", tarkastelkaamme lyhyesti erästä lainsäädännön outoa ja monesti muuteltua aluetta: moottoriajoneuvoja. Tällä alueellahan byrokraatit ovat vuosikymmenten aikana saavuttaneet upeita järjettömyyden riemuvoittoja. Kuuluisaksi tullut viranomaisen lausuma: "Minun aikanani ei autoista Suomessa tehdä joulukuusia", kuvannee hyvin paitsi byrokraattien asiantuntemusta myös heidän omahyväistä itsevaltiuttaan. Tuo erään johtavan viranomaisen lausahdus riitti perusteeksi lisäjarruvalojen kieltämiselle suomalaisissa autoissa - vaikka kyseiset valot oli monissa muissa maissa jo määrätty pakollisiksi liikenneturvallisuuden vuoksi. Vasta kun kyseinen virkamies lähti eläkkeelle, Suomi voi seurata muun maailman esimerkkiä ja sallia lisäjarruvalot.

Maininnan arvoisia viranomaisten saavutuksia riittäisi paitsi ajoneuvojen varustemääräysten myös ajoneuvoverotuksen ja rangaistuskäytännön puolelta. Voisimme esimerkiksi perehtyä tapaukseen, jossa autoilija tuomittiin maksamaan yli sadantuhannen markan suuruinen jälkivero, koska hän oli erehtynyt kiinnittämään avolava-autonsa lavan peitteen kumilenkkien sijasta siipimuttereilla. Tai voisimme tutkia tapauksia, joissa autoilijoiden kalliit autot on tuomittu "rikosvälineinä" valtiolle heidän kuljetettuaan rajan yli muutaman sadan markan arvoisen voipaketin tai myytäväksi tarkoitettuja kaljakoreja autonsa peräluukussa. Huomiota ansaitsisi myös tapaus, jossa Ruotsissa asuvan nuoren miehen liialliset vierailut suomalaisen tyttöystävänsä luona katsottiin veropetokseksi ja hänen autonsa takavarikoitiin. Samaan kohtuuttomuuksien sarjaan kuulunevat tapaukset, joissa jonkin pienen kulutusosan uusiminen käytettynä maahan tuotuun entisöityyn museoautoon on johtanut alkuperäisosien pakollisen 75 % osuuden alittamiseen - ja satojentuhansien markkojen ajoneuvoveron määräämiseen.

Unohtakaamme nyt kuitenkin viranomaisten yksittäiset verotus- ja rangaistuspäätökset - niin mielenkiintoisia kuin ne olisivatkin - ja tutustukaamme erääseen autoiluun liittyvään "lakipakettiin". Autojen katsastusmääräykset vuoden 1996 lakikirjassa kelvannevat esimerkiksi omituisista - ja lisäksi äärimmäisen epäoikeudenmukaisista laeista. Katsastusmääräyksistä lainlaatija on onnistunut kehittelemään monisivuisen paketin, jossa esitetään sääntöjä sääntöjen päälle ja poikkeuksia poikkeuksien päälle. Näiden lakien selkeydestä ja ymmärrettävyydestä antanee jonkinlaisen käsityksen vaikkapa seuraava katkelma:

"Jos muu kuin 31':n 1 mom b ja d kohdan mukaisesti joka toinen vuosi tai 31':n 1 mom d kohdan mukaisesti ensi kertaa kolmantena sen käyttöönottovuotta seuraavana vuonna katsastettavalle ajoneuvolle säädetty katsastus laiminlyödään, merkitään katsastusvelvollisuutta seuraavan vuoden tammi-huhtikuussa suoritettu katsastus vastaamaan edellisen vuoden katsastusta."

Yksinkertaista, eikö totta? Siirtykäämme nyt kuitenkin toistaiseksi mahdollisimman kauas suomalaisesta lakitehtaasta - amerikkalaiseen autotehtaaseen. Sieltä löydämme liukuhihnalta valmistumasta kaksi samanlaista Chevrolet-pakettiautoa, jotka kumpikin tulevat päätymään Suomen liikenteeseen. Autojen tekniikka on muuten samanlainen, mutta toiseen kiinnitetään joitakin varusteita, jotka lisäävät auton painoa muutamilla kiloilla. Osia kiinnittävä autotehtaan työläinen ei voi edes kuvitella, miten suuri merkitys noilla muutamilla lisäosilla tulee olemaan auton uudessa kotimaassa.

Matkattuaan valtameren yli pakettiautot päätyvät suomalaiseen auto-liikkeeseen myytäviksi. Varustelluimman niistä ostaa asiakas Arto Ankka vuoden 1997 lopussa, vähemmin varusteltu sisarauto myydään muutamaa päivää myöhemmin hänen serkulleen Harri Hanhelle. Kumpikin miehistä karauttaa uudella autollaan tyytyväisenä kotiinsa.

Kolmisen kuukautta myöhemmin, huhtikuun alussa vuonna 1998, poliisi pysäyttää Arton Ankan ja kirjoittaa hänelle rangaistusmääräyksen. Sakon syynä on ajoneuvon katsastamattomuus. Arto Ankka on ihmeissään, sillä hänen autonsahan on ollut käytössä vasta kolme kuukautta, eikä hän ole tiennyt, että niin uusi auto pitäisi katsastaa. Ihmetteleminen ei kuitenkaan auta. Lisävarusteiden (tai lisäpainon) vuoksi Arto Ankan auto on rekisteröity erikoisautoksi (tai kuorma-autoksi), ja laki määrää sellaiset katsastettaviksi ensimmäisen kerran jo käyttöönottoa seuraavana vuonna. Autolle arvotun rekisterikilven viimeinen numero 1 puolestaan määrää katsastuskuukaudeksi tammikuun ja kaksi sitä seuraavaa kuukautta. Koska auto otettiin käyttöön vuoden 1997 lopussa, se olisi pitänyt katsastaa vuoden 1998 maaliskuun loppuun mennessä.

Arto Ankan harmitellessa sakkoaan hänen serkkunsa Harri Hanhi ajelee edelleen tyytyväisenä omalla autollaan. Hänellä on syytäkin tyytyväisyyteen, sillä hän saa ajaa autollaan katsastamatta vuoden 2002 helmikuun loppuun saakka eli lähes neljä vuotta kauemmin kuin serkkunsa Arto. Hänen autonsa on rekisteröity henkilöautoksi, ja lain mukaan se tulee katsastaa "kolmantena sen käyttöönottoa seuraavana vuonna". Koska käyttöönotto tapahtui vuoden 1998 alussa, katsastusaika määräytyy vuodelle 2001. Arvonta antoi Harri Hanhen autolle numeroon 0 päättyvän rekisteritunnuksen, joten auton katsastusaika ulottuu kaksi kuukautta vuoden 2002 puolelle. Harrin tuodessa autoaan ensimmäiseen katsastukseen, Arto tuo omaa autoaan sinne jo viidettä kertaa! Jos Arto olisi sitkeästi yrittänyt ajaa omalla autollaan yhtä kauan kuin serkkunsa, hän mahdollisesti istuisi jo vankilassa - kaiken omaisuutensa menettäneenä. Viranomaiset olisivat poistaneet hänen autonsa jo ajat sitten rekisteristä "katsastamattomuuden" vuoksi, ja auton liikennevakuutus olisi katkaistu. Artolle olisi määrätty sakkojen lisäksi suuria rangaistusmaksuja vakuutuksen laiminlyömisestä.

Vuoden 2002 katsastuksen jälkeen Harri Hanhen on tuotava autonsa seuraavaan katsastukseen vuoden 2004 helmikuun loppuun mennessä. Arto Ankalle vuoden 2004 katsastus - mikäli hänellä tuolloin enää on autoa - on jo seitsemäs.

Lukija muistakoon, että edellisessä esimerkissä on kyse kahdesta samanlaisesta ja muutaman päivän välein käyttöönotetusta autosta, ja "eroavuudet" niiden välillä ovat vain suomalaisten byrokraattien keksintöä. Ei siis ole olemassa mitään teknistä perustetta sille, miksi toinen autoista pitäisi katsastaa neljä kertaa sinä aikana, jolloin toista ei ole tarvinnut katsastaa vielä kertaakaan. Asiasta voidaan tehdä oikeastaan vain yksi johtopäätös: Laki kohtelee Artoa ja Harria erittäin epätasa-arvoisesti, eikä perustuslain juhlallisella julistuksella "kansalaisten yhdenvertaisuudesta lain edessä" ole mitään merkitystä.

Edellisessä esimerkissä etsittiin äärimmäistä eroa kansalaisten velvoitteiden välillä sallituissa autojen käyttöajoissa. Esimerkki oli keksitty - mutta mahdollinen. Kuitenkin jo aivan tavalliset tapauksetkin paljastavat epätasa-arvoisuutta ja kummallisuutta autojen vuosikatsastusmääräyksissä. Jos esimerkiksi autoilija, jonka auton rekisterikilven viimeinen numero on 0, käyttää autoaan vuosikatsastuksessa keväällä ennen vappua, hän saa ajaa autollaan sakottamatta seuraavat vajaat kymmenen kuukautta. Jos hän sen sijaan malttaa odottaa autonsa katsastamisessa vappua seuraavaan arkipäivään, hän saakin samalla katsastuksella vuoden enemmän ajo-oikeutta. Yhden ihmisen kohdalla tätä eroa voitaneen kutsua hyväksi tai huonoksi "katsastussuunnitteluksi", mutta kahden ihmisen välillä kyse on huutavasta epätasa-arvosta.

Lainkohdassa, jossa puhutaan autojen vuosikatsastuksesta, todetaan, että autot on katsastettava "vuosittain". Tavallisen ihmisen elämässä (kuten myös Nyky-Suomen sanakirjassa) vuosittain tarkoittaa samaa kuin kerran vuodessa. Niinpä tavallinen ihminen ei rupea vielä syyskuussa väittämään, että joulupukki on lakannut käymästä kerran vuodessa, jos pukkia ei tuolloin ilmesty. Lainsäätäjä sen sijaan jo lätkäisisi pukille sakon, sillä sen laskelmissa "vuosittain" voi tarkoittaa mitä tahansa kuukausimäärää välillä 4 - 22.

Katsastusmääräyksistä löytyy muitakin kohtia kuin edellä mainitut, joiden perusteella muodostuu huomattava ero sallituissa ajoneuvojen käyttöajoissa. Esimerkiksi uusille henkilöautoille lyhin sallittu käyttöaika autoa katsas-tamatta on 27 kuukautta ja pisin 50 kuukautta, eli eroa kansalaisille määrätyissä velvoitteissa voi olla 23 kuukautta. Koska rekisterikilpien numerot arvotaan, autoilijan velvoitteet itse asiassa määritellään arpomalla! Menettely on kansalaisten yhdenvertaisuuden raakaa pilkkaamista. Tasa-arvon takeeksi ei riitä se, että arvonnassa kaikilla on sama mahdollisuus voittoon tai tappioon. Huono arpaonni tietää rahanmenoa ja turhia käyntejä katsastuksissa, mutta voittajaa katsastustoimistojen virkailijat jopa onnittelevat siitä, että hän sai "pitkän kilven", jolla saa ajaa kauan ennen seuraavaa katsastusta.

Lainsäätäjä on hieman muutellut edellä selostettuja katsastusmääräyksiä vuonna 1998, mutta muuttamista ei ole tehty nimenomaan epäoikeudenmukaisuuden poistamiseksi vaan lainsäätäjän oman ilmoituksen mukaan siksi, että kukaan autoilija ei pääsisi hyötymään järjestelmän "porsaanreijistä". Kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu sinänsä ei kiinnosta lainsäätäjää, koska lainsäätäjä ei edes tajua, mitä tasa-arvoisuus on.

Kaiken edellä kerrotun jälkeen lukija ehkä kysyy mielessään, miten katsastukset sitten pitäisi määritellä, jotta autoilijat tulisivat kohdelluiksi tasa-arvoisesti?

Ottamatta kantaa siihen, milloin autot pitäisi katsastaa ensi kerran, ja kuinka usein ne pitäisi katsastaa, määräysten on oltava kaikille samoja. Se on tasa-arvoisuuden ensimmäinen ehto. Jos autot päätetään katsastettaviksi vuoden välein, jokaisen kansalaisen auto pitää katsastaa vuoden välein ilman minkäänlaista poikkeusta kenenkään kohdalla mihinkään suuntaan. Henkilöautojen katsastuksista määräävä lakikirjan pitkä tekstihirviö voitaisiin korvata yhdellä lauseella, joka voisi kuulua esimerkiksi seuraavasti:

"Ajoneuvoa ei saa käyttää liikenteessä katsastamattomana, jos sen ensimmäisestä käyttöönotosta on kulunut yli 37 kuukautta, sen ensikatsastuksesta on kulunut yli 25 kuukautta tai sen viimeisestä vuosikatsastuksesta on kulunut yli 13 kuukautta."

Aiemmin mainittu lakikirjan katkelma "31':n1mombkohdandkohdanlöpölöpö..." joka yrittänee kertoa auton ensimmäisen katsastuksen viivästymisen seurauksista, voitaisiin antaa muutamien peruskoulun ala-astetta käyvien suomennettavaksi. Suomennoksesta tulisi ilmetä, että jos ensikatsastus viivästyy, sitä seuraava 25 kuukauden ajoaika myös vastaavasti vähenee, ja jos ensikatsastus on myöhässä vuoden tai enemmän, se katsotaan tavalliseksi vuosikatsastukseksi. Tämän lakipykälän voi harjoitusmielessä kukin lukija itse yrittää muotoilla parhaalla mahdollisella tavalla. Lain nykyistä sanamuotoa vaikeaselkoisempaa tekstiä tuskin kukaan muu kuin oikea "lakimies" pystyy keksimään.

Autojen katsastamista käsiteltiin tässä ainoastaan esimerkin vuoksi - ei siksi, että katsastuskysymykset olisivat yhteiskunnan polttavin ongelma. Epä-oikeudenmukaisuutta löytyy kaikkialta lainsäädännöstä; mm. laeista, jotka koskevat takavarikointeja, rikosten vanhenemista, rikosoikeudellisen vastuun alkamista, rikokseen osallistumisen määrittelyä jne. Eri alojen lait suorastaan kuhisevat rikollista vääryyttä.

Nykyiset lait sisältävät siinä määrin pahuutta ja vääryyttä, että jo pelkkä lakikirjan näkeminen kirjahyllyssä aiheuttaa oikeamieliselle ihmiselle henkisiä kärsimyksiä. Lakikirja ansaitsisikin nimen "The Bible of Evil". Lait, jotka ovat syntyneet ihmisten eriarvoisuudesta eriarvoisuuden säilyttämiseksi, ovat riiston, alistamisen, nöyryyttämisen, väkivallan, varastamisen ja murhaamisen työkaluja. Ne vaikuttavat ihmisen mieleen kuin vaarallinen myrkky. Ne itsessään ovat rikos.

Emme pysty muuttamaan lakeja. Voimme kuitenkin olla kunnioittamatta niitä. Emmehän kunnioita muitakaan rikoksia.

Rikollisten lakien avoin ja mahdollisimman julkea halveksiminen on tasa-arvoa tukevaa toimintaa. Jos lain rikkomisesta ei aiheudu kenellekään selvästi osoitettavaa varaa, vahinkoa tai haittaa, rikkominen on hyvä ja moraalinen teko! Käveleminen päin punaista liikennevaloa, kun sen voi vaaratta tehdä, on rikollisuuden vastustamista. Samoin on tarpeettomien mutta pakollisten henkilökohtaisten turvavarusteiden laiminlyöminen. Poliisius on rikoksista pahin, joten rikollista lakia toteuttavan poliisin vastustaminen on jo suoranaista - joskin ehkä tyhmää - sankaruutta. Niinkuin sankaritekoihin yleensä, siihen liittyy hengenvaara ja vähimmilläänkin väkivallan kohteeksi joutumisen vaara.

Rikollisten lakien vastustamisessa pitää aina punnita keskenään yleisiä ja henkilökohtaisia hyötyjä ja haittoja. Rangaistuksi joutuminen lisää poliisin vallantunnetta, joten yksittäisen ihmisen kannattaa miettiä tarkkaan, onko tahallinen rangaistuksen hankkiminen viisasta. Kansalaisilla on tosin moraalinen oikeus "varastaa" valtiolta tai kunnalta takaisin epäoikeutetusti tai epätasa-arvoisesti perityt taloudelliset rangaistukset (sakot ja takavarikot), jos tällaiseen tulee tilaisuus. Tehokkainta lain rikkominen on silloin, kun se tapahtuu massailmiönä kansalaistottelemattomuuden hengessä. Tällöin toiminta huomataan, ja yksittäiset rangaistukset koituvat yleiseksi hyödyksi edistäessään keskustelua mielettömien terrorilakien kauheudesta.

Edellä on puhuttu lain rikkomisesta lähinnä tottelemattomuuden näkökulmasta. Voitaisiinko tasa-arvon nimissä mennä vieläkin pitemmälle - terroritekoihin? Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on ehdoton "ei". Kun asiaan syventyy tarkemmin, perustelut terrorismista kieltäytymiselle eivät olekaan itsestään selviä. Julkisen instituution vallankäyttö kansalaisia kohtaan on aina perusluonteeltaan rikollista. Useimmiten se pysyy "kohtuuden" rajoissa, sillä kansalaisten sietokyky ei sentään ole loputon - ainakaan lyhyellä aikavälillä. Jonkin julkiselta huomiolta sivussa olevan valtion viraston ei kuitenkaan tarvitse välittää kansalaisten sietokyvystä, vaan tällainen virasto voi vähitellen muodostua totaaliseksi diktatuuriksi muun valtion koneiston sisälle. Se voi nöyryyttää kansalaisia äärimmäisyyksiin asti sadististen päällikköjensä määräyksestä ja kieltää heiltä heidän perusoikeuksiaan.

Miksei tällaista ääririkollista virastoa vastaan saisi puolustautua kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla, ellei vähempi auta? Toimiihan valtio itsekin väkivallan turvin, ja sen rikolliset virkamiehet piileskelevät poliisien pistooleiden ja pamppujen suojissa nöyryyttäessään kansalaisia. Heidän pahat tekonsa eivät muutu hyviksi sillä, että ne suojataan väkivallalla.

Sopivasti toteutettuina terrorikampanjoilla on eri puolilla maailmaa eri aikoina herätetty paljon huomiota ja saatu jopa positiivisia vaikutuksia aikaan. Jokin pieni pommi jonkin sadistisen viraston nurkalla tai sadistisen virkamiehen kotiovella voi joskus tehokkaastikin säikäyttää kohdettaan ja saada hänet varovaisemmaksi vallan rikollisessa väärinkäytössä. Pommi herättää myös yleistä keskustelua ja kiinnittää huomion pommin kohteen toimintaan - jolloin sen raaka vallankäyttö tulee päivänvaloon. Mahdollista terrorikampanjaa suunnitellessaan on huomattava, että jos väkivaltaisista iskuista aiheutuu henkilövahinkoja, ne kääntyvät tekijäänsä vastaan. Mikään päämäärä ei ole sen arvoinen, että se oikeuttaisi tappamaan. Myöskään tarpeettoman aineellisen tuhon aiheuttaminen ei ole järkevää - onhan julkinen omaisuus - ainakin olevinaan - "meidän kaikkien" omaisuutta. Jos iskun tavoite on tarpeeksi hyvin perusteltu, ja sen kohde tarpeeksi kauhea, muutaman ikkunaruudun särkymisestä ei kuitenkaan tarvitse murehtia.

Aina kun me arvioimme valtiota, meidän on muistettava, että valtiovalta on taitava naamioimaan todelliset toimintatapansa. Valehtelu ja huijaus kuuluvat oleellisena osana valtion harjoittamaan petokseen ja aivopesuun. Yksi yleisimmin käytetty keino vääristellä tosiasioita, on uuden nimen antaminen niille. Turvallisuus, suojelu ja puolustus ovat tavallisimpia hämäysnimiä valtiolliselle terrorille. Kun hyökkäystä sanotaan puolustukseksi, se monien mielessä muuttuu puolustukseksi. Kun kidutusta ei enää sanota kidutukseksi, se monien mielestä lakkaa olemasta kidutusta. Kun omistamisen verottamista sanotaan käytön verottamiseksi, ihmiset kuvittelevat sen olevan käytön verottamista. Kun äidin Utsjoella sijaitseva "henkikirjoituskunta" määritellään hänen Hangossa syntyneen lapsensa "syntymäpaikaksi", lapsikin alkaa sanoa Utsjokea syntymäpaikakseen. Kun pysäköintirangaistuslaitosta sanotaan pysäköintipalvelulaitokseksi, ihmiset luulevat sakottamisen olevan "palvelemista". Valtiovallan harjoittama systemaattinen ja kaikkialle ulottuva valehtelu tuhoaa ihmisiltä totuuden ja valheen tajun sekä kyvyn itse päätellä asioita. Kansalaiset altistuvat yhä enemmän ehdottomaan kuuliaisuuteen tähtäävälle aivopesulle - mikä on tarkoituskin!

Tavalliset ihmiset kauhistelevat helposti erilaisten "kolmannen maailman" valtioiden käytäntöjä pidätettyjen kohtelussa. Jos tavalliselta kadunmieheltä kysytään, sallivatko Suomen lait kansalaisten mielivaltaisen pidättämisen, vankien kiduttamisen ja kuolemantuomiot, 99% vastaajista ei usko tällaisen olevan mahdollista. Kuitenkin se on.

Pelkästään 90-luvun puolivälin jälkeen Suomessa on pidätetty ja vangittu eläinoikeusaktivisteja ylipitkiksi ajoiksi ilman, että heitä vastaan olisi ollut kunnollista näyttöä oikeudenkäyntiä varten. Vangitsemisen tarkoituksena on ollut henkinen hiostaminen, jotta vangittu paljastaisi "rikoskumppaneitaan". Jos vangittu on lopulta saatu tuomittua edes vähäisestä rikoksesta, valtion ei ole tarvinnut maksaa korvausta aiheettomasta vangitsemisesta. Ainakin yhden eläinoikeusaktivistin kohdalla tämä hiostaminen meni sikäli pieleen, että vangitulle jouduttiin rahallisesti korvaamaan hänen aiheeton vangitsemisensa - mikä ei liene ollut vangitsijoiden tavoite.

Vangittujen kiduttaminen on sallittua mm. huumeiden vastustamisen nimissä. Maaliskuussa 1998 eduskunta hyväksyi uuden lain, joka entisestään helpotti vankilaviranomaisten oikeutta vangin kiduttamiseen ja hänen ihmisoikeuksiensa totaaliseen loukkaamiseen. Lain mukaan vanki voidaan pakottaa ruumiintarkastukseen. Jos hän kieltäytyy, vartijat saavat käyttää kaikkea mahdollista väkivaltaa ruumiintarkastuksen suorittamiseksi. He voivat hakata uhriaan - koska uhri vastustaa - ja he voivat pitää hänestä kiinni, kunnes ruumiintarkastus on suoritettu. Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu olla alastomana ja mustelmille hakattuna kiroilevien vartijoiden pitäessä kiinni jaloista ja käsistä ja yhden kaivellessa kumihanskoilla "ruumiin onkaloita" - kuten lakiteksti kuuluu. Ellei tuollainen ole kiduttamista ja ihmisarvon loukkaamista, mikä sitten on? Tällaiseen kiduttamiseen milloin tahansa oikeuttaa vankilanjohtajan käsky, eikä kidutettavalla ole mitään mahdollisuutta asettaa tuota käskyä kyseenalaiseksi millään valitus- tai oikeustoimilla (valittamaan ryhtyminen vain lisäisi kiduttamista).

Entä kolmas edellä mainittu seikka, kuolemanrangaistus? Ei kai Suomessa sentään....?

Ikävä kyllä. Tammikuun 23.. päivänä vuonna 1985 teloitettiin ensimmäinen suomalaisessa vankilassa ylioppilastutkinnon suorittanut vanki Jorma Jauhiainen ampumalla häntä käsiaseella useita laukauksia selkään. Teloituksen suoritti vartija Jauhiaisen yrittäessä paeta sairaalamatkalla. Jauhiainen ei ollut koskaan itse tappanut ketään, eikä häntä oltu tuomittu henkirikoksista. Ampumishetkellä hän ei myöskään uhannut kenenkään henkeä. Teloituksen suorittanut vartija palkittiin erityishuomioilla - ja Jauhiainen haudattiin.

Vanginvartijan tekemä onnistunut teloitus sai poliisit yrittämään samaa seuraavana vuonna, mutta tällöin teloitus johti tunnettuun katastrofiin Mikkelin torilla. Teloituksessa kuoli paitsi teloitettava myös sivullinen (siitä huolimatta tasavallan presidentti ja sisäministeri kiittivät teloittajia). Vanhan viisauden mukaisesti väkivalta loi väkivaltaa.

Mikkelin panttivankidraama osoitti jälleen kerran, että poliisi pyrkii aina ottamaan täyden hyödyn yllättäen avautuvista vallankäyttötilanteista. Poliisimiehet ikään kuin tiedostamattaan kilpailevat siitä, kuka heistä pystyy parhaiten maksimoimaan valta-asemansa. Mikkelin panttivankidraaman aikana poliisikunnan valtasi eräänlainen huuma, jossa harkintakyvyn viimeisetkin rippeet katosivat. Pankkiryöstäjän teloittamisesta tuli operaation tärkein päämäärä, ja jokainen kynnelle kykenevä halusi olla se, joka "saa vetää kahvasta" - kuten julkisuuteen tulleet puhelinnauhoitukset osoittivat. Kirjailija Paavo Haavikko kutsui Uuden Suomen kolumnissaan tätä poliisin tappamiskiihkoa "verihumalaksi".

Kuten myöhemmin tiedetään, humala johti vuosia kestäneeseen krapulaan. Ikävä vain, että kahden ihmisen piti maksaa siitä hengellään.

Mikkelin panttivankidraama on vain yksi tapaus sadoista, joissa poliisi on saanut odottamattoman tilaisuuden pullistella lihaksiaan. Sanomalehdet kertovat tuon tuostakin tapauksista, joissa poliisi on ajanut mielipuolisella nopeudella takaa jotain pikkurikollista läpi asutuskeskusten. Monesti näissä takaa-ajoissa kuolee ihmisiä, joskus sivullisiakin, mutta poliisi pitää menetettyjä ihmishenkiä mitättömänä hintana arvovallastaan. Vauhdikas takaa-ajo voi olla jollekin maalaispoliisille pitkään odotettu uran kohokohta - eikä sellaista voi jättää käyttämättä (vaikka pakenevan pikkurikollisen saisi kiinni vaarattomamminkin). Takaa-ajon lopussa poliisi saa kaiken lisäksi ylimääräisen "bonuksen" saadessaan käyttää varsin estoitta fyysistä väkivaltaa takaa-ajettavaansa kohtaan. Tällöin poliisin on kuitenkin syytä varoa jättämästä liikaa veriruhjeita uhrin kasvoihin, sillä ainakin kerran poliisimies on itse joutunut tuomiolle liian kovista otteistaan: Liikkuvan poliisin Pohjois-Karjalan lääninosaston konstaapeli tuomittiin 80-luvulla sakkoihin pysäyttämänsä pakettiauton kuljettajan raa´asta pahoinpitelystä. Nyrkiniskujen uhriksi joutunut tavallinen autoilija ei ollut edes huomannut olevansa poliisin "takaa-ajama".

Pohjois-Karjalan talousrikosyksikön johtaja, rikosylikomisario Erkki Kanerva myöntää (Helsingin Sanomat 16.3.1998) avoimesti, että tietyn tyyppiset rikokset kiinnostavat poliisia enemmän kuin jotkut toiset. Kanerva kiinnittää huomiota syrjäytyneisiin nuoriin, jotka ajautuvat pikkurikoksiin ja vähitellen elinikäiseen vankilakierteeseen. Nuoren totaalinen syrjäytyminen maksaa hänen mukaansa yhteiskunnalle miljoonia markkoja. Kanerva kirjoittaa: "Tämä huomattava uhkakuva on ollut kuitenkin liian arkinen poliisin strategiavalintojen perustaksi. Sillä ei tule rahaa. Pieni moottoripyöräjengi tai Eläinten vapausrintama on ollut jotenkin konkreettisempi, käsiksi päästävämpi. Skiniliike on panostuksen arvoinen vasta, kun siinä on myyvää hohtoa."

Myyvää hohtoa! Ylikomisarion lausunto osoittaa sen, minkä jokainen ajatteleva ihminen tajuaa muutenkin: Poliisi ei koe kovin suurta vallantunnetta ottaessaan kiinni jonkin "poliisin vanhan tutun" viidettä tai kuudetta kertaa nakkikioskimurrosta. Mutta jos kommandoasuihin naamioitunut poliisijoukko tekee hampaisiin asti aseistettuna ja parin miehistönkuljetusvaunun turvin väkivaltaisen rynnäkön "vaarallisen" moottoripyöräjengin kerhotiloihin, kenellekään ei jää epäselväksi, kuka käyttää valtaa - vaikkei paikalta löytyisi ammuttavaksi kuin sängyllä makaileva koira. Samalla tavalla poliisi pääsee nauttimaan vallastaan rynnäköimällä "vaarallisten" kettutyttöjen koteihin tai pidättämällä turkiksia vastustavia 15-vuotiaita mielenosoittajia.

Vallankäyttö on poliisille sitä nautittavampaa ja palkitsevampaa, mitä pahaa-aavistamattomamman ja viattomamman uhrin kimppuun se voi hyökätä tai mitä raaempia ja näyttävämpiä menetelmiä se voi käyttää. Kaikkinainen julkisuus - katujen pakkosulkemiset, ihmisten pakkoevakuoinnit, raskas kalusto jne.- lisää poliisin kokemaa nautintoa. Terroristeiksi leimatut nuoret eläinoikeusaktivistit ovat poliisin kannalta kaikin puolin ihanteellista riistaa.

Sanomalehdissä on joskus esitelty maantiekarttoja, joihin on merkitty tieosuudet, joissa ylinopeussakkoja annetaan kaikkein eniten. Ovatko nämä sakotuspaikat olleet maamme vaarallisimpia tieosuuksia, kun poliisi on keskittänyt niihin valvontakoneistonsa? Eivät tietenkään. Tässäkin on kyse vain tyypillisestä poliisin voimannäytöstä. Poliisin kannalta parhaita sakotuspaikkoja ovat sellaiset, joissa maantie on erityisen hyvä, liikenne on erityisen hiljainen ja olosuhteet muutenkin ovat kaikin puolin nopeaan ajoon houkuttelevia - mutta nopeusrajoitus on kuitenkin alhainen! Tällaisia paikkoja kutsutaan yleisesti ns. sakkorysiksi. Poliisille otollista saalistusaikaa on alkusyksy tai loppukevät, sillä silloin tiet ovat kesäisen sulat ja kuivat, mutta kuitenkin on voimassa 80 km/h talvinopeusrajoitus. Tuohon aikaan vuodesta ei ole harvinaista nähdä poliisiautoa kyttäämässä jollakin rauhallisella parkkipaikalla ohi ajavia äitejä lapsineen ja isiä perheineen - jotka eivät ole kestäneet (tai muistaneet) sadistista talvinopeussimputusta vaan ovat monien muiden tavoin ajaneet normaalia kesänopeutta.

Ja juuri silloin tien varteen pysäköidystä hämärästä poliisiautosta kömpii esiin kaljamahainen vaimonpieksijäpoliisi ja viittilöi autoilijan rangaistavaksi. Kirjoittaessaan sakkolappua tupakan ruskistamilla paksuilla sormillaan tämä koulukiusaajan uralta laillisen pahantekijän ammattiin edennyt tärkeilijä mörisee tyypillisellä poliisimiehen äänellään* liian vauhdin kannattamattomuudesta. Sakottamisen "virallisesta" syystä - liikenneturvallisuudesta - hän ei sentään kehtaa sanoa mitään.

*(Tämän kirjoittaja on monta kertaa tunnistanut radiossa tai TV:ssä haastatellun ihmisen poliisiksi pelkän äänen perusteella - nopeimmillaan noin sekunnissa.)

Miksi kansalaisten suuren enemmistön pitäisi hyväksyä pienen asiantuntijavähemmistön absoluuttinen diktatuuri missään itseään koskevissa asioissa? Miksi esimerkiksi liikennekysymyksissä vain harvoilla katsotaan olevan asiantuntemusta? Eikö demokratiaa voisi soveltaa myös liikennesääntöjen laatimiseen? Autoilijathan jo nyt äänestävät kaasupolkimellaan jokaiselle tielle sille luonnostaan soveltuvan keskinopeuden - jonka kanssa viranomaisten säätämä 20 km/h porrastus käy huonosti yksiin. Jos nopeusrajoitus poikkeaa kovin paljon alaspäin maantien luonnollisesta nopeudesta, autoilija stressaantuu ja "syyllistyy" helposti ylinopeuteen. Loppukevään "talvinopeuksien" aikaan rajoitusten rikkominen saakin suorastaan kansanliikkeen mittasuhteet. Nykyisin autoilijan suurin turvallisuusriski ei ole se, että hän unohtaa tarkkailla liikennettä vaan se, että hän unohtaa tarkkailla nopeusmittaria. Autoilua hallitsee ainainen poliisinpelko.

Koko nykymuotoinen nopeusrajoitusjärjestelmä joutaisi uudelleen harkit-tavaksi, sillä se palvelee vain poliisin etua. On jotenkin skitsofreenista, että autoliikkeet myyvät autoja, jotka kulkevat kaksinkertaisesti sen, mitä maan-teillä saa ajaa, ja samaan aikaan tuhatpäinen poliisikunta vahtii maanteiden varressa, etteivät autoilijat vain käytä kaikkia nopeusreservejään. Järjestelmä tuottaa paitsi sakkoja ja ajokorttien menetyksiä myös kuolonuhreja nuorten kokeillessa öisin, paljonko "faijan mersulla" oikein pääsee.

Skitsofrenian tai masokismin oire lienee sekin, kun autoilijoiden valtaosa poliisin tekemissä mielipidekyselyissä ilmoittaa haluavansa lisää liikenteen valvontaa ja poliiseja maanteille - ja samalla kuitenkin ajaa ylinopeutta. Piileekö autoilijoiden enemmistössä ehkä salainen halu olla poliisi? Sakotus-tilanteissa autoilija pääsee lähimmäksi tuota "haavetta" saadessaan istua poliisiautossa - vaikkakin takapenkillä.

Jos autoihin olisi asennettu (nykytekniikalla varsin helposti toteutettava) tietokoneen ohjaama nopeudensäätölaite, joka satelliittipaikantimen ja liikenneradion avulla säätelisi auton suurimman nopeuden kullekin tielle - ja jopa tien kohtaan ja keliin - sopivaksi, koko nykytyyppisen poliisin nopeusvalvonnan voisi lopettaa. Välttämättömiä eivät olisi enää edes nopeusrajoitusmerkit maanteiden varsilla, ja auton nopeusmittarikin olisi lähinnä vain tiedotin, joka kertoisi kuljettajalle suurimman mahdollisen nopeuden eri paikoissa. Ja itse ajaminen tietysti olisi stressittömämpää - varsinkin jos rajoitinautomatiikka vielä sallisi hetkelliset ylinopeudet ohitustilanteissa. Ennen kuin kaikki autot olisi varustettu automaattisilla nopeudenrajoittimilla, sellainen voisi olla vapaaehtoinen lisävaruste, jolloin sen hankintaa voisi edistää alennetuilla vakuutusmaksuilla.

Ei liene vaikea arvata, miten poliisi ja valvontakameroiden verkostoja ehdottelevat "liikennetutkijat" suhtautuisivat automatiikan avulla ylinopeutta ajamattomiin autoihin - vaikka poliisin on toki helppo keksiä uusia syitä autoilijoiden kiusaamiseen. Muistettakoon, että poliisivaltiona pidetyn DDR:n transit-teillä oli tutkapartioita muutaman kilometrin välein. Liikkuvilla tutka-autoillaan Suomen poliisi on lähestymässä kommunistista esikuvaansa.

Jos byrokratian ja pakkovallan jatkuva lisääntyminen joskus ahdistaa, on helpottavaa lohduttautua ajatuksella, että luonnonvoimia virkamiehet eivät sentään vielä pysty komentelemaan. Byrokraattien määrättyä pelastusliivit pakollisiksi kaikkiin moottoriveneisiin kesän 1997 alussa, hukkumistilastot suorastaan räjähtivät kaikkien aikojen ennätykseen - sillä kukapa nyt kuumana kesänä liivejä käyttäisi. Myös maanteillä luonnonvoimien vastaiskut ovat tavallisia. Viranomaisten poistaessa talvinopeusrajoitukset keväisin, monesti juuri samana päivänä alkaa raivoisa lumimyrsky, joka tekee pitkään kesäisen kuivina olleista maanteistä tosi talvisia. Jumala ilmeisesti haluaa näyttää tärkeileville virkamiehille, että talvesta ja kesästä päättäminen ei kuulu heidän toimenkuvaansa, eikä heillä myöskään ole valtaa estää ihmisiä hukkumasta.

Tässä kirjoitelmassa on esitelty pintapuolisesti eri aikoina eläneiden yhteiskuntafilosofien ajatuksia. Heidän teoriansa taustalla on lähdetty etsimään uudenlaista näkemystä yhteiskunnallisiin ilmiöihin. On tutustuttu ihmisapinoiden elämään, luotu silmäys esihistoriallisen ihmisen elämänmuotoon sekä havainnoitu muutamin esimerkein metsästäjä-keräilijöiden ja heimoyhteiskunnissa elävien ihmisten elämää. Näiden selvitysten jälkeen on paneuduttu moraalin, lakien ja vallanjaon ongelmiin. Lopullinen johtopäätös on ollut tasa-arvo ihmiskunnan luonnollisimpana ja parhaana olomuotona.

Kaiken tämän luettuaan lukijan voi olettaa kysyvän, millainen olisi poliittisesti tasa-arvoinen yhteiskunta käytännössä?

Valitettavasti tämän kirjoitelman rajoitettu tila ei salli aiheen käsittelyä kuin aivan lyhyesti. On muistettava, että nykyinen eriarvoisuuteen perustuva valtio tarvitsee "oikeutuksekseen" hyllymetreittäin lakitekstiä eri muodoissaan. Täysin uudenlaisen tasa-arvoisen yhteiskunnan esitteleminen ei siis sekään onnistu muutamilla sanoilla tai sivuilla. Jo sen pintapuolinen kuvaileminen vaatisi vähintäänkin yhden kirjan - eikä tämä vaatimaton kirjoitelma ole se.

Kuten jo aiemmin on todettu, tasa-arvoisessa valtiossa taloudellinen valta ja poliittinen valta ovat erillään. Näin on pakko olla aivan käytännön syistä, sillä nämä kaksi vallan lajia ovat jo lähtökohdiltaan erilaisia. Poliittinen tasa-arvo voidaan suhteellisen hyvin toteuttaa, ja se on kansalaisten edun mukainen. Taloudellinen tasa-arvo sen sijaan ei ole mahdollinen, sillä se voitaisiin toteuttaa vain poliittisen tasa-arvon kustannuksella. Tämä ei tarkoita, etteikö taloudelliseen tasaamiseen voisi ja saisi pyrkiä. Siihen saa, ja useimpien moraalifilosofioiden (mm. kristinusko) mukaan tuleekin pyrkiä. Sen vain pitää tapahtua poliittista tasa-arvoa loukkaamatta.

Väkivaltaan pohjautuvan poliittisen vallan ja työntekoon perustuvan taloudellisen vallan ero on näkyvissä jo simpanssien yhdyskunnissa. Jos simpanssilauman johtaja ei satu olemaan mukana metsästysretkellä, sen ei yleensä myöskään sallita osallistua saaliin eli taloudellisen etuuden jakamiseen. Metsästykseen osallistuneiden mässätessä lihalla ja jakaessa sitä poikasilleen, nälkäinen johtaja saa turhaan ärhennellä vieressä. Tämä oudolta tuntuva ilmiö on eräs taloudellisen toiminnan vanhimpia ja tärkeimpiä lakeja. Kun simpanssit metsästävät, ne hätyyttävät saalista tappajien ulottuville tiheässä viidakossa toisiaan näkemättä. Simpanssiyksilöiden toiminta on spontaania ja se perustuu luottamukseen siitä, että toisetkin tekevät oman osuutensa. Jos saalis tämän vaivaa vaativan yhteistyön jälkeen päätyisi joka kerta automaattisesti lauman johtajalle, mitä syytä lauman jäsenillä yleensä olisi koko metsästykseen? Saaliin oikeudenmukainen jakaminen on siis loppujen lopuksi lauman johtajankin kannalta tarkoituksenmukaisin käytäntö, vaikka se joskus joutuukin maha muristen katsomaan, kun muut mässäilevät lihalla.

Koska yhteiskunta on paitsi poliittinen myös taloudellinen järjestelmä, sen eri osat on organisoitava eri tavalla. Taloudellisiin järjestelmiin – niin kuin tietysti poliittisiinkin - osallistumisen on oltava vapaaehtoista, sillä taloudel-lisissa järjestelmissä ei voida ottaa samalla tavalla huomioon vähemmistöjä kuin poliittisissa järjestelmissä. Jos 75% jäsenistä kannattaa uuden oopperatalon rakentamista ja 25% vastustaa, ei taloa voida rakentaa 75-prosenttisesti (esimerkiksi jättämällä yksi neljästä seinästä pois). Taloudelliset päätökset edellyttävät aina kompromisseja ja "kaupankäyntiä" eri mieltä olevien kesken. Enemmistö ratkaisee, mutta enemmistöt vaihtelevat. Tuloksena on taloudellisen rakenteen hidas eteneminen pala kerrallaan eri tahojen haluamaan suuntaan - ja siis lopulta varsin ennakoimattomasti. Jos tätä samaa periaatetta sovelletaan politiikassa, tuloksena on poliittisen kielto- ja pakkorakenteen hidas eteneminen pala kerrallaan suuntaan, jota kukaan (paitsi väkivaltakoneiston edustajat) ei ole ennalta tarkoittanut.

Taloudellisen järjestelmän vapaaehtoisuus tuo mukanaan ongelmia. Voidaan esimerkiksi kysyä, onko oikeudenmukaista, että lapset jätetään koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaaliavun ulkopuolelle, koska heidän mielisairaat tai alkoholistit vanhempansa eivät ole viitsineet liittyä "järjestelmiin"? Tämä nimenomainen ongelma voidaan yrittää ratkaista esimerkiksi siten, että kaikki yksilöt kuuluisivat syntyessään järjestelmiin, ja mahdollinen irtautuminen niistä voisi tapahtua vasta yksilöiden tullessa täysi-ikäisiksi ja alkaessa saada tuloja. Lukemattomia muitakin kysymyksiä on ongelmia ilmenee, ja ne kaikki vaativat huolellisen pohdinnan ja oikeudenmukaisen ratkaisun.

Yksi ongelman laji ovat erilaiset rajatapaukset. Maantieliikennejärjestelmä esimerkiksi sisältää taloudellisten elementtien lisäksi myös poliittisia piirteitä liikennesääntöjen ja niiden valvonnan muodossa. Voidaanko ajatella, että virkamiesvetoiset liikennesäännöt ja niitä valvovat poliisit tulee sallia myös tasa-arvoisessa yhteiskunnassa sillä perusteella, että kenenkään ei ole pakko kuulua maantieliikennejärjestelmään? Voidaanko niin oleellinen asia kuin liikkuminen paikasta toiseen rajata jollekin järjestelmälle kuuluvaksi? Ja eikö enemmistöllä ole oikeus perustaa eriarvoisuutta sisältäviä poliisinvirkoja, jos se niin haluaa?

Ryhtymättä ratkaisemaan enempiä yksityiskohtia tässä riittänee tasa-arvoisen yhteiskunnan perustavan ajatuksen esitteleminen. Sen mukaan tasa-arvoisessa yhteiskunnassa ei voi olla mitään elementtejä, joihin sisältyisi poliittista eriarvoisuutta. Jos jokin ryhmä haluaa valita keskuudestaan poliiseja tai vaikkapa pyöveleitä, sillä olkoon siihen oikeus. Näillä poliiseilla tai pyöveleillä ei kuitenkaan saa olla minkäänlaista valtaa tai toimintaoikeutta ryhmän ulkopuolisia kohtaan! Jos tasa-arvoisessa yhteiskunnassa halutaan perustaa koko jäsenistöä valvova poliisi, siihen osallistumiseen pitää kaikilla jäsenillä olla yhtäläinen oikeus iästä, sukupuolesta tai terveydentilasta riippumatta. Jos valtakunnallisen poliisin oikeudet annetaan yhdellekin kansa-laiselle, ne pitää yhtä lailla antaa vaikka satavuotiaalle pyörätuolissa istuvalle mummolle - jos hän poliisiksi haluaa.

Erilaiset säännöt - liikennesäännöt mukaan lukien - on laadittava yhteisesti eikä sääntöjen rikkominen saa olla itseoikeutetusti rangaistavaa, vaan rangaistuksen perustana pitää käyttää syytä, joka säännön laatimiselle oli. Muuten poiketaan tasa-arvosta. Miksi?

Kuten on jo todettu, tasa-arvoisessa yhteiskunnassa enemmistöllä on oikeus kieltää vähemmistöltä ainoastaan asioita, jotka itsessään ovat tekoja ja jotka kohdistuvat muihin ihmisiin. Enemmistö voi kieltää vähemmistöä esimerkiksi vaarantamasta toisen henkeä liikenteessä. Tämän kiellon käytännön ilmauksena tien varteen voidaan pystyttää nopeusrajoitusmerkki. Se ei kuitenkaan saa olla itsetarkoitus: Jos henkilö A ajaa kovassa ruuhkassa, pimeällä ja liukkaalla tiellä ylinopeutta, hän ilmiselvästi vaarantaa muiden turvallisuuden. Hänen tekemisiinsä voidaan siis puuttua. Jos henkilö B ajaa hiljaisella tiellä, hyvissä olosuhteissa ylinopeutta, hänkin rikkoo nopeus-normia, mutta hän ei vaaranna muiden turvallisuutta samassa määrin kuin henkilö B. Jos näitä henkilöitä rangaistaan pelkän normin perusteella yhtä ankarasti, B on saanut suhteessa tekoonsa kovemman tuomion kuin A. Jos sen sijaan olosuhteet otetaan huomioon, B:tä on rangaistava lievemmin, sillä hän aiheutti todellisuudessa vähemmän varaa kuin A. Tasa-arvo edellyttää, että ainoastaan muihin kohdistuvia tekoja voidaan kieltää, ja ainoastaan muihin kohdistuvat teot voivat olla rangaistuksen kriteereinä. Pelkkä ylinopeus, silloin kuin lähistöllä ei ole ketään, ei kohdistu kehenkään eikä siis ole teko. Toisin kuin nykylakien, tasa-arvon turvaksi laadittujen sääntöjen kirjain on vain ohjeellinen. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa säännöt on tosin pyrittävä laatiman sellaisiksi, että niissä jo sinänsä otetaan huomioon erilaiset käytännön elämässä vaikuttavat seikat. Kirjoituspöytien takaa mahtipontisesti annettavat jäykät ja järjettömät määräykset eivät voi kuulua tasa-arvoiseen yhteiskuntaan niin kuin ei nykytyyppinen "asiantuntijavaltakaan".

Huolimatta kaikesta yrittämisestä, aivan täydellinen poliittinen tasa-arvo pysynee ikuisena haaveena. Sen ilmeisimmälle heikkoudelle - enemmistön puutteelliselle kyvylle määritellä teko - on vaikea tehdä mitään. Kenellä nimittäin voisi olla oikeus neuvoa enemmistöä? Ainoa lohtumme tässä asiassa olisi tieteellinen teoria "muita vahingoittavista teoista", jonka kaikki voisivat hyväksyä. Ehkä sellainen joskus saadaan aikaan.

Ihmisten tieto ympäristöstään on vuosisatojen kuluessa lisääntynyt, ja monet aiemmin itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat tuntuvat nykyisin naurettavilta. Ihmiset eivät enää luule maan olevan litteä maailmankaikkeuden keskipiste. He eivät enää pidä yksinkertaisia kemiallisia tai fysikaalisia ilmiöitä taikuutena tai henkisten voimien aikaansaannoksina. He eivät kuvittele ihmisen sielun sijaitsevan hänen sydämessään. He eivät myöskään luule hallitsijoiden olevan Jumalia.

Toisin kuin muinaiset luolamiehet, nykyajan ihmiset eivät enää alistu loitsuja lukevien uskonnollisten poppamiesten valtaan. Sen sijaan he yhä antavat poliittisten poppamiesten hypnotisoida itsensä. He uskovat läpinäkyviä valheita vapaudesta ja tasa-arvosta, vaikka heidän pitäisi nähdä, että vapaus toteutuu vain muutamien kohdalla ja tasa-arvo ei kenenkään.

Tasa-arvon pahimpia vihollisia ovat paitsi valtaa ahmivat poliisit ja eriarvoisuuteen pyrkivät poliitikot myös natsihenkiset tiedotusvälineiden edustajat. Nämä liukaskieliset poliisia hännystelevät "laatikaiset" ovat kuin kalvakkaita matoja, jotka imevät elinvoimansa hämäristä vallan kammareista. He eivät itse kykene pääsemään valtaan, joten he elävät parasiitteina valtaapitävien lihassa nauttien sieltä tihkuvista vallan ja mahdin rippeistä. Suurelliset juhlat, poliittiset kutsut ja kaikkinainen läsnäolo vallanpitäjien seurassa on heidän ravintoansa. He ovat riippuvaisia vallanpitäjistä - ja vallanpitäjät ovat riippuvaisia heistä. Tasa-arvo ei toteudu, ennen kuin nämä natsismia ylläpitävät loiset hävitetään!

Kansalaisten tulisi oppia näkemään vaaran merkit. Heidän pitäisi kavahtaa joka kerta, kun he kuulevat tai lukevat sanan "turvallisuus". Turvallisuus viranomaiskäsitteenä ei nimittäin ole todellista turvallisuutta, vaan se on taikasana, jonka avulla viranomaiset vahvistavat kieltoyhteiskuntaa ja lisäävät kansalaisten eriarvoisuutta. Vai onko lainsäädännöllä koskaan lisätty kansalaisten vapautta, jotta heidän elämästään tulisi turvallisempaa? Islamilaisten maiden asukkaat hyväksyvät lähes mitkä tahansa kiellot, joita uskonnolliset papit, mullahit, heille säätävät, sillä mullaheilla on yksinoikeus tulkita taikasanoja "Allahin tahto", eikä kukaan islamilainen voi vastustaa Allahin tahtoa. Läntisten maiden poliittisilla "mullaheilla" on yksinoikeus määritellä, mitä sana "turvallisuus" merkitsee, ja kukapa järkevä ihminen nyt turvallisuutta vastustaisi?

Jos huono-onninen autoilija kaikesta turvallisuusvalistuksesta huolimatta ajaa autonsa katolleen talviliukkaalla, mikä on suurin häntä uhkaava vaara onnettomuuden jälkeen? Sekö, että rikolliset tulevat ja varastavat ojassa makaavasta autosta omaisuutta? Ei, vaan se, että poliisit saapuvat paikalle. Ikään kuin auton hinaus- ja korjauskuluissa ei olisi tarpeeksi rangaistusta, poliisit määräävät autoilijalle sakkoa "liikenteen vaarantamisesta". Vain rikollisista julmin voi näin tunteettomasti lyödä lyötyä. Kammottavimmillaan poliisin sadismi ilmenee tapauksissa, joissa kolarissa pahasti loukkaantunutta tai omaisiaan menettänyttä autoilijaa sakotetaan.

Turvallisuusajattelusta on tullut sadistinen, diktatuuriin johtava vallankeskittämisautomaatti, joka toimii ja vahvistuu niin kauan kunnes kansalaiset tajuavat, että suurin uhka heidän turvallisuudelleen ja hyvinvoinnilleen on poliisi - ja sen lemuissa pörisevät keskustafasistiset vallankahmijapoliitikot.

On aivan turha pohtia sitä, voisiko olla elämää ilman poliisia, sillä niin kauan kuin poliittinen eriarvoisuus hyväksytään yhteiskuntien luonnolliseksi elämänmuodoksi, löytyy aina joukko vallanhimoisia rikollisluonteita, jotka ottavat poliisin tehtävät hoitaakseen, halusivatpa ihmiset sitä tai ei. Minkään mafia/poliisi/sotilasvoiman ei kuitenkaan saisi antaa muodostua diktatuuriksi.

Paljon on muuttunut, mutta paljon on vielä muuttumatta! Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin ihmiset tajuavat, että hallitsijoiden valinta ei merkitse sen enempää tasa-arvoa kuin merkitsisi se, että vangit saisivat valita teloittajansa muutamasta tarjotusta pyövelistä. Ehkä vielä joskus tulee aika, jolloin ihmiset eivät usko eivätkä hyväksy kenenkään oikeutta hallita ketään sen enempää jumalien kuin tasa-arvonkaan nimissä. Ehkä tulee aika, jolloin ihmiset ajattelevat tämän päivän poliittisesta eriarvoisuudesta samalla tavalla kuin me ajattelemme esi-isiemme käsityksistä pannukakkumaasta. Yksi asia joka tapauksessa on varma: Tuo aika ei tule itsestään, vaan sen hyväksi on tehtävä työtä ja taisteltava. Kansalaisten veltostuminen kääntää kehityksen automaattisesti kohti totalitarismia - ja näin on jo tapahtunut monissa länsimaissa viime vuosikymmeninä. Valtiollisen elämän monituhatvuotinen historia osoittaa, että elleivät kansalaiset aika ajoin nouse barrikadeille vaatimaan vapauttaan, vallanpitäjät alistavat heidät vähitellen orjuuteen.

Toivottavasti tämän kirjasen varsin pintapuolinen kuvaus yhteisen elämämme eri ilmiöistä on antanut lukijalle jonkinlaisen käsityksen siitä, millaisessa maailmassa elämme. Maailmaamme raastaa väkivaltainen valtataistelu, joka ulottuu kaikkialle. Viimeisten vuosituhansien historia on pelkkää järjettömän tuhoamisen ja tappamisen historiaa, jonka lomassa kuitenkin pilkottaa inhimillisyyden ja vapauden ikiaikainen haave. Vapauden kaipuu on säilynyt läpi sotien, kansanmurhien, inkvisition, keskitysleirien, pommitusten, miehitysten, diktatuurien ja vallankumousten. Se on säilynyt siksi, että se on osa samaa ilmiötä, joka nuo vainotkin on aiheuttanut. Ihminen ei ole alistuja, eikä hänen vapaudenkaipuunsa pääty koskaan. Vapaus vain muuttuu vallaksi ja vainoksi.

Ainoa tapa katkaista vuosituhansia kestänyt järjetön valtataistelu on paluu metsästäjä-keräilijöiden aikakauden olosuhteisiin. Ihminen oli tuolloin samanlainen kuin hän on nyt, mutta olosuhteet estivät häntä saavuttamasta valtaa toisia kohtaan, ja tasa-arvoinen elämänmuoto säilyi. Emme voi enää palata kivikauteen, mutta me voimme luoda tasa-arvon takaavat olosuhteet keinotekoisesti ja estää siten ketään saavuttamasta enemmän poliittista toimintavapautta kuin muut.

Voimme luoda tasa-arvon, jos haluamme.